Koskessa kolisten

 

Miksi länsi tuhoutuu?

 

Peter Heather, John Rapley, Por qué caen los imperios? Roma. Estados Unidos y el futuro de Occidente. Desparta Ferro Ediciones 2023, 196 s.

 

Kirjoittajat huomauttavat jo kirjan alussa, että jokainen imperiumi tuhoutuu omalla tavallaan. Siitä huolimatta he vertaavat nykyhetkeä koko ajan nimenomaan Rooman imperiumiin ja sen rappeutumiseen ja tuhoon.

Rooman tuhoutumisesta on olemassa yli 200 vakavaa tai ainakin sellaiseksi tarkoitettua selitystä ja itse suhtaudun skeptisesti siihen, että juuri tässä kirjassa tarjottu jokseenkin epämääräinen näkemys olisi lopullinen ja viimeinen, saati ainoa oikea.

Kuitenkin kirjoittajat silloin tällöin myös huomauttavat, että kaikki vakavat tutkijat nykyään ovat tästä tai tuosta asiasta yksimielisiä. Kaikki he kritisoivat Edward Gibbonia ja kirjoittajat esittävätkin heti alkuun varsin laajasti Rooman tuhosta Gibbonin klassisen selityksen, joka siis on väärä.

Täytyy sanoa, että ollakseen 1700-luvulla rakennettu, Gibbonin jättiläistyö on ollut todella vaikuttava ja on yhäkin. Ehkä siitäkin voisi liioitellen sanoa, että sen jälkeen tehdyt Rooman tuhoutumisen selitykset ovat vain alaviitteitä Gibbonin magnum opukseen.

Kirjoittajat selittävät, ettei Rooman tuho ollut ulkoisten hyökkäysten eikä edes kansainvaellusten tulos. Siihen vaikuttivat ennen muuta suurvaltojen, Rooman ja nousevan Persian taistelu sekä sisäisen periferian nousu ja toki myös se muuttoliike ulkoa.

Kirjoittajat väittävät, että länsimaat, joita he valitettavasti perustelematta vertaavat Rooman imperiumiin, on samassa tilanteessa kuin Rooma aikoinaan: ulkoinen sokki, mihin kuuluu muuttoliike ulkoa ja ennen muuta sisäisen periferian nousu, supervaltojen kilpailu ja lisääntyvä sisäinen jännitys.

Ukrainan sota kai lienee ymmärrettävä osaksi viimeksi mainittua. Se, mitä lähivuosikymmeninä tapahtuu, riippuu paljolti nyt noudatettavasta politiikasta.

Joka tapauksessa Rooman tuho oli lähes käsittämätön katastrofi. Se keskiaika, joka sitä seurasi, oli suurimmassa osassa entistä imperiumia todella pimeää, eikä asia liity vain sieltä periytyvien asiakirjojen vähyyteen.

Esimerkiksi Britanniasta roomalainen sivilisaatio hävisi kaupunkeineen ja käsityötaitoineen jättämättä jälkeensä mitään muuta kuin raunioita. Englannin kielenkin latinalainen aines tuli siihen myöhemmin normanneilta.

Kirja alkaa vuosien 399 ja 1999 vertailulla. Edellisenä vuonna Rooman valtakunta oli kunniansa kukkuloilla, vaikka jälkikäteen arvioiden voi nähdäkin lopun olevan lähellä, siis Länsi-Roomaa koskien. Vuonna 1999 taas länsimaat olivat saavuttaneet kehityksensä kulminaatiopisteen, mitä väestömäärän ja talouden tunnusluvat havainnollistavat.

Kun länsimaissa asui modernisaation alkuaikoina noin 15 prosenttia maailman väestöstä, käsittivät sen asukkaat ensimmäisen maailmansodan aikoihin siitä jo neljänneksen. Samaan aikaan tieteen ja teknologian saavutukset tekivät mahdolliseksi yhä suuremman väestönosan siirtymisen teollisuuteen ja palvelukseen eli yleisen elintason verrattoman suuren nostamiseen.

Länsimaiden talouden hallitseva rooli globaalissa kokonaisuudessa kulminoitui niinkin äskettäin kuin vuonna 1999. Niiden osuus maailman tavaroiden ja palvelusten tuotannosta oli silloin peräti neljä viidesosaa. Lukija tietenkin ymmärtää, että luvut käsittelevät markkinahintaista, rekisteröityä tuotantoa eivätkä esimerkiksi kotitalouksien toimeentuloa ja ilmaisia ja kaikkein tärkeimpiä palveluja.

Tuo maaginen siirtymä uudelle vuosituhannelle, vuosi 2000, jota innolla odotettiin kaikkialla, toi mukanaan länsimaiden taloudellisen ja samalla poliittisen ja sotilaallisen merkityksen nopean laskun, jota jälkikäteen katsoen voi nimittää romahdukseksi. Tämä on oma kielikuvani.

Kirjasta saa sen käsityksen, että kirjoittajatkin odottavat kehityksen jatkuvan nopeasti samaan suuntaan ja lähivuosikymmenien muuttavan maailmaa hyvin paljon. Niinhän Roomassakin tapahtui.

 Ainakin meikäläisen ikäiset jo puoliksi muumioituneet henkilöt, joiden lapsuus sujui hevosvetoisessa maaseutu-Suomessa, voivat todistaa, että muutos on ollut sekä perusteellista että nopeaa. Takaisin ei tietenkään ole paluuta, eikä se taitaisi monia kiinnostaakaan, taantumuksellisimpia radikaalivihreitä lukuun ottamatta.

Kirjoittajat näkevät vaivaa tämänkin asian todistelemiseksi ja kertovat, ettei enempää Trumpin tunnus ”Make America Great Again”, kuin Brexit yrityksenä pysäyttää väestönvaihto (desplazamiento de personas) ovat toivottomia. Suhteellisen johtoaseman menetys ja alhaisen syntyvyyden synnyttämä ulkoa tulevan työvoiman tarve ovat heistä kovia tosiasioita.

Sellaisiin kuuluu myös, että tulijat ovat kotoisin maista, joita Trump on kutsunut nimellä ”Shithole countries”. Kehittyneet maat ovat jo siirtyneet demografisessa kehityksessään tilaan, josta ei enää siirtolaisia liikene.

Romahdus ei kuitenkaan ole väistämätön, vaikka aiemman aseman saavuttaminen on mahdotonta. Suuremman roolin antaminen ulkopuolisille maille ja niiden kanssa liittoutuminen ovat tärkeitä. Tarvitaan enemmän eikä vähemmän kansainvälistä yhteistyötä.

Kirjoittajat innostuvat kirjan lopuksi tarjoamaan monenlaista poliittista neuvoa jokapäiväiseen elämään, aina eläkeiän alentamista ja kansalaispalkkaa myöten.

Ja miksipä tuijottaa maahanmuuttoon? Itse asiassa suurin muuttoliike nykyisinä aikoina ei ole suuntautunut maasta toiseen, vaan maaseudulta kaupunkeihin, joista on usein kasvanut valtavia.

No, ”Man merkt die Absicht und wird verstimmt”, sanottiin ennen ja voidaan kai sanoa vieläkin. Tässä kirjassa on paljon kiinnostavaa materiaalia, mutta toki se on ennen muuta puheenvuoro aikamme kriisiin ja politiikkaan.

Mikäli joku esimerkiksi uskoo, että maahanmuuton sopii kaikin mokomin olla valikoimatonta ja että sitä todella tarvitaan paikkaamaan työvoimapulaa, niin tulkoon uskollaan autuaaksi. Antiikin Rooman esimerkistä hän voi saada uskolleen vahvistusta vain suurilla ja mielestäni kohtuuttomilla älyllisillä ponnistuksilla. Useimmat tehnevät yhä päinvastaisen johtopäätöksen, jonka perusteita ei tarvitse tässä selittää.

Länsimaiden kriisi on tosiasia ja meidän kaikkien sopii toivoa, että siitä tehtäisiin asianmukaiset johtopäätökset. Periferialle on varmastikin syytä antaa sille kuuluva osa maailmanpolitiikassa, mikä se sitten onkin ja yritykset ratkaista rakenteellisia ongelmia asein on koetettava mahdollisimman tehokkaasti torjua.

Piru näyttää kyllä pahasti päässeen maailmassa irralleen ja nyt tarvittaisiin ennen muuta sitä samaa henkeä, joka jo aikoinaan elähdytti Gorbatšovia ja Reagania: on olemassa yleisinhimillisiä arvoja, jotka ovat kaikille kansoille yhteisiä. Ydinsodan välttäminen ja luonnon tasapainon suojeleminen eivät ole keneltäkään pois, vaan kaikille elintärkeitä.

Rooman tuhoutuminen ei aikoinaan ollut täydellistä, vaan teki vuosituhatta myöhemmin mahdolliseksi länsimaiden rakentaman uuden sivilisaation. Se tuho, joka nyt pahimmillaan uhkaa maailmaa, on paljon perusteellisempi.

Kun kansamurha ja ihmisoikeudet luotiin

 

Rikokset, arvot ja oikeudet. Jatkoa edelliseen

 

Philippe Sands, Paluu Lembergiin. Kansanmurha- ja rikos ihmisyyttä vastaan -käsitteiden juurilla. Suomentanut Titia Schuurman. Teos 2023, 612 s.

 

 Kuten kirjan alaotsikko kertoo, sen varsinainen pihvi on kertomus siitä, miten kahden juristin, Hersch Lauterpachtin ja Rafael Lemkinin kehittelemät uudet käsitteet, oppi rikoksista ihmisyyttä (humanity) vastaan ja kansanmurhan (genocide) käsitteet syntyivät ja taistelivat keskenään siitä, tulevatko ne käyttöön Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä ja YK:n peruskirjassa sekä sen jälkeen yleensä kansainvälisessä lainsäädännössä.

Tässä voidaan jo lyhyesti todeta, että tulivat kyllä mutta että Lemkinin edustama näkemys kansanmurhasta oli vaikea ajaa läpi, koska se asetti muitakin maita kuin Saksan alttiiksi vaaralle joutua syytettyjen penkille. Riittää, kun mainitaan sana intiaanit.

Puuttumatta sen enempää sinänsä keskeisen tärkeään Nürnbergin oikeudenkäyntiin (ks. Vihavainen: Haun goldensohn tulokset ), totean, että syytetyt näyttävät useinkin elätelleen sitä toivoa, että säästyisivät hirsipuulta. Yleensä he eivät olleet koskaan painaneet tappavan aseen liipasinta, eikä ollut mahdollista noin vain todistaa heidän syyllistyneen tappokäskyihinkään. Paavikin vetosi Hans Frankin puolesta.

Taas kerran kuultiin oikeudessa hyvin usein väite, etteivät syytetyt tienneet, mitä tapahtui tai saivat tiedon asioista vasta hyvin myöhään. Joissakin tapauksissa tämä on jopa varsin uskottavaa. Hans Frank paljasti asian vaimolleen vasta myöhäisessä vaiheessa ja kehotti tätä ottamaan avioeron.

Yhtä kaikki, useimmat syytetyt hirtettiin, mutta esimerkiksi sellaiset järjestöt kuin SA, valtakunnan hallitus sekä Wehrmachtin pääesikunta ja ylin johto säästyivät kollektiiveina syytteiltä. Sen sijaan ulkoministeri Ribbentrop ja jopa filosofi/ideologi Rosenberg hirtettiin.

Missä määrin syyllisyys oli kollektiivista ja olivatko kollektiivit rikollisia, voitiinko rangaista vain yksilöitä vai myös vaikkapa koko kansaa, oli epäilemättä vaikea kysymys, eikä vain juridinen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeenhän Saksaa vielä rankaistiin nälkäsaarrolla ja miehityksellä, mikä ei hyvää luvannut.

Mitä tulee sotarikoksiin siviileitä vastaan, olivat liittoutuneet pommituksineen tietenkin lasikaapissa, mutta tätä ajatusta ei näytä erityisesti otettun esille. Sen sijaan esimerkiksi kysymys kansanmurhasta näyttää olleen kuuma peruna, joka vasta suurella vaivalla saatiin kansainvälisen oikeuden normiksi.

Kun puhutaan kansanmurhasta, ei tarkoiteta pelkästään raamatullista koko kansan hävittämistä viimeistä ihmistä ja joskus jopa eläintä myöten, vaan etnisen tunnusmerkin perusteella tapahtuvaa vainoa, jonka tavoitteena on yleensä väestönvaihto. Vähentyneen ja heikennetyn väestön tilalle siirretään omaa väkeä. Metodina voi olla tappaminen, kulttuurinen vaino tai muukin syrjintä, esimerkiksi lasten sosiaalistaminen toisen kansakunnan jäseniksi.

Nykyäänhän puhutaan etnisestä puhdistuksesta ja sellaiseen syyllistyivät saksalaiset esimerkiksi Puolassa. Sodan jälkeen vastaavasti liittotuneet järjestivät valtavan väestönvaihdon, jonka myötä miljoonat ihmiset siirrettiin kotikonnuiltaan ja korvattiin toisella kansallisuudella. Suomen Karjalan kohtalokin on tässä yhteydessä tietysti mainittava.

Itse asiassa suomalaisten kohtalo Neuvostoliitossa täyttää ilmiselvästi klassisen kansanmurhan kriteerit ja asia koskee sekä Itä-Karjalaan ja Leningradiin siirtynyttä suomalaista diasporaa, että inkerinsuomalaisia ja esimerkiksi Kuollan suomalaisia, jotka hävitettiin perusteellisesti.

Politiikan suunnitelmallisuus oli selvää ja huomattavan suuri osa Suomesta saapuneista tapettiin niskalaukauksella, leireillä menehtyi vielä lisää. Mitä kulttuuriseen genosiidiin tulee, suomenkielen käytön lopettaminen kaikessa kulttuurissa ja koulutuksessa vuoden 1937 lopusta lähtien on jo sinänsä riittävä syy siitä puhumiseen.

Suunnitelmallisuudesta todistavaa materiaalia löytyy tietysti lisääkin. Kun uusi rajonijako otettiin käyttöön, suunniteltiin rajat Inkerissä huolellisesti siten, että jokaiseen yksikköön tuli venäläisenemmistö. Suomenkieliset kyläneuvostot ja kokonainen suomenkielinen Kuivaisten rajoni lopetettiin ja muutettiin venäläisenemmistöisiksi.

Toki on tärkeää huoata, ettei yksin suomalaisia sorrettu. Vastaavan käsittelyn saivat kaikki ns. diasporakansallisuudet, joilla oli oma kansallinen kotimaa Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella. Mutta tämähän ei tuon politiikan toteuttajien ja arkkitehtien syyllisyyttä vähennä, vaan päin vastoin.

Suomalaisten mielessä käsitys suomen kielen vainosta on hämärtynyt siksi, että talvisodan loputtua perustettiin ns. Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta korvaamaan sitä sosialistista Suur-Suomea, joka jo oli juhlallisesti perustettu, mutta jäi sitten toimeen panematta, kun ”loistava, voittamaton Työläisten ja Talonpokien Puna-armeija (RKKA)” ei koskaan päässyt Helsinkiin, jossa uusi valtiosopimus piti ratifioida.

Suomen kieli oli tietenkin silloin taas pakko ottaa käyttöön uudessa, kansallisessa tasavallassa, mutta sen sijaan sitä ei koskaan enää otettu käyttöön Inkerissä, jonka kansaa oli jo pitkin 1930-lukua hajotettu pois omalta alueeltaan ja jota estettiin sodan jälkeen sinne palaamasta, vähäisin poikkeuksin. Selvä suunta jatkui.

Tuo politiikka siis joka tapauksessa täyttää kansanmurhan kriteerit joka suhteessa, sekä joukkotuhontana etnisen tunnusmerkin perusteella, että kulttuurin vainona. Nürnbergin oikeudenkäynnissä omia suuria tappioitaan ja itseensä kohdistuvaa kansanmurhaa valittava Neuvostoliitto ei kuitenkaan nostanut tätä asiaa esille, mitä ei varsinaisesti kannata ihmetellä.

Vasta 1990- ja 2000-luvulla on kansamurhasta alettu toden teolla syyttää ja rangaista erinäisiä yksilöitä, muun muassa Ruandan ja Jugoslavian tapahtumiin liittyen. Kansainvälinen rikostuomioistuinkin on varsin äskettäin luotu laitos.

Mitä tulee ihmisoikeuksiin, oli sellaisten olemassaolo julistettu jo Ranskan vallankumouksessa ja kirjattu Yhdysvaltojen perustuslakiin. Kun ne tulivat myös YK:n peruskirjaan, oli kyseessä merkittävä uutuus kansainvälisen politiikan normeissa.

Kun aiemmin, kuten sanottu, vaikkapa Englannin parlamentti oli omannut rajoittamattoman vallan ja esimerkiksi tuominnut kuninkaan teloitettavaksi, ei se nyt enää ollutkaan täysin vapaa tekemään edes alamaisilleen mitä tahansa.

Saksahan oli Hans Frankin tulkinnan mukaan ollut ainoa mahdollinen päättäjä ja lainsäätäjä sisäisissä asioissaan, mikä koski myös sen politiikkaa juutalaisiin, mustalaisiin ja homoihin nähden.

Luulen, että ajatus ihmisoikeuksista on suuri askel eteenpäin ihmiskunnan tiellä kohti parempaa maailmaa, jos sinne  nyt sitten ollaan menossa. Ainakin pyrkimystä on ollut.

Siinäkin on omat vaaransa. Mikäli nuo oikeudet tulkitaan tolkuttomasti uusien kotimaiden velvollisuudeksi tarjota kaikille maahanmuuttajille samat etuudet, kuin kanta-asukkaille ja sen lisäksi kaikille vapaa pääsy maahan, ollaan tietenkin mahdottomassa tilanteessa, mikäli houkutustekijöitä löytyy.

Asia on jokaiselle normaalijärkiselle ymmärrettävä, mutta tarjoaa erinäisille hämärille juristityypeille tilaisuuden loputtomaan keinotteluun, mikäli kansan poliittinen tahto sellaisen hyväksyy.

Tässä, kuten muuallakin, kohtuus on se, mihin on pyrittävä. Asiaa saattaa auttaa, jos edes ymmärretään, etteivät synnynnäiset ja luovuttamattomat ihmisoikeudet ole mitään ikuisia ”arvoja” joita jokaisen humaanin ihmisen pitäisi kunnioittaa.

Ne ovat sangen uusia ja suurella vaivalla lainsäädäntöön ajettuja periaatteita, joita voidaan käyttää sekä oikein että väärin. Ne eivät ole peräisin esimerkiksi Siinailla annetuista lain tauluista, eivätkä seuraa mistään yleisestä oikeusperiaatteesta tai edes länsimaita nykyään hallitsevasta utilitaristisesta filosofiasta.

Jo utilitarismin perustaja Jeremy Bentham totesi, että pune synnynnäisistä ja luovuttamattomista ihmisoikeuksista oli humpuukia puujaloilla. Pyrkimys ihmiskunnan onneen oli määriteltävä uskottammalla tavalla (ks. Vihavainen: Haun humpuukia puujaloilla tulokset ).

Ihmispetojen luolissa

 

Peto ihmisessä

 

Philippe Sands, Paluu Lembergiin. Kansanmurha- ja rikos ihmisyyttä vastaan -käsitteiden juurilla. Suomentanut Titia Schuurman. Teos 2023, 612 s.

 

Kun Stalin otti vastaan suomalaisen kulttuuridelegaation pian sodan jälkeen, hän sokeerasi sen jäseniä kysymällä, mitä marsalkka Mannerheimille kuuluu.

 Kauhistuneet delegaation edistykselliset toimihenkilöt tiesivät tietävänsä paremmin, mitä Stalinin tässäkin asiassa olisi pitänyt ajatella ja alitajuisesti he varmasti tunsivat syöksyvänsä pohjattomaan kuiluun: koko ihmiskunnan suuri johtaja, vuosisataisnero ja tieteiden koryfeos ymmärsi asioista vähemmän kuin he…

Uskonnolliseen ajatteluun, mitä tuo joukko varmasti omalla tavallaan edusti, kuuluu vulgaarilla tasolla kuitenkin usein usko siihen, että kaiken havainnon ja muutkin iin sanotut tosiasiat voi rationalisoida, selittää pois ja ajatella asioiden pohjimmiltaan joka tapauksessa olevan toisin, kuin joidenkin havaittujen tosiasioidenja oman vajavaisen ymmärryksen perusteella olisi pakko ajatella.

Jo pelkästään Che (Guevara), kuten sitten hieman myöhemmin laulettiin, tiesi kaiken, ainakin nyt ”joka ainoan sierran solan”, tai sanotaan joka tapauksessa useita tärkeimpiä. Sen, joka oli tavallinen rivi-intellektuelli, oli vain uskottava, ihailtava ja seurattava. Kuinka valtavasti suurempi olikaan välttämättä kansojen isän ymmärrys.

Mutta tämä Johtajan kohtelias kysymys nyt oli vain yksi odottamaton isku, joka varmaanikin tuntui itse asiassa ihanalta, kun se oli peräisin korkeimmasta mahdollisesta lähteestä.

Se ei estänyt pyytämästä Johtajalta (Vožd, saksaksi Führer, verbeistä vožit/führen, johtaa) johdatusta siihen, mitkä olivat nyt ihmiskunnan historian tärkeimmät tehtävät ja siis NKP:n Neuvostoliiton kommunistisen puolueen asialistalla korkeimmalla paikalla.

Se oli pedon hävittäminen ihmisessä, sanoi Stalin ja me ymmärrämme, että hän, jos kuka oli tässä käytännön asiantuntija, eräänlainen kuvaannollisesti sanoen työelämäprofessori vailla vertaistaan.

Philippe Sandsin kirja on hyvin pitkälti kuvaus siitä, miten kirjoittaja itse etsii nykyajasta johtolankoja, jotka vievät Shoahin/Holokaustin aikaan ja miten jo sodan aikana syntyivät eräiden jujristien aivoissa ajatukset siitä, että ihmiskunnan olisi otettava käyttöön aivan uusia rikosnimikkeitä: ”kansanmurha” (genocide) ja ”rikos ihmisyyttä (ihmiskuntaa) vastaan” (crime against humanity).

Kirja venyy huomattavan pitkäksi, kun kirjoittaja innostuu kertomaan lukijalle, miten vähäpätöisistä asioista hän löytää kuin löytääkin linjan, joka johtaa niihin päiviin, jolloin suurin tunnettu suunniteltu joukkotuho toteutettiin. Olen vasta sivulla 400, mutta panen jo nyt jotakin paperille, ettei vallan unohdu,

Joskus lukijan mielenkiinto saattaa herpaantua ja hänestä tuntuu, että on joutunut lukemaan dokumenttiromaanin sijata jonkinlaista gonzojournalismia. Kuitenkin, yllättäen, se side menneisyyteen, joka löydetään, on kuin onkin hyvin kiinnostava: ihmisiä, jotka kokivat ja toteuttivat tuon pahuuden tai kärsivät siitä, ei enää ole, mutta heidän jättämiään jälkiä on yhä ja muistot elävät. Tätä(kin) tuo joukkotuho merkitsee nyt.

Kahden Puolan juutalaisen juristin tuttavien ja sukupaisten ohella, jotka kumpikin tahollaan kehittelivät uusia juridisia käsitteitä, kirjoittaja löysi muun muassa Puolan kenraalikuvernöörin, Nürnbergissä teloitetun Hans Frankin pojan, jonka kanssa hän ystävystyi. Poika tuomitsi isänsä jyrkästi, toisin kuin pari muuta teloitettujen natsijohtajien jälkeläistä.

Kansanmurha, genosiidi, kuten myös rikos ihmisyyttä vastaan, olivat innovaatioita, joiden avulla, Nürnbergissä tosin taannehtivasti, mutta erityisesti sen jälkeen on voitu rajoittaa valtioiden suvereniteettia.

Vielä 1800-luvulla muuan englantilainen filosofi saattoi sanoa, että Englannin parlamentilla oli rajoittamaton valta, plenitudo potestatis.

Mikäli se määräsi, että kansalaisten omaisuus olisi takavarikoitava, tai vaikkapa, että joka toinen punatukkainen oli ammuttava, oli niin tehtävä. Ainoa asia, mitä se ei voinut määrätä, oli miehen muuttaminen naiseksi ja naisen muuttaminen mieheksi.

Nykyajan perspektiivistä, kun tuollaiset muutokset ovat läpihuutojuttu, kuulostaa valtion suvereniteetin täydellisyyskin yhtä vähän vakuuttavalta.

Kuitenkin esimerkiksi Venäjä on aivan erityisesti korostanut suvereniteettinsa täydellisyyttä, joka merkitsee sitä, ettei ulkopuolisilla ole oikeutta tulla maahan omien oikeusnormiensa mukaan huseeraamaan. Kiinan asenna oin samanlainen. en tunne asiaa tarkemmin, mutta olen huomaavinani myös USA:n omaksuneen samantyyppisiä ajatuksia.

Läntisessä maailmassa valtioiden suvereniteetti sen sijaan on pahoin murentunut. Euroopassa unionin jäsenvaltiot ovat jo varsin vajaavaltaisia jopa kaikenlaisissa jokapäiväisen elämän sääntelyä koskevissa asioissa ja tuskinpa edes anglosaksiset maat voisivat kuvitella asettuvansa esimerkiksi juuri kansanmurha- ja rikos ihmisyyttä vastaan- nimikkeellä tunnettujen rikosten yläpuolelle.

Näistä juridisista kiemuroista enempi toiste. Nyt haluaisin Stalinin tapaan pohdiskella tuota käsitettä ”peto ihmisessä”.

Useat meistä ovat ainakin joskus metsästelleet.Se on hieno harrastus, joka tuo ihmisen lähelle luontoa ja kaupanpäällisiksi tarjoaa vielä pöytään sellaista ravintoa, joka o n saanut elää vapaana ja kuolee yleensä tuskattomasti ja, voi sanoa jopa kauniisti ilman sitä kauhua, jonka verenhaju herättää teuraseläimissä. Olen jutellut teurastajan kanssa.

Moini o tuonut alaikäisen lapsensa hirvijahtiin ja kaunis keuhko-osuma antaa varmasti varttuvalle lapselle ai nuorelle arvokkaita elämyksiä tulevalle kasvulle ja kehittää itsetuntoa.

Joskus kuitenkin käy niin, etenkin haulikolla ammuttaessa, että hauli vain vammauttaa saaliin, eikä vie sitä sokkiin. Jänis, joka ei pääse pakoon, saattaa huutaa tuskissaan kammottavalla, itkua muistuttavalla äänellä. Sen kärsimykset on tietenkin heti lopetettava, mutta ikävä muisto saattaa tuoda särön idylliin.

Tietenkin joku saattaa nauttiakin toisten kärsimyksistä, mutta silloin on kyse sairaalloisesta luonnevammasta. Normaaliin ihmisyyteen kuuluu empatia, joka ulottuu myös eläimiin. Myös lainsäädäntä suojaa niitä.

Ennen oli toisin. Vielä hiljattain hylkeen kuuttien saalistaminen kiduttamalla yhtä ja houkuttelemalla emo sitä puolustamaan, oli normaali hyväksytty metsästyksen tapa. Myös kuuttien nuijiminen kuoliaaksi kuului asiaan, kunnes Brigitte Bardot nosti asiasta äläkän ja lienee saanut koko homman kriminalisoiduksi.

Hyvä niin, mutta entä ihmisten tappaminen? Kun juutalaisia hävitettiin, kerättiin heidät aluksi kuopan reunalle ja ammuttiin siihen. Se oli raakaa peliä ja sopi ihmispedoille. Toki heitä löytyi omastakin maastamme riittävästi vuonna 1918, kun tarvittiin.

Stalin sen sijaan turvautui sisällissodan jälkeen jo niskalaukauksiin, jotka olivat hyvin kustannustehokas menetelmä ja ehkäpä inhimillisempi, mene ja tiedä. Valtavia määriä tämäkin johtaja joka tapauksessa lähetti tapettavaksi tunnetulla nimikirjoituksellaan, jonka hän suurella käsialalla raapusti koko paperin poikki. Läheisimmät kätyrit seurasivat perässä.

Miten jaksoi peto Stalinin omassa sisikunnassa? Olisiko hän tunnustanut olevansa maailmanhistorian suurimpia hirviöitä vai ei? Entäpä Hitler?

Himmleristä, joka sai pahoinvointikohtauksen teloitusta katsellessaan, tiedämme, että hän vakuutti nimenomaan saksalaisten olevan moraalisesti niin ylevää kansaa, ettei se saisi vaurioita tällaisesta ”kauheasta puhdistustyöstä”. Hitler puolestaan korosti, että sääli olisi nyt rikos tulevia sukupolvia kohtaan.

Mitä ylemmäs hierarkiassa mentiin, sitä banaalimmaksi pahuus muuttui, käyttääkseni Hannah Arendtin tunnettua käsitettä. Liipasinta painoivat muut, johtaja vain signeerasi muiden laatiman paperin.

Jo muinaiset roomalaiset sanoivat: Senatus bestia, senatores boni viri. Senaatti tosin on peto, mutta senaattorit ovat kelpo miehiä.

Asiaa on pohdittu ja tutkittu yhä uudelleen ja kannattaa tutkia yhä. Millaista oli vaikkapa Hitlerin, kasvissyöjän ja eläinten ystävän pahuus? Entäpä Stalin, joka nyt tosiaan saattoi olla joskus karkea -kukapa ei?, mutta oli sentään ainakin huumormiehiä.

Se, että hän osasi nauraa myös ihmisten kuolintuskille, joista hänelle kerrottiin, tosin tuntuu epäsympaattiselta. Psykopaattinen narsisti?

Olen lukenut sekä Auschwitzin komendantti Rudolf Hössin muistelmat, että Varsovan geton hävittäjän, Jürgen Stroopin haastattelut. Nämä miehetkö siis olivat historian suurimpia petoja? Tuntuu oudolta ja ristiriitaiselta. Virkamiehiä mitä virkamiehiä.

Tässä kirjassa muuan tärkeä henkilö on sodanaikaisen Puolan kenraalikuvernööri Hans Frank, juristi, jonka näkemykset puolustivat Saksan suvereenisuutta ja juutalaisvainojen laillisuutta. Hänen ja hänen näkemystensä vastustajia olivat kaksi juutalaista juristia, Hersh Lauterpacht ja Rafael Lemkin.

Noiden jälkimmäisten kehittämien käsitteiden varassa on nykyaikaisen länsimaisten valtioiden suverenitettia pyritty supistamaan tietyissä asioissa. Ne asiat ovat nyrkin hyvin ajankohtaisia.

Ensi kerralla jatkettaneen teemaa.

Viihtymystä ja tunteita

 

Hömppä ja sen merkitys

 

Luisa Maria Linarès, Kaikki on Adamin syytä.  Ranskankielestä suomentaut Outi Nyytäjä. Tammi 1963, 190 s.

 

Luisa Maria Linarès (1915-1986) on tunnettu hömmpäkirjailija. Tarkemmin sanoen hänen leipälajikseen mainitaan espanjalaisittain ”novela rosa”, mitä hän piti halventavana leimana ja puolustautui sillä, etteivät ihmiset halunneet lukemiinsa romaaneihin politiikkaa, vaan viihdettä. Itse asiassa koko Hollywoodin tuotanto oli sitä.

Linaresin kanssa voi mainiosti olla samaa mieltä. Ei huono kirja parane siitä, että siinä on poliittinen sanoma. Esimerkiksi Maksin Gorkin ”Äiti” on typerä kirja ja sellaiseksi jää, vaikka sukupolvittain hölmöjä on pitänyt kunniaasianaan sitä ihailla, koska myös Lenin niin teki -tiettävästi pitkin hampain.

Nythän mene elämme tosi-TV:n aikaa, jossa typeryys saavuttaa tason, jota ilmeisesti ei voi alittaakaan. Verovaroilla kustannettu televisiomme suoltaa sitä tavaraa tuutin täydeltä lähes aamusta iltaan, joten jotakin aikakaudellemme ominaista ja siis tärkeää siinä on. Myös saippuasarjat jatkuvat näköjään ikuisesti, ellei jokin katastrofi niistä armahda.

Taisin tässä sortua aivan tarpeettomaan emotionaalisuuteen. Jos joku saa hänelle elämässä annetun aikansa tapettua tosi-TV:llä ja haluaa sen tehdä, niin se on hänen oma ratkaisunsa. Ja saippuasarjat saattavat olla hyvinkin viihdyttäviä. Itse asiassa monet menneen maailman klassikot laskettaisiin nykyään samaan lajityyppiin.

Linaresin kirja sijoittuu jonnekin viime vuosisadan alkupuolelle ja siinä esiintyy ajan arkkityyppejä: tolkuttoman sukuylpeä espanjalainen veljessarja, joka vihaa naisia, nunnaksi pyrkivä nuori nainen, joka näyttää mitäänsanomattomalta, kunnes hänestä meikataan kaunotar, upporikas tilallinen pilalle hemmoteltuine perijättärineen, ökyautoilla liikkuva seurapiiri, herrasmiesvarkaat ja niin edelleen.

Juoni on täynnä kliseisiä yllätyksiä muistinmenetyksestä ja vaihtuvasta henkilöllisyydestä äkkirakastumisiin ja absurdisti vääriin kuvitelmiin. Ja lopussa kaikki loksahtaa sitten onnellisesti paikalleen. Lukija, joka on monet kerrat saanut nauraa, voi hekotella tyytyväisenä. Vihainenko pitäisi olla?

Muuten, itse kirja on kirjoitettu alin perin espanjaksi, mutta käännetty ranskasta, mitä tuskin nykyisin voitaisiin edes kuvitella.

Vai kuinka lieneekään: kone kääntää nykyään englannista eli siis sen välityksellä kaiken mahdollisen, olipa kieli sitten joruba tai japani, hindi tai hilapali. Ehkäpä olemme siirtyneet entistä korkeammalle tasolle tai siiten kauas taaksepäin?

Mutta tuosta kirjasta nyt tuli vain mieleeni nykyinen sentimentalismin kultti, jonka olemme nähneet ja näemme kaikkialla, kuten nykyiseen naisten aioniin sopiikin. Kun muuan taapero kuvattiin hukkuneena Välimeren rannalla, hänen jouduttuaan sinne edesvastuuttomalla kumiveneretkellä, jonka isä oli järjestänyt uusien tekohampaiden toivossa, meni koko läntinen media sekaisin.

Venetaksijärjestelmää kehitettiin nyt huimasti kohti täydellisyyttä ja uusia siirtolaisia mentiin hakemaan aina Afrikan rannikolta saakka. Euroopan häpeäksi selitetty taaperon kuolema sai mittasuhteet, jotka omalla tavallaan saavuttivat amerikkalaisen herra Floydin (ei ”Pink”, vaan…?) tapauksen mittasuhteet.  Olimme kaikki ihan virallisesti kuohuksissamme, vastuu ja häpeä oikein itkettivät.

Itkemisestä tuli muutenkin yhä suositumpi viihteen ja nautinnollisen kokemuksen (katharsis?) laji. Meikäläisessä TV:ssä aloitettiin itketysohjelmia, joissa henkeä pidätellen saatiin nautiskella TV:stä tutun hahmon, tai peräti ”idolin” puhkeamista kyyneliin. Voiko taiteellinen kokemus yleensä nousta vaikuttavammaksi?

Vielä 1960-luvulla katsojat olisivat olleet vain tympeästi vaivaantuneita ja loukkaantuneita. Nyt päästeltiin täysillä.

Mutta sentimentalismi, omien upeiden tunteiden palvonta ei vielä silloin ollutkaan saavuttanut tasoa, joka ilmeisesti oli jo Amerikassa todellisuutta. Vladimir Nabokov esseessään pošlostista (ks. Vihavainen: Haun falski itsetyytyväisyys tulokset ) kuvasi ylevää kokemusta, jonka saattaa saada katsellessaan leikkiviä lapsia: kyyneleet tulevat silmiin.

No, se on upeaa, mutta heti samassa saattaa myös tapahtua, että nimenomaan tämä upeus, oma ihana ylevyys alkaa oikein liikuttaa ja kyynelehtiminen herkeää aivan hillittömäksi: olen minä sentään… Ei löydy edes sanoja!

Tiedän, että tässä liikutaan herkällä alueella, enkä paheksu tässä yhtään mitään. Jos ihminen on herkkätunteinen (itsekin olen), niin onhan se nyt suunnattomasti parempaa kuin olla tunteeton moukka.

Mutta se vaikea asia on tässäkin se kohtuus. Onko sitä ja missä? Miehet jotka feministisiä normeja opiskellessaan itkeä pillittävät milloin mistäkin, ovat yhtä falskea ja vastenmiekisiä kuin tunteettomat psykopaatit. Sieltä syvältähän se kaikki mahdollisesti, siis mahdollisesti kumpuaa, mutta mitä sitten. Sen pahempi. Kun opetellaan kiinnittämään henkilökohtaisia tunteita abstrakteihin asioihin, ollaan jo toisen kertaluvun puolella. Siitä tulee nabokovilaisittain sitä tunnetta tunteesta.

No, tällaisesta asiasta moralisointi se vasta tympeää onkin ja yritän sitä välttää. Minua kiinnostaa nyt tässäkin nimenomaan aikakausi ja sen muuttuminen eli siis historia. Se, mitä sanotaan kasnanluonteeksi on nimenomaan historiaa, aikakausien tuotosta. Se ei ole muuttumaton. Muutokset siinä ovat kyllä pitkän keston (longue durée) ilmiöitä, mutta niitä tapahtuu aina ja koko ajan.

Tässä hieman tätä problematiikkaa Englantiin sovellettuna:

 

perjantai 16. lokakuuta 2015

Sentimentalismin kultti

 

Sentimentalismin kultti

 

Jokunen vuosi sitten muistelen kirjoittaneeni Theodore Dalrymplen kirjasta Spoilt Rotten. The Toxic Cult of Sentimentality (London, Gibson Square, 2010). Kirjoitanpa taas, kun se nyt on ajankohtaisempi kuin koskaan. Syitä ei tarvinne osoitella.

Sentimentalismia on tiettyinä aikakausina viljelty ylen määrin ja toisinaan taas halveksittu ja pilkattu. Viime aikoina on ilmestynyt myös yrityksiä puolustaa asiaa. Dalrymple ottaa tästä esimerkiksi erään Robert Solomon –nimisen kirjoittajan, joka näköjään puolustaa myös kitschiä, joka on sentimentalismin sukulaisilmiö, epäaitoa pinnallisuutta sekin.

Kaikkea voi tietenkin sekä kannattaa että puolustaa ja mikäli käsitteitä venyttää, saa aina haluamiaan tuloksia. Mutta tällaiset harjoitukset ovat epäkiinnostavia ja ne voi säästää vaikkapa logiikan seminaariharjoituksiin. Sentimentalismilla näet ei tarkoiteta tunnetta eikä syvääkään tunnetta. Sillä tarkoitetaan, ellei käsitteitä haluta venyttää, nimenomaan tunteen kohtuutonta palvontaa.

Kohtuuttomuus, kuten jo Aristoteles osoitti, tekee myös hyveistä aina paheita. Sentimentalismi liittyy juuri niihin. Sentimentaalinen tunteensa palvoja edustaa viisauden sijasta hulluutta, kohtuuden sijasta liioittelua, oikeamielisyyden sijasta mielivaltaisuutta ja rohkeuden sijasta yltiöpäisyyttä.

Klassiset hyveet eivät toisin sanoen sovi yhteen sentimentalismin kanssa. Kristilliset hyveet usko, toivo ja rakkaus on joskus maailmassa, etenkin pimeän keskiajan lapsellisessa kulttuurissa kyllä haluttu ymmärtää nimenomaan sentimentalismin näkökulmasta ja ajateltu niiden toteutuvan parhaiten maksimaalisessa muodossaan, seurauksista välittämättä.

Sentimentaalinen psyyke on ensi sijassa lapsellinen, se edustaa infantiilia ja jopa narsistista uskoa oman tunteen primäärisyyteen yksilön suhteessa maailmaan. Ei olekaan sattuma, että se nostaa juuri hillittömän ja ”luovan” lapsen arvoon arvaamattomaan.

Dalrymple esittää esimerkkejä ajattelijoista, jotka kiivaasti väittävät, ettei aikuisilla ole lapsille mitään todellista opetettavaa ja että he itse asiassa vain, eräänlaatuisina imperialisteina, turmelevat lasten maailman viemällä sinne omia sääntöjään.

Muuan sentimentalismin ilmaus on sen banaalin tosiasian jatkuva ja sinnikäs kertaaminen, että massamurhat ovat väärin.

Asian jauhamisen tavoitteena ei tietenkään ole asian varsinainen todistaminen, koska kukaan normaali ihminen ei voisi olla muuta mieltä, vaan kieriskely sen pohdiskelemisen tuottamassa nautinnossa, jonka tuottavat sekä sääli kärsiviä kohtaan, että viha syyllisiä kohtaan.

Dalrymple toteaa, että kouluopetus useissa maissa keskittyy aivan kohtuuttomasti tällaisiin asioihin, jotka muodostavat suorastaan historiankurssin kovan ytimen. Niinpä nuorison maailmankuva uhkaa jäädä pelottavan simppeliksi ja banaaliksi.

Ajallemme tyypillistä on myös, että ihmisten oletetaan näyttävän tunteitaan maksimaalisesti ja muiden velvollisuutena taas on kunnioittaa noita harjoituksia ja osallistua niihin säädetyllä tavalla.

Vanha pidättyvyyden ja kohtuullisuuden ihanne, fortitude, joka kerran oli Englannin moraalinen selkäranka, on hautautunut julkisten tunteiden vyöryyn. Liian pidättyväisiä ihmisiä pidetään moraalisesti epäilyttävinä ja jopa suorastaan jonkinlaisina rikollisina.

Sentimentalismin pilaantuneimpia hedelmiä ovat rikolliset narsistit, jotka oikeuttavat rikoksiaan omalla valtavalla intohimollaan, jollaista kenelläkään ei tietysti ole mahdollista, jos suotavaakaan hallita.

 Dalrymple on erityisen tympääntynyt siihen, että etuoikeutetut ihmisetkin ovat oppineet näkemään itsensä uhreina. Ajatelkaamme nyt vaikkapa Virginia Woolfia ja hänen kaikkia seuraajiaan, joita kirjoittaja käsittelee eräässä toisessa kirjassaan.

Dalrymple puhuu tietenkin järkeä, nimenomaan sitä. Hänen ajattelunsa pohjautuu länsimaisen kulttuurin aristoteliseen perustaan, eikä erilaisten muotifilosofien kannata yrittää sen päälinjoja horjuttaa rationaalisin argumentein.

 Toinen asia on, että kun jotkut sentimentaalisuuden ilmentymät edustavat hyvin selkeästi kohtuuttomuutta, lapsellisuutta ja narsismia, löytyy niiden ohella tietenkin runsaasti myös rajatapauksia. Toki myös aito tunne sinänsä on asia, jonka kieltäminen ja leimaaminen olisi typeryyttä ja väkivaltaa luonnolle. Tunteella on oikeutuksensa, kaikkein voimakkaimmallakin. Kysymys on sen arvosta ja asemasta kulloisessakin asioiden kokonaisuudessa.

Tässäkin ongelman ydin on kohtuuden löytäminen. Sentimentalismi on juuri kohtuuttomuutta siinä kuin myös sen vastakohta, tunnekylmyys.

 

Tylsyyden kauhistus

 

Banaliteettien pauloissa

 

Hermann Hesse, Kylpylävieraana Badenisssa. Suomentanut Aarno Peromies, Weilin&Göös 1978, 144 s. (AlkuteosPsychologia Balnearia 1924)

 

Jonnekin noin toiseen maailmansotaan saakka herrasväen kuului ehdottomasti lomailla kylpylöissä, mieluimmin mondeeneissa, pelikasinoineen ja tassiaisineen. Yleensä tähän ei tarvittu mitään sairautta, kuurit vain olivat terveellisiä ja seura hienoa.

 Erityisesti arvostettiin saksalaisia kyloylöitä, vaikka toki esimeriksi Belgian Spa ja Ranskan Vichy olivat myös hienoja paikkoja. Ja olihan meilläkin kylpylöitä aina Naantalista Iisalmen Runnille ulottuvana sarjana. Itä-Karjalassa oli Martsialnyje vody, joka on yhä ahkerassa käytössä. Virossakin oli ja on monia

Kylpyläelämästä riittää kuvauksia kaunokirjallisuudessa. Turgenevin ja Dostojevskin kuvaukset tulevat ensimmäisenä mieleeni ja niille on yhteistä se, että kylpylät olivat ennen muuta näyttäytymisen paikkoja, Varsinaisista vaivoista niiden asiakkaiden kohdalla ei puhuta mitään.

Tämä Hermann Hessen kirja yllättää sikäli, että siinä kerrotaan sekä kirjoittajalla että asiakkailla olevan ihan oikeita vaivoja, kenellä kihtiä, kenellä iskiasta tai hirmuista lihavuutta ja vastaavia, usein elintasoon liittyviä ongelmia. Niiden parantamiseen käytetyt kuurit ovat myös tehokkaita, moni paranee ja kaikki ainakin väsyvät hoitojen takia.

Tässä kirjassa tapahtumapaikkana on Baden-Baden. Baden viittaa sen nimiseen Saksan vanhaan ruhtinaskuntaan. Nyt Baden ja Württemberg muodostavat yhdessä eteläisen Saksan osavaltion, jonka pääkaupunki on Stuttgart.

Nuorempana harrastin itämaista filosofiaa, varsinkin zen-buddhismia, joka oli silloin muotia. Niitä aatteita löytyy myös Herman Hessen teoksista, jotka silloin tulivat uudelleen muotiin.

Niinpä lukijana odotinkin tästä kylpyläelämän kuvauksesta jotakin suurempaa ja syvällisempää. Toki Hesse jos kuka kykeni näkemään kaikkien arkipäivän banaalisuuksien alla piilevän mystisen todellisuuden ja suuren kaikkiyhteyden salaisuuden.

Luulen, että niin olikin, mutta tässä kirjassa hän ei tuo sitä lainkaan esille. Sen sijaan hän kuvaa varsin tylsästi omaa pikkumaista luonnettaan, ärsyyntymistä naapurin yskinnästä, kammottavasti esitettyjen pianokappaleidsen tuottamaa kärsimystä ja hoitojen tuottamaa väsymystä.

Oma pikkusieluinen poroporvarillisuus tuodaan säälimättömästi ja kukaties jopa liioitellen esille. Muistiinpanoissaan hän kertoo halunneensa tuoda pienen palan elämää esille aivan sellaisena kuin se on, kaikessa suorastaan rienaavassa typeryysdessään.

 Kirjan lopuksi hän kertoo kärsivänsä asiasta. Myös muuan hänen lukijansa oli sittemmin pahanpäiväisesti suuttunut tämän kirjan luettuaan, kuten Hesse kirjaan myöhemmin lisätyssä liitteessä kertoo. Itse hän kuitenin oli alkanut pitää tätä yhtenä merkkiteoksenaan.

Hesse pohtii, että ”nykyisen maailman onnettomuus” kenties johtuu juuri siitä, että ”korkeinta viisautta kaupitellaan kaikilla kujilla, että jokaisessa valtionkirkossa saarnataan esivaltaan ja rahasäkkiin ja kansalliseen turhamaisuuteen uskomisen ohella, uskoa Jeesuksen ihmeeseen, että Uuden Testamentin, kallisarvoisimpien ja vaarallisimien viisauksien säiliön, voi ostaa mistä tahansa kaupasta tai saada lähetyssaarnaajilta jopa ilmaiseksi.”

Ehkäpä niitä ”suunnattoman rohkeita, jopa pelottavia oivalluksia ja aavistuksia, joita sisältyy moniin Jeesuksen puheisiin olisi pidettävä huolellisesti kätkettyinä ja suojeltava suojavalleilla”.

Se, joka yrittää ilmaista jotakin ikuista, tekeekin kukaties turhempaa työtä kuin viihdekirjailija, joka haluaa avoimesti vain huvittaa. Hessen mieltä kaivaa tämä dilemma: hän haluaisi kirjoittaa ”elämänmelodian kaksiäänisyyttä” (ikuisuus ja nykyisyys, jos oikein ymmärrän) hejjastavaa kirjallisuutta, mihin hän ei pysty, mutta tuntee silti pakkoa edes yrittää.

Kirja oli mielestäni, kuten sanottua, tylsä, mutta ainakin se mainitsi jotakin tärkeää uskonnollisen kokemuksen luonteesta. Tietyn psykologian omaaville, joita voisi ehdollsesti kutsua hölmöiksi, ellei se tuntuisi loukkaavalta, kyse on ehhdottomasti vain pelkästä humpuukista.

Tulee mieleen, että juuri tällaisten asioiden kohdalla yhteiskunnan edellyttämä perustyhmyys on viimeksi kuluneiden muutaman vuosikymmenen aikana mennyt jättiaskelin eteenpäin.

Tässä tulee ajatelleeksi vaikkapa ajankohtaista Päivi Räsäsen juttua. Eiköpähän se olekin, omalla tavallaan, eräänlainen aikamme Beilisin juttu, joka tarjoaa moukkamaisuudelle ja omahyväiselle tyhmyydelle sopivan kanavan nousta pinnalle juhlimaan omaa erinomaisuuttaan.

Verisen uran varrelta

 

Se oikea kapteeni Alatriste

Alonso de Contreras, Elämäni vaiheet. Suomennos ja esipuhe Aarno Saleva. Faros 2011, 234 s. (Alkuteos Vida de este Capitán 1633).

 

Vuosikymmen sitten luin espanjalaisen viihdekirjan kapteeni Alatristen seikkailuista Alankomaiden vapaussodassa ja vähän muuallakin (ks. Vihavainen: Haun alatriste tulokset ).

Tämä kirja on noiden Alatriste-tarinoiden esikuva ja se on autenttinen tarina, jonka pääosan muistelija pani papereille vuonna 1633 vain kymmenessä päivässä.

 Kyseessä on siis aito 1600-luvun teksti, jossa tuon ajan arvot ja arviot tulevat esille ilman mitään myöhemmän ajan poliittisia korrektisuuksia. Oman ajan suodattimet ovat sitten asia erikseen. Tekijän persoonalle ominaista näyttäisi joka tapauksessa olevan myös omalle ajalleen harvinainen suorapuheisuus.

Toki vastaava ja vielä arvokkaampi muistelmateos on peräisin itse Cervantesin kynästä (ks. Vihavainen: Haun cervantes tulokset), joka antaa aivan hämmästyttävän eloisan ja monipuolisen kuvan ajastaan.

Toki tällaisilla muistelmateoksilla ei ole yhtä suurta todistusvoimaa kuin esimerkiksi Samuel Pepysin salakirjoituksella kirjoitetulla päiväkirjalla (ks. Vihavainen: Haun pepys tulokset ), mutta kyllä tässäkin silti tuntuu vahvana menneen maailman henki. Lienee vain ajan kysymys, milloin tällaiset, kaiketi ”vanhentuneiksi” arvioitavat kirjat poistetaan kirjastoista, kun historianhallinta viedään loogiseen päätepisteeseensä.

Contrerasin ura väkivallan harjoittajana alkoi jo nelitoistavuotiaana, kun hän tappelussa surmasi kaverinsa kynäveitsellä. Nuori ikä pelasti silloin teloitukselta, joka sittemmin uhkasi häntä lähes joka käänteessä. Kyseessä olivat milloin oikeat, milloin väärät syytökset.

Oikeat syytökset saatettiin esittää kunniaansa ja henkeään puolustavaa kuumaveristä kapteenia vastaan aina silloin tällöin, eikä tapahtumien kokonaisuutta otettu vihamiesten toimesta tietenkään esille. Pari kertaa sankaria yritettiin myrkyttääkin.

Kuten usein vastaavien tarinoiden kanssa, lukijalle tulee tässäkin mieleen, että jotkut näköjään joutuvat yhä uudelleen syytteeseen sellaisista asioista, joista toisia ei epäillä koskaan. Syyllisyydentuntoon viittaa se, että sankari päätti eräässä vaiheessa ryhtyä erakoksi ja hankki asianmukaiset tarvikkeet, jouhipaidasta ruoskaan. Hän myös paastosi ankarasti.

Kaarle XII antoi joskus Turkista palattuaan julistuksen, jossa kutsuttiin kaikkia nuhteettomia ja kristillisiä laivanomistajia sekä ”niitä, jotka ovat heidän vastakohtiaan” ryhtymään kaappareiksi kuninkaan ja isänmaan nimissä. Kutsuun vastattiin myönteisesti.

Tulee kyllä mieleen, että kaapparin ura on sikäli harvinainen asia valtakuntien historiassa, että sen edistämiseksi on aivan avoimesti suosittu myös rikollisuutta. Kuten muistamme, alan Grand Old Man, Walter Raleigh sai ansioistaan lordin arvon. Tosin hänet sitten myöhemmin mestattiin, mutta syy ei liittynyt kaapparitoimintaan.

Myös Contreras sai pelätä Raleighin laivoja saapuessaan ”Länsi-Intiaan”, mutta välttyi taistelusta niiden kanssa. Välimerellä hän sen sijaan toimi nuoruudessaan hyvinkin ahkerasti kaapparilaivan kapteenina ja hankki siinä toimessa nopeasti omaisuuksia, jotka sitten saattoi yhtä nopeasti hävitä pelissä tai luovuttaa naisille, jotka olivat hyvin tautavia saalistajia hekin.

Contreras tapasi monia aikansa suuruuksia ja näytelmäkirjailija Lope de Vega (500 näytelmää!) kirjoitti hänestä jopa näytelmän ”Kuningas ilman valtakuntaa”. Otsikko viittaa siihen syytökseen, että Contreras muka oli nimitetty moriskojen kuninkaaksi.

Kaapparin ura ja sotatoimet merellä sujuivat vaihtelevasti, mutta yleensä onnekkaasti. Niistä kirjoittaja kertoo varsin kiinnostavasti, todeten muun muassa kirkon ottaneen osansa orjakaupasta.

Orjakauppahan oli suurinta juuri Välimeren piirissä ja tavarana olivat lähinnä valkoiset eurooppalaiset, toki muutkin kelpasivat (ks. Vihavainen: Haun jalot rosvot tulokset ). Neekeriorjat mainitaan kirjassa vain kerran. Muita sen sijaan esiintyy useinkin. Tämähän ei vielä ollut suurten plantaasien aikaa.

Contrerasin ura oli yhtä vuoristorataa, välillä hän oli upporikas kaikkien suosikki ja välillä taas uhkasi teloitus. Kaapparikapteenista hän siirtyi välillä jalkaväen vänrikiksi ja sen jälkeen ”ylikersantiksi” (titteleiden merkitys jää selittämättä) ja jälleen laivan kapteeniksi ja jopa laivaston komentajaksi.

Hänestä tuli myös vihitty maltanritari, mikä ei estänyt häntä toteuttamasta naisiin kohdistuvaa suurta intohimoaan. Kaipa siveyttä ei maltanritareilta vaadittukaan.

Kirja antaa eloisan kuvan siitä, miten armeijat aikoinaan koottiin. Ne värväsi upseeri, jolla oli siihen rahaa, jota saattoi saada hallitsijalta, jos tällä sitä oli. Niiden ylläpito oli ongelma sinänsä ja kulkeminen Espanjan halki sotajoukon kera oli jo varsinaista seikkailua. Sotilaat, joille ei aina ollut ehditty saada edes normaalia aseistusta, harjoittivat parhaansa mukaan ryöstelyä ja rettelöintiä ja saivat asukkailta samalla mitalla takaisin.

Aikakauden hallinto on luku sinänsä. Se oli Espanjassa ja muuallakin hyvin sekavaa ja se, mitä sanomme weberiläiseksi byrokraattiseksi rationaalisuudeksi, puuttui täysin. Oli usein aivan epäselvää, kenellä oli milläkin alueella käskyvalta missäkin asiassa, eikä edes kuninkaan sanaan voinut luottaa.

Kuningas, näennäisesti yksinvaltias, oli tosiasiassa riippuvainen virkamiehistään sekä kaikenlaisista grandeista, jotka olivat mestareita juonittelemaan ja palvelemaan kuninkaan ja maan sijasta ensi sijassa itseään ja sitten sitä, joka syystä tai toisesta heitä eniten miellytti.

Noista grandeista vielä sen verran, että kuningas nimitti heitä serkuikseen ja heillä oli oikeus pitää hattua päässään kuninkaan läsnä ollessa. Omilla alueillaan heitä oli paha tulla määräilemään.

Kaiken kaikkiaan kirja on parhaimmillaan kertoessaan ohimennen ajan instituutioista, mukaan lukien munkkiveljestöt, joilla oli omat intressinsä ja tapansa ja jotka eivät yksinkertaisen katujan jäämistä oman valtapiirinsä ulkopuolelle sulattaneet.

Mainittakoon myös, että jotkut musulmaanit olivat suuria juoppoja, minkä myös muut lähteet todistavat. Toki viini Koraanin mukaan oli ja on synti, mutta vähänkö syntiä ihmiset yleensäkin tekivät ja tekevät? Suuri runoilija ja tiedemies Omar Haijam oli varsinainen viinin ylistäjä, kuten muistamme (ks. Vihavainen: Haun omar ja fariseukset tulokset ).

Nuorena tuli usein juotua algerialaista punaviiniä, jollaisen kuulemma myös Mannerheim kelpuutti pöytäänsä. Teen sen johtopäätöksen, että myös paikalliset viiniä viljelevät muslimit yhäkin sitä myös nauttivat. Fundamentalistien hallitsemissa maissa asia on tietenkin toisin.

Alkibiadeen laakerit ja Efialteen maine

 

Suomalaisen petollisuuden historiallisia juuria

 

Venäjän virallinen valtakunnanpelle Dmitri Medvedev on ollut yksi sen porukan kärkinimiä, joka on suuriäänisesti syyttänyt suomalaisia ”petoksesta”.

Totean, että tällainen syytös on jo klassikko. Jo ensimmäisellä sortokaudella se oli näkyvästi esillä, kun suomalaisten puuttuvaa valtakunnallista ajattelua kauhisteltiin ja sitä vastaan hyökättiin.

Suomalaisia kuvailtiin luihuiksi opportunisteiksi, jotka eivät taistelleet reilusti mies miestä vastaan, vaan iskivät takaapäin. Heidän aseensa ei ollut miekka, vaan tikari. Rinnastus juutalaisiin ei ollut harvinainen.

Jo tuohon aikaan lausuttiin ennustus, jonka mukaan suomalaiset tulisivat vielä sopivaksi katsomallaan hetkellä pettämään itsensä tsaarinkin, kuten he aikoinaan olivat hylänneet Ruotsin kuninkaan ja vannoneet valansa Aleksanteri I:lle.

Niinpä suomalaiset oli tehtävä vaarattomaksi ankaralla venäläistämisellä. Sodan syttyessä suomalaisten veri oli ensimmäisenä laskettava, arveli joku patriootti.

Kun ensimmäinen maailmansota sitten syttyi, ei kaikkien yllätykseksi Suomessa syntynytkään mitään vastarintaliikettä, vaan päin vasoin Suomen rautatiet saivat erityismaininnan siitä työstä, jota olivat tehneet valtakunnan hyväksi. Jääkäriliike toki syntyi pian, kun suuri venäläistämisohjelma tihkui julkisuuteen.

Muutkin mitä vakavimmat ja tärkeimmät ennusteet siitä, mitä sodan syttyessä tapahtuu, menivät pieleen. Itämeren laivaston komentaja, Amiraali von Essen antoi heti käskyn Ruotsin laivaston tuhoamisesta.

Ruotsihan oli tietenkin haalimassa Saksan avulla Suomea takaisin itselleen paikallisten, vehkeilevien ruotsikkojen tuella, oli päätelty. Vasta viime hetkellä ymmärrettiin, ettei Ruotsi ollutkaan liittymässä sotaan ja että parasta olisikin pitää se sieltä poissa. Hyökkäys vedettiin viime hettkellä takaisin.

Oma lukunsa tässä petollisuuden historiassa ovat olleet ne venäläisille hyödylliset suomalaiset, jotka olivat ryhtyneet yhteistyöhön heidän kanssaan. Niihin kohdistettiin erityistä halveksuntaa, kuten seuraavassa M.M Borodkinin kirjouttamaa Suomen historiaa käsittelevässä osuudessa kerrotaan.

Tälläkin joukolla on sittemmin ollut perinteen jatkajia, ennen muuta O.V. Kuusinen. Kun suomalaiset 1990-luvulla pyysivät nähdäkseen Kuusisen papereita, ihmetteli arkiston johtaja Kirill Anderson, miksi moisen maanpetturin jäämistä ketään kiinnosti. Niinpä…

Tänäkin päivänä meillä on taas kerran pari sellaista henkilöä, jotka ovat ryhtyneet kantamaan nurjaa kilpeä synnyinmaataan vastaan. Kaiketi he kuvittelevat myös venääisten heitä siitä hyvästä suuresti rakastavan ja kunnioittavan.

 Pelkään pahoin, että asia on aivan päinvastoin ja että todennäköistä on vielä heidän päätymisensä häpeäpaaluun myös Venäjällä. Kohtalo voi vielä olla hyvinkin karu, kuten se oli Borodkinilla.

Tässä blogi, joka on kirjoitettu hieman ennen suomalaisten viimeisintä ”petosta”.

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Petollisuus ja suomalaiset

 

What do you want to do ?

New mailCopy

Sprengtportenin merkitys ja suomalaisten petollisuus

 

Mediasta saamieni tietojen perusteella on nykyisessä yliopistolaitoksessa leviämässä primitiivinen epä-älyllisyyden kultti. Amerikassa älykääpiöt ovat mellakoineet siksi, että heidät on haluttu panna tutustumaan myös ”vääriin” mielipiteisiin.

Klassinen käsitys akateemisesta opiskelusta toki nimenomaan edellyttää, että oppineisuuteen pyrkivä studiosus tutustuu myös oikeina pidettyjen käsitysten kritiikkiin mahdollisimman tunnollisesti. Vasta silloin hän pääsee perille siitä, millaisten pilareiden varassa nuo hyväksytyt käsitykset lepäävät ja mikä niitä erottaa niistä, jotka on hylätty.

Pelkän primitiivisen ”oikeinajattelun” kaataminen tulevien spesialistien päähän ja muiden näkemysten hylkääminen niitä edes tuntematta, on tie omahyväiseen moukkamaisuuteen ja auktoriteettiuskoon. Joskus näyttää siltä, että journalisteja valmistavat instituutiot olisivat tässä suhteessa erityisen vaaranalaisia. En tunne niitä lähemmin.

Suomen historiaan ja sen tutkimukseen liittyy joka tapauksessa muuan sangen merkittävä venäläinen hahmo: Mihail Mihailovitš Borodkin, joka urallaan kohosi kenraaliluutantiksi. Hän edustaa Suomen historian tsaristista tulkintaa.

Hänen käsistään on lähtenyt merkittävin Suomen historian esitys, jota venäjäksi on koskaan julkaistu: kuusiosainen Suomen historia, joka alkaa Pietari Suuren ajasta ja päättyy Aleksanteri II:n aikaan. Lisäksi tulee Bobrikovin aikaa käsittelevä nide ja paljon muuta ns. publisistiikkaa.

Borodkinin kirjoja on nyt julkaistu uudelleen ja Suomen historia löytyy suurimmaksi osaksi netistä. Suomeksi taitaa olla olemassa vain muuan hyvin lyhyt versio, jonka olen joskus lukenut.

Borodkin kuului aikansa taantumuksellisiin piireihin. Hän kuului Russkoje sobranije-nimisen yhdistyksen perustajiin. Se oli kiihkokansallinen ja lähellä ns. mustasotnialaisia. Keisarikunnan Suomen-politikkaan hän vaikutti aktiivisesti ja luettiin ns. vanhoihin bobrikovilaisiin, kuten Tuomo Polvinen ryhmää nimittää.

Venäjäksi sanoen hän oli ns. odioznaja figura eli yleistä vihaa ansaitseva hahmo ainakin intelligentsijan piirissä ja vuonna 1919 hänet ammuttiin panttivankina, mikä oli tuohon aikaan varsin tavanomainen osa politiikkaa.

Borodkin oli kuitenkin huomion arvoinen historioitsija. Hänen äitinsä oli ahvenanmaalainen ja hän osasi myös ruotsia. Se teki hänestä sopivan henkilön kirjoittamaan ”todellisen” Suomen historian suurvenäläisestä näkökulmasta. Itse keisari antoi hänelle tämän tehtävän.

Suuren Suomen historiansa kolmannessa niteessä (М.М- Бородкин, История Финляндии, том III, Время Екатерины II и Павла I. Санкт-Петербург «Наука» 2016 (1912), 381 с.) kirjoittaja kertoo jo esipuheessa, miksi tuon ajan historiaan on syytä tutustua.

Asia on näet niin, että suomalaisen kansakunnan käsitykset oikeudesta ja sopivaisuudesta alkoivat krijoittajan mukaan hahmottua nimenomaan tuohon aikaan -1700-luvulla. Suomalaisten asema Ruotsin valtakunnassa oli vaikea, sillä Ruotsin ja Venäjän väliset sodat käytiin heidän alueellaan. Suomi vain kärsi niistä, ei hyötynyt.

Suomalaisen petollisuuden varsinaiseksi symboliksi nousee Borodkinilla Göran Magnus Sprengtporten, mutta hänelläkin oli jo edeltäjänsä Adam Fredenstierna, joka ehdotti 1700-luvun puolivälissä Venäjälle Suomen valtaamista.

Sivumennen sanoen, kyllä keisarinnan Elisabethkin oli Hattujen sodan aikana houkutellut suomalaisia puolelleen itsenäisyyttä lupaamalla. Fredenstierna olisi tyytynyt autonomiaan.

Joka tapauksessa varsinainen suomalaisuuden symboli ja niin sanoakseni suomalaisen ideologian isä oli Sprengtporten, joka päätteli, että koska kuningas, siis Kustaa III oli vienyt ”meiltä” (suomalaisilta) oikeudet, oli heille täysin sallittua asettua vastarintaan. ”Tällainen päättely ei kukaties vastaa preussilaisen sotilaan logiikkaa, mutta sopii kyllä Saimaan rantojen suomalaiselle talonpojalle”.

Kysymys oli siis oikeudesta tehdä vastarintaa hallitsijalle. Sprengtporten oli ilmeisesti saanut vaikutteita Amerikan vallankumouksesta ja ehkä Ranskankin. Hän näyttää halunneen olla jonkinlainen oman maansa George Washington, kuten myös Borodkin huomauttaa.

Tosiasiassa, korostaa Borodkin, ajatus vastarinnan oikeutuksesta on vallankumouksellinen (eli siis rikollinen) ja se koskee myös passiivista vastarintaa.

Oli absurdia, että nyt (1900-luvun alussa) kuka tahansa suomalainen sivistymätön pikkuvirkamies ja jopa tavallinen kadun mies katsoi voivansa asettua vastustamaan keisaria ja hänen lakejaan. Keisari oli muka rikkonut oman valansa ja siten vapauttanut suomalaiset alamaisensakin omastaan.

Moinen oli ennenkuulumatonta, eikä sen mukaan eletty missään Euroopan maassa.

Tämä oli Anjalan liittolaisten jesuiittafilosofiaa, joka eli yhä, puolentoista vuosisadan jälkeen. Sprengportenin aatteet elävät, vaikka hän henkilönä ei nautikaan erityistä suosiota, selittää Borodkin. Tosin Yrjö-Koskinen yritti tehdä hänestä sankaria ja pari muutakin ymmärtäjää hän on saanut, mutta vallitsevaksi on jäänyt K.K. Tigerstedtin kielteinen tulkinta.

Sprengtporten nyt joka tapauksessa ilmoitti olevansa venäläinen kenraali. Tämä teksti on hänen hautakivessäänkin, joka on Suomen valtion toimesta hiljattain kunnostettu. Se sijaitsee Vasilinsaaren ns. Smolenskoje-hautausmaalla. Tässä nimi viittaa Smolenka-jokeen.

Sprengtportenin patriotismin laadusta näyttää yhä olevan niin meillä kuin Ruotsissakin erilaisia mielipiteitä. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sprengtporten  ). Kiistatonta lienee, että hänen oma tavaton kunnianhimonsa näytteli hänen urallaan ainakin yhtä suurta osaa. Mitä venäläisiin kenraaleihin tulee, on niitä toki kansallisgalleriassamme asianmukaisilla paikoilla paljon, aina Mannerheimiin saakka.

Joka tapauksessa Borodkinin näkemys suomalaisista yleensä, Saimaan rantojen talonpojat mukaan lukien, eräänlaisen vallankumouksellisen idean kantajina kautta historian tuntuu heikosti perustellulta. Ruotsinkieliseen yläluokkaan se saattaa kyllä sopia paljonkin paremmin. Talonpojille ajatus upseerien kahtalaisesta roolista toisaalta kansalaisena ja toisaalta hallintoalamaisena ei tainnut koskaan valjeta.

Ei sitä kunnioitettu myöskään ns. Suomen-syöjien piireissä sortokausien aikana. Silloin julkaistiin suuri määrä pamfletteja myös ns. Suomen kysymyksestä ja suomalaisen hahmo esiintyy niissä yleensä luihuna, petokseen tottuneena ja siihen aina valmiina.

Muuan pamfletisti, jonka nimeä en juuri nyt muista, äityi suorastaan elämöimään tällä ajatuksella ja väitti, etteivät suomalaiset ole urhoollisia rehellisessä taistelussa: heidän aseensa ei ole miekka, vaan tikari. Kun Venäjä joutuu vaikeuksiin, hylkää suomalainen sen yhtä luontevasti kuin se aikoinaan hylkäsi ruotsalaiset isäntänsä.

Samaan hengenvetoon syytettiin suomalaisia siitä, että he elivät venäläisten kustannuksella: he nauttivat Venäjän mahtavan armeijan turvaa, mutta eivät itse osallistuneen sen ylläpitoon kuin nimellisesti. Itse suomalaiset kapusivat virkaportaita Venäjällä kaikkein ylimpiin arvoihin saakka ja matkustivat sitten kotimaahansa valtion eläkkeitä nauttimaan. Suomessa taas ei venäläiselle ollut auki mikään virka eikä edes ammatin harjoittaminen.

Epäilemättä Suomen-syöjien logiikka oli paljolta samankaltaista kuin Saksan natsien kuvaukset juutalaisista tai feministien kuvaukset patriarkaatista. Totta oli aina sen verran, että yksinkertaisimmat sielut saivat siitä aiheen moraaliseen närkästykseen.

Joka tapauksessa tuo ajatus suomalaisten erityisestä petollisuudesta ja jopa loismaisuudesta kannattaa myös meidän suomalaisten panna merkille. Se oli se perusargumentti, jota chauvinistiset panslavistit aikoinaan käyttivät.

Liberaali Venäjä oli asioista aivan toista mieltä ja sen näkemyksen mukaan koko Venäjän olisi ollut syytä ottaa mallia Suomesta. Mutta se on jo toinen tarina.

Vallankumous söi sekä taantumuksellisen tsarismin edustajat Seyniä ja Borovitinovia myöten ja myös Borodkin kuului sen itseoikeutettuihin uhreihin. Mutta siinä samassa rytäkässä menivät myös liberaali Miljukovin ja maltillisten sosialistien kaltaiset Suomea ymmärtävät henkilöt. Parhaassa tapauksessa he onnistuivat pakenemaan ulkomaille.

Borodkin näkee tämän kirjan alussa työnsä eräänlaisena lähetystehtävänä ja päättää esipuheen sanoihin:

Jos Luoja suo, niin ”Vaatimaton työmme ei katoa: kipinästä syttyy tuli”.  Поможет Бог и «Наш скромый труд не пропадет: из искры возродится пламя».

Tässähän viitataan A.I. Odojevskin runoon, vaikka useimmat taitavat liittää sanat Leniniin ja hänen Iskraansa.

Ehkäpä moraali tässä on se, ettei tulella koskaan kannata leikkiä. Vain uunissa se kesyyntyy ja tottelee sytyttäjäänsä. Uuni kannattaa siis aina ensin rakentaa.

 

 

Koston orgioita ja imagohaittaa

 

Vihan päivät

 

Antti Kujala, Sotarosvojen paratiisi. Neuvostosotilaat ja -poliisit Saksassa 1945-1949. Docendo 2026, 228 s.

 

Boris Gyllenbögel entinen Venäjän armeijan eversti ja sittemmin mm. Suomen lähettiläänä Puolassa ja Venäjällä toiminut herra, joka vanhemmilla päivillään työskenteli Helsingissä koulun rehtorina, kertoo muistelmissaan tapauksen sotarosvouksesta.

Hänen rykmenttinsä miehet olivat kahmineet ohi mennessään jonkun puolalaisen emännän omenia ja pistelleet ne nälissään poskeensa. Vihainen emäntä tuli everstille valittamaan, minkä johdosta asia tutkittiin ja havaittiin, että omenia oli tosiaan varastettu ja jopa ryöstetty, sillä tekijät olivat aseellisia.

Armeijoiden, totalitaaristen instituutioiden lait ovat mitä ovat ja muistuttavat yleensä vain kaukaisesti varsinaisesta sivistyneen yhteiskunnan elämästä. Niinpä nytkin löytyi lakipykälä, jonka mukaan sotarosvot ammutaan. Ryhdyttiin siis toimeen ja sotaoikeuden päätöksellä useampi mies pantiin seinää vasten ja pääsi hengestään.

 Gyllenbögel taisi olla hieman ylpeäkin tästä aikaansaannoksestaan, koskapa esittää sen muistelmissaan. Näin sitä luotiin kova sakki, jossa musikka ei uskaltanut edes ajatella vastarintaa silloin, kun ”vysokoblagorodije” jotakin määräsi.

Toki kuriton armeija, jos mikä, on kauhistus Luojan (vai perkeleen?) luomusten joukossa. Sellainen saatiin nähdä myös Venäjällä vuonna 1917. ”Tovaritsin svaboodaseikkailua kuvasi kupletissaan J. Alfred Tanner, jonka mukaan koko touhu oli tosin vielä varsin harmitonta tai ainakin kuului pilkuharmien joukkoon: ”pellosta saa perunoi, ei lopu liha eikä voi, ja illalla saa ottaa osaa Boldtin kongressiin…”.

Pahaa verta runsain mitoin herättivät kuitenkin ns. ryssänmorsiamet, jotka kuitenkin olivat yleensä vapaaehtoisesti hankkimassa naisellisin keinoin elatusta itselleen ja nälkäisille perheilleen. Kateellisten, syrjäytettyjen ylkämiesten kosto oli sitten hirmuinen, kun sen aika tuli.

Sotarosvo eli marodööri (ransk. maraudeur) on nimenomaan kuriton, aseellinen ryöstäjä, jollaisia seuraa aina sotajoukkojen liepeillä, kuten šakaalit kulkevat leijonien jäljissä.

Pahimmassa tapauksessa kyllä itse varsinaiset sotajoukotkin tulevat rosvojoukoiksi muutenkin kuin Pyhän Augustinuksen tarkoittamassa syvemmässä mielessä: magna latrocinia. Joskus asia toteutuu kaikkein banaaleimmassa merkityksessä.

Kun Saksa kukistui, saivat saksalaiset sitä, mitä olivat kollektiivin ainakin jossakin mielessä myös tilanneet: Hitler oli ennen operaatio Barbarossan alkua selittänyt kenraaleilleen, että tämä sota oli aivan toisenluontoinen kuin aiemmat: oli käytettävä ennennäkemätöntä kovuutta, että saksalaiset, jotka olivat paljon vähälukuisempia, saisivat säilytettyä herruuden.

Venäläisen orjasielun arveltiin mainiosti soveltuvan loukattavaksi ja potkittavaksi: kovuuttahan venäläinen muka kunnioitti ja lepsuudelle nauroi…

Kuten tiedämme, Hitlerin Venäjän-retkestä tuli täydellinen katastrofi eikä vähiten juuri tuon hänen ”ennennäkemättömän” politiikkansa takia. Itse asiassa siinä ei ollut kovinkaan paljon uutta, tuhoamissota -Vernichtungskrieg-  oli tuttu jo 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa. Pelolla siinä pyrittiin hallitsemaan.

Kuului tietenkin historian lainomaisuuksiin, että saksalaiset itse saivat maistaa omaa lääkettään sitten, kun koston aika koitti, eikä venäläisille enää löytynyt vastusta.  Irvokasta oli, että uhreiksi tulivat usein juuri kaikkein avuttomimmat ja syyttömimmät.

Esimerkiksi suuren Pohjan sodan aikana oli valloitetuilla alueilla ollut usein sissiliikettä. Se oli kostettu moninkertaisesti ja niin tekivät myös saksalaiset Venäjällä. Kun venäläiset tulivat Saksaan, ei sellaiselle liikkeelle enää löytynyt pontta. ”Werwolf-liike” kutistui merkityksettömäksi. Oli pakko alistua.

Kosto -summittainen syyttömien terrorisointi-  ei siis seurannut tällä kertaa välittömästi sissiliikkeen tai vastarinnan johdosta. Nyt venäläinen puna-armeijalainen kosti maansa kärsimyksiä sokeasti jokaiselle saksalaiselle, jonka sai käsiinsä. Niinhän Ilja Ehrenburg oli lehtikirjoituksissaan kehottanut tekemään.

Tapasin muuten 1970-luvulla Moskovassa erään venäläisen, joka kertoi rintamamiesten arvostaneen nimenomaan Ehrenburgia yli kaikkien kynäniekkojen ja kantaneen hänen artikkeleitaan repuissaan. Se mies puhui selvää tekstiä: saksalainen ei ole ihminen. Tapa saksalaisia joka päivä, Jos on mennyt päivä ilman saksalaista, se on mennyt hukkaan.

Venäjän tavattomat kärsimykset huomioiden ei ole ihme, että koston henkeä riitti. Itse asiassa puna-armeijan ylin johto ja koko maan korkein tahokin kannattivat ryöstämistä ja raiskaamista ainakin jonkin aikaa. Itse asiassa se oli vanha armeijoiden tapa. Useinhan annettiin ryöstölle, raiskaukselle ja murhaamiselle aikaa kolme päivää.

Tässäkin tapauksessa seurasivat ennen pitkää kiellot, jotka näyttävät olleen varsin tehottomia, koska niitä piti uudistaa vielä vuoden 1945 syksyllä ja sen jälkeenkin.

Kuten sanottu, myös eräät korkeat komentajat ilmoittivat jopa nimenomaisesti hyväksyvänsä asian sen alkuvaiheessa ja samaan aikaan täyttivät rautatievaunuja varastamallaan omaisuudella. Sotilaillekin sallittiin viiden kilon lähetykset kotiin.

Oma tarinansa ovat sitten tehtaiden purkamiset ja siirtämiset itään, jopa henkilökuntineen. Myös länsi oli apajilla ja haali itselleen niin rakettispesialisteja kuin ydinvoimaväkeä.

Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä sotakorvausten maksamine joka tapauksessa tuli niin näkyväksi ja merkittäväksi osaksi voittajan politiikkaa, että sitä myötäilevät puolueet olivat suurissa vaikeuksissa. Imagohaittaa erityisesti lännen silmissä plekäsi myös Stalin.

Mutta on muistettava, mettä kaiken takana oli myös nälkä. Neuvostoliitossa kuoli taas älkään nheti sodan jälkeen 1-2 miljoonaa ihmistä ja Saksassakin tarkemmin tuntematon määrä. Toki voittaja halusi korvausta vahingoistaan ja edes ruokaa henkensä pitimiksi vaikka sitten voitettujen kustannuksella.

Antti Kujala, jonka monipuoliseen tuotantoon kuuluu myös kirja Itä-Euroopan maiden kehityksestä sodan jälkeen, hahmottelee tässä kirjassaan myös DDR:n syntyä ja sitä edeltänyttä tilannetta, jossa kostaja-armeijan toimet olivat synkkänä rasitteena kommunistien suosiolle.

Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon, että myös itävyöhykkeellä oli uuden vallan turvauduttava hallinnossaan hyvin vahvasti entisiin natseihin. Psykologisesti niillä lieneekin ollut valmiutta uuden järjestyksen arvojen omaksumiseen ja sitä paitsi myös painetta ruodussa pysymiseen. Heidän menneisyyttään olisi koska tahansa voitu käyttää heitä vastaan.

Kuten Kujalan kirjat yleensäkin, tämä kirja on vakaan tasapainoinen eikä sorru paisutteluihin ja helppohintaiseen väkivaltaapornoon. Tapahtumat on hyvin dokumentoitu ja kriittisesti arvioitu. Kirjoittaja näkee tässä historiassa paralleeleja myös Ukrainan sotaan, mutta varoittaa selittämästä esimerkiksi humalaista riehuntaa kansanluonteella.

Kujala vertaa Saksan tapahtumia Suomen historiaan. Meillähän toki puna-armeija ei päässyt miehittäjänä näyttämään ominaisuuksiaan, mutta sen sijaan saimme siitä kokemuksia sotavankeina, mikä toki on aivan toinen rooli.

Joka tapauksessa, ne sotavangit, jotka pääsivät maalaistaloihin työskentelemään, saivat yleensä osakseen hyvää kohtelua ja hyvään myös vastattiin hyvällä. Toinen asia on, että kaiken kaikkiaan vankileiripolitiikka epäonnistui pahasti. Kujala on tutkinut perusteellisseti sitäkin asiaa ja tietää mistä puhuu.

Sodan lopulla ja heti sen jälkeen olivat liikkeellä monimiljoonaiset massat, joiden suuri enemmistö oli tavallisia kansan miehiä, joille oli annettu valtion vaatteet, nimitetty sotilaiksi ja pakotettu ruotuun. He joutuivat tilanteisiin, joissa ihmisen eläimellisimmät vaistot nousivat pinnalle.

Ei ole itse asiassa lainkaan outoa, että jälki oli juuri niin rumaa kuin se oli, vaikka ei se mitenkään asioita oikeuta. Maailma on usein epäreilu ja sodissa se on sitä aina. Sellaiset hukanistit kuin Lev Kopelev (ks. Vihavainen: Haun kopelev tulokset )tai Aleksandr Solženitsyn saivat maksaa siitä, että nimittivät vääryyttä vääryydeksi.

Kuitenkin esimerkiksi kuolonuhrien määrät, joiden avulla moni, nähdäkseni aivan typerästi, yrittää hahmottaa pahuuden mittasuhteita, jäivät suhteellisen vähäisiksi sikäli kuin asia koskee varsinaista solttujen mellastusta.

Vielä enemmän pahaa, ainakin numeerisesti,  seurasi siitä etnisestä puhdistuksesta, jonka voittajavallat, toki siinä luvussa erityisesti Neuvostoliitto, tekivät, kun saksalaiset tungettiin uusien rajojensa sisään.

Kujala, jolla on laaja kielitaito, on hyödyntänyt tässä kirjassa myös Neuvostoliiton turvallisuuselinten materiaalia, tosin kirjallisuuden tasolla ja kertoo kiinnostavasti, miten juuri ne, joiden piti valvoa järjestystä, itse asiassa kiiruhtivat ensimmäisenä kahmimaan saalista niin paljon kuin voivat. Eikä se ollut vähän.

Suvaitsemisellakin on rajansa

 

Kiihotus ja vihapuhe on viimeinkin kitkettävä juuriaan myöten

 

Tässä maassa tapahtuu yhä vielä meidän aikanamme paljon sellaista, joka ei ole arvojemme ja normiemme kanssa sopusoinnussa, huolimatta siitä, että se aiheuttaa runsaasti mielen pahoittumista ja on omiaan rohkaisemaan eettisesti kestämättömiä valintoja.

Asiaa ei muuksi muuta se, että sellaista on suvaittu jo pitkiä aikoja, sitä suurempi syyhän onkin panna piste asiattomuuksille ja suoranaisille viharikoksille.

Valtakunnansyyttäjän rohkea ristiretki homoseksuaalisuuden uskonnollis-moralistista tuomitsemista ja suoranaista paheksumista vastaan on syystä saanut arvostetun palkinnon kollegoilta.

Tuolla obskuranttien ”opinkappaleiden” suunnalla löytyy kyllä vielä paljonkin perattavaa ja on syytä ryhtyä toimiin mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Mitä enemmän asiaa lykätään, sitä useammat pahoittavat mielensä ja tuntevat turvattomuutta tässä yhteiskunnassa, jonka pitäisi olla yhtäläisesti kaikille oma koti ja turvallinen tila.

Voisin valita välttämättömiksi toimenpiteiden kohteiksi lukemattomia sellaisia uskonnollisia julistuksia, joita yhä tänä päivänäkin pidetään vapaasti saatavilla. Tosiasiassa niitä koko ajan jopa aktiivisesti tyrkytetään ihmisille, joiden mielen ne saattavat pahoin myrkyttää ja johtaa jopa lääketieteellisesti diagnostisoitaviin seurauksiin.

Esimerkin vuoksi kiinnitän tässä vain huomiota niin sanotun ”evankelista”  (eu angelion –”hyvä sanoma”!) Matteuksen normatiivisiin väitteisiin, jotka eivät kestä pienintäkään kriittistä tarkastelua aikamme oikeuskäsitysten valossa.

Kyseinen ”Matteus” (hänen oikeaa henkilöllisyyttään ei tarkemmin edes tunneta) esittää muun muassa seuraavaa(Matt.5-7):

22 Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen. [3. Moos. 19:17; Kol. 3:8; 1. Joh. 3:15].

Tämä normatiiviseen muotoon laadittu väittämä on erittäin räikeästi ristiriidassa sekä kirjoitetun lain, että luonnollisen oikeuskäsityksen kanssa.

Henkilökohtaisesti esimerkiksi tämän kirjoittajalla ei ole veljeä lainkaan, mutta hän on kyllä useinkin sanonut sisarelleen ”Senkin” hölmö ja tehnyt tämän aina aivan ansaitusti. Mitä tulee ”helvetin tuleen”, ollaan jo tekemisissä sen luokan vihapuheen kanssa, ettei sen levittäjää voida vain yksinkertaisesti jättää oikeudessa tuomitsematta jonkinasteiseen vankeuteen.

Ja sitten:

27 "Teille on opetettu tämä käsky: 'Älä tee aviorikosta.' [2. Moos. 20:14+; 5. Moos. 5:18+]		27 ηκουσατε οτι ερρεθη ου μοιχευσεις
28 Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa.

Totean vain esimerkinomaisesti itse olevani laillisesti naimisissa, eikä mitään poikkeamia kunniallisesta käytöksestä ole kohdallani voitu toteen näyttää. Tällainen saivartelu ihmisten normaaleilla ja kokonaan esimerkiksi tautiluokitusten ulkopuolelle jäävillä mieltymyksillä  on, jos mikään, omiaan edistämään ilkeää mielipahaa, joka ei perustu millekään tosiasialle.

Mitä tulee naisten himoitsemiseen, perustuu koko nykyinen länsimainen talousjärjestelmämme tuon luonnollisen asian hyödyntämiseen mainonnassa ja markkinoinnissa.

Ei ehkä voida sanoa, että titulus ”Matteus” haluaa sen aivan tietoisesti tuhota, mutta asiallisesti hänen saarnaamansa mielettömyys ehdottomasti johtaisi juuri siihen. On sanottava, että vastuu tuollaisesta puheesta on potentiaalisesti mittaamaton.

Suorastaan iljettävä on itsesilpomisvaatimus, joka esimerkiksi skoptsien lahkon keskuudessa on saanut aikaan paljon onnettomuutta. ”Matteus” vaatii ihmisiä jopa repimään pois omat silmänsä, kaiketi juuri siksi, että ovat esimerkiksi katselleet mainoksia.  Mukana on vielä uskomatonta tasoa edustava laiton uhkaus:

9 Jos sinun oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä luotasi; sillä parempi on sinulle, että yksi jäsenistäsi joutuu hukkaan, kuin että koko ruumiisi heitetään helvettiin.

On sanomattakin selvää, millaisen vahingon tekee itselleen ja kansalaisilleen valtio, joka sallii tällaista henkistä saastaa keskuudessaan julkaistavan.

Ja sokerina pohjalla:

39 Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. [Sananl. 24:29; Valit. 3:30; Room. 12:17,21; 1. Tess. 5:15]

Kyseinen ”Matteus” ja viitteiden perusteella tuo apokryfinen ”Jeesus” ja vielä yhtäpitävästi moni muukin siis vaatii koko oikeuslaitoksen romuttamista ja kiistää itse asiassa koko sen oikeuden rangaista rokollisia heidän ansoidensa mukaan.

Tämä, kuten kyseisen dokumentin muutkin pykälät ovat laidasta laitaan puhdasta anarkismia, joka samaan aikaan esittää mielettömiä vaatimuksia ja yrittää kieltää niiden seurausten vastustamisen.

Tunnettua on, että tässä käsitelty dokumentti tunnetaan nimellä ”vuorisaarna”, vaikka kuvauksen mukaan kyseessä ei edes ollut varsinainen vuori, vaan jokin pahainen nyppylä. Sitä suurempia ovat kuitenkin tämän anarkistiseksi manifestiksi luokiteltavan sekoilun tosiasialliset ja varsinkin potentiaaliset seuraukset.

Jätän korkean oikeuden harkinnan varaan, millaisiin toimenpiteisiin olisi pikimmiten ryhdyttävä tällaisen propagandan pitämisestä esillä kaikkien luettavana ja erikseen vielä sen aktiivisesta levittämisestä ottaen huomioon erityisesti vihapuhepykälien tulkinnat, jotka ovat vasta muotoutumassa.

Kuten sanottu, tällaisissa asioissa ei ole eikä voi olla vanhenemisaikaa. Sivilisaatiomme kohtalo riippuu nyt mitä suurimmassa määrin siitä, kykenemmekö me asettumaan myös henkisesti sille, aiempaa korkeammalle tasolle, jota yhteiskunnan kaikinpuolinen kehitys vaatii.