Outo hallitsijamme

 

Ujo itsevaltias ja Ruotsi-Suomi

 

Peter Ullgren, Krigarkungens undergång. Karl XII:s sista år. Lind&Co 2025, 238 s.

 

Tämän kirjan fokuksessa on Kaarle XII:n persoona ja se on siis ymmärrettävä sen mukaisesti eikä kuviteltava, että siinä esitetyt käsitykset joistakin sivuasiasta olisivat myös yhtä vankalla pohjalla. Toki kukin historian seikka on aina oman tarkastelunsa väärtti, mutta kiinnostavaa on sekin, mitä tarinasta jää pois.

Kaarle-kuninkaan persoonaa tämä kirja valaisee, sanoisinko, perinpohjaisesti. Kymmenet eri silminnäkijöiden kuvaukset kuninkaan tavoista ja tavoitteista ja hänen allekirjoittamansa käskyt luovat vakuuttavan kuvan kohteestaan. Itse asiassa tuntuu välillä siltä, että paljon vähempikin olisi riittänyt, sama toistuu yhä uudelleen.

Jos sanoisi, mettä Kaarle oli omituinen, olisi se asian vähättelyä. Kyllä hän oli ihan oikeasti outo tyyppi kaikkien aikalaistensa silmissä. Hän oli ensinnäkin tavattoman ujo ja sulkeutunut, kuten oli ollut hänen isänsäkin. Esimerkiksi ranskalaisen hovimiehen silmissä tämä ei ollut mikään ansio.

Toki Kaarlella oli suuri ihailijansa Voltaire, joka nyt toki ennen muuta olikin suuri, henkevä rienaaja, persifleur (vrt. Vihavainen: Haun voltaire rautakallo tulokset ).

Kauniimmasta sukupuolesta Kaarle ei ollut näköjään seksuaalisesti kiinnostunut, mutta sen sijaan hänellä oli hyvin hellä suhde äitiinsä ja sisareensa. Rakkaan sisaren kanssa sitten yhdessä itkettiinkin äitiä muistellessa Vadstenassa kuninkaan palattua monivuotiselta korpivaellukseltaan Ruotsin maaperälle.

Kaarlen tavat olivat äärimmäisen yksinkertaisia, mikä myös toisaalta herätti pahennusta ja katsottiin itsevaltiaan arvoa loukkaavaksi, mutta toisaalta taas sai miehet kunnioittamaan ja palvomaan sankariaan, joka eli samaa elämää kuin hekin. Kaarlen lumovoima oli valtava.

Kaarlen rohkeus oli epäilemätöntä ja samoin kuin sankarinsa Kustaa II Adolf, Aleksanteri Suuri ja Caesar, hänkin johti joukkojaan edestä. Osumaa tuli yhä uudelleen, mutta legenda kuolemattomuudesta kasvoi sitä mukaa. Stoalaisesti Kaarle osasi kätkeä kipunsa ja säilytti tyyneytensä.

Kaarle oli myös säälimätön. Miehitetyillä alueilla hän hallitsi terrorilla ja määräsi, että vähänkin epäilyttävät tyypit oli tapettava ja saatava väki vakuuttuneeksi siitä, että mikäli he sabotoivat Ruotsin armeijaa, heidät tuhotaan niin perusteellisesti, ettei edes lasta kehdossa säästetä.

Tuohan oli tietenkin aivan samaa kuin venäläisten politiikka Isonvihan aikana. Silläkin oli oma logiikkansa ja se lähti siitä ykkösasiasta, että miehitysarmeijan huolto oli turvattava.

Kaarlen persoonan ytimessä oli kunnianhimo ja tarve saada hyvitystä loukkauksista ja maineen tahraantumisesta. Ruotsin suurena häpeänä oli Poltavan taistelun jälkeinen Perevolotšnan antautuminen, josta Kaarle ei ottanut syytä itselleen, enempää kuin Poltavan tappiostakaan.

Tällaisen miehen kanssa rauha voitaisiin solmia vasta sitten, kun olisi taas saatu jonkinlainen voitto.

Kaarlen oleskelu Turkin alueella vuosikausien ajan on jo sellaisenaan merkki syvästä omituisuudesta, joka saavutti outouden mitat. Toki Turkki vuosien 1710-1713 sodassa saavutti Venäjästä sellaisen voiton, jolla koko sen armeija olisi voitu tuhota, mutta sen jälkeen oleskelusta kaukana vieraalla maalla tuli ennen pitkää absurdi näytelmä kaikkine kalabaliikkeineen.

Kirjassa kuvataan elävästi valepukuisen Kaarlen ratsastusta Demotikasta Stralsundiin. Hänellä muuten oli pitkä parta ja peruukki, jollaisia hän ei koskaan muuten käyttänyt.

Stralsundin puolustus petti aikanaan ja kuningas pelastui täpärästi Ruotsiin, josta hän heti hyökkäsi Norjaan. Tulos oli masentava, mutta kuningas ei antanut periksi.

Se Norjan-retki, jonka aikana hän kaatui, tehtiin vasta pari vuotta ensimmäisen retken jälkeen ja isommalla armeijalla. Sellainen oli vielä saatu Ruotsista haalittua tunnetulla kreivi Görtzin rahanväärennöksellä, joka sitten koitui hänen kohtalokseen.

Kuva Kaarlesta outona maanikkona piirtyy kirjassa esiin vakuuttavasti. Mielestäni kiinnostava on myös kirjan se hajanainen aines, jossa tuodaan esille valtakunnan tilaa ja koostumusta.

Kirjoittaja käyttää nimittäin parikin kertaa ”Ruotsi-Suomen” (Sverige-Finland) käsitettä. Tämähän on meillä ollut edistyksellisen historioitsijoiden maalitauluna jo vuosikymmeniä. Tuota käsitettä ei aikanaan ollut tapana käyttää ja siksi on vaadittu, ettei sitä saisi käyttää nytkään.

Sehän saattaisi johdattaa heikot veljet kuvittelemaan, että aikoinaan oli olemassa hallinnollinen yksikkö nimeltä Ruotsi-Suomi, jonka osat kenties olivat jonkinlaisessa unionissa keskenään.

Näinhän ei ollut. Naapurimaata ja perivihollista (”arvfiende”,jonka norjalaisia alamaisia myöhemmin virallisestikin mainittiin veljeskansaksi ”brödrafolk”) nimitettiin sen sijaan Tanska-Norjaksi, vaikka Norjan status kuningaskuntana hävitettiinkin jo keskiajalla ja sitä hallittiin Tanskan osana.

Kun Skoone ja sen naapuriläänit vuonna 1658 liitettiin Ruotsiin, menetti Tanska kolmanneksen vanhasta ydinalueestaan ja väestöstään. Tanskalainen sissiliike kukistettiin erittäin julmasti ja joitakin merkkejä veljeydestä (veljesvihan äärimmäisyydestä) näyttäisi olleen vielä siinä asenteessa, jota norjalaiset sissit osoittivat ruotsalaisille miehittäjille Suuren Pohjan sodan Norjan-retkillä. Siihen tietenkin vastattiin samalla mitalla.

Käsite Ruotsi-Suomi on ehdottoman käyttökelpoinen kuvaamaan valtakunnan ydinaluetta, jonka hallinnolliset rajat Karjalassa eivät tosin vielä välttämättä silloin tule selkeiksi. Siellähän Käkisalmen läänillä ja Inkerinmaalla oli toisenlainen status kuin vanhalla Ruotsi-Suomen alueella.

Joka tapauksessa Skoone oli se valtakunnan kruununjalokivi, josta Kaarle todella huolehti ja jonka lähempää liittämistä ja kotouttamista palveli myös hänen aikanaan perustettu Lundin yliopisto. Kuitenkin alue oli liitetty Ruotsiin niin äskettäin, että hengissä oli vielä ihmisiä, jotka olivat Skoonessa syntyneet Tanskan alamaisiksi.

Sen sijaan Ruotsi-Suomen itäinen puolisko oli vastikään menetetty venäläisille, mistä Kaarle ei näyttänyt kantavan erityistä huolta. Kuitenkin tsaari Pietari oli nimenomaan ajatellut ”veli Kaarlen niskan tulevan taipuisammaksi”, kun hän saisi huomata Venäjän valloittaneen Suomen, joka oli Ruotsia ”ravitseva äiti”.

Sitähän tuo surkea ja äärimmilleen riistetty Suomi ei ollut eikä se edes kyennyt elättämään koko sitä 20000 miehen ja tuhansien hevosten armeijaa, jota Pietari piti siellä uhkaamassa Ruotsia. Etenkin rehua oli tuotava lisäksi Venäjältä (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset).

Suomi ei näytä olleen erityisen kiinnostava enempää Kaarlelle kuin muillekaan. Etelässä olivat suuremmat arvot kyseessä. Suomesta saatiin sentään Armfeltin armeija, joka sitten komennettiin sille toiselle Norjan retkelle, jossa se tuhoutui (ks. Vihavainen: Haun hansson tulokset ).

Ruotsissa rakennettiin Tessinin johdolla koko ajan uutta ja entistä ehompaa kuninkaanlinnaa Kaarlen palaneen nuoruudenkodin, Tre kronorin tilalle. Olihan siinäkin melkoinen rahanreikä, eikä Lundin yliopiston oerustaminenkaan ihan ilmaiksta ollut. Suomalaisia taas pidettiinpettureina, he kun eivät olleet saaneet pidettyä venäläisiä kurissa (vt. Vihavainen: Haun sarsila tulokset ).

Ikävä lisä onnettomuuksien kronikkaan olivat katovuiodet, jotka sattuivat Ruotsissa juuri samaan aikaan kuin Ruotsin kolmannen suuren armeijan värväys, siis Norjan retkeä varten. Mutta ”rautakallo” ei luopunut suunnitelmistaan.

Kaarlen kansliassa oli yksi suomenkielen taitaja, mitä pidettiinkin hänen tärkeänä avunaan. Hän oli vapaaherraksi korotettu Casten Feif, joka oli nuoruudessaan ollut hatuntekijän oppipoikana Turussa ja oli loppuaikoina Kaarlen lähin mies ehkä Görtziä lukuun ottamatta, mutta jälkimmäinenhän ei ollut vakituisesti kuninkaan luona.

Joka tapauksessa Görtz puuhasi rauhaa ja Ahvenanmaan neuvotteluissa tilanne näytti jo lupaavalta. Kaarle halusi kuitenkin vielä voiton. Sitä paitsi Kaarlen periaatteisiin kuului neuvotella tilaisuuden tullen rauhasta voidakseen samaan aikaan varustautua tehokkaasti sotaan.

Sellaista ei tullut, mutta hänen kuolemansa jälkeen alkoi Suomeen sijoitettu venäläinen armeija ahdistella Ruotsin rannikoita (”rysshärjningar”, ks. Vihavainen: Haun hansson tulokset ).

Näännytetty valtakunta taipui kuin taipuikin ja itse asiassa rauhanehdot olivat hämmästyttävän lievät. Skoone säilyi Ruotsilla ja Suomikin palautettiin. Valloitetuista alueistakin maksettiin melkoinen summa (ks. Vihavainen: Haun välsignade freden tulokset ).

Ruotsi menetti imperiuminsa Pommeria lukuun ottamatta, mutta Ruotsi-Suomi oli yhä olemassa.