Koskessa kolisten

 

Miksi länsi tuhoutuu?

 

Peter Heather, John Rapley, Por qué caen los imperios? Roma. Estados Unidos y el futuro de Occidente. Desparta Ferro Ediciones 2023, 196 s.

 

Kirjoittajat huomauttavat jo kirjan alussa, että jokainen imperiumi tuhoutuu omalla tavallaan. Siitä huolimatta he vertaavat nykyhetkeä koko ajan nimenomaan Rooman imperiumiin ja sen rappeutumiseen ja tuhoon.

Rooman tuhoutumisesta on olemassa yli 200 vakavaa tai ainakin sellaiseksi tarkoitettua selitystä ja itse suhtaudun skeptisesti siihen, että juuri tässä kirjassa tarjottu jokseenkin epämääräinen näkemys olisi lopullinen ja viimeinen, saati ainoa oikea.

Kuitenkin kirjoittajat silloin tällöin myös huomauttavat, että kaikki vakavat tutkijat nykyään ovat tästä tai tuosta asiasta yksimielisiä. Kaikki he kritisoivat Edward Gibbonia ja kirjoittajat esittävätkin heti alkuun varsin laajasti Rooman tuhosta Gibbonin klassisen selityksen, joka siis on väärä.

Täytyy sanoa, että ollakseen 1700-luvulla rakennettu, Gibbonin jättiläistyö on ollut todella vaikuttava ja on yhäkin. Ehkä siitäkin voisi liioitellen sanoa, että sen jälkeen tehdyt Rooman tuhoutumisen selitykset ovat vain alaviitteitä Gibbonin magnum opukseen.

Kirjoittajat selittävät, ettei Rooman tuho ollut ulkoisten hyökkäysten eikä edes kansainvaellusten tulos. Siihen vaikuttivat ennen muuta suurvaltojen, Rooman ja nousevan Persian taistelu sekä sisäisen periferian nousu ja toki myös se muuttoliike ulkoa.

Kirjoittajat väittävät, että länsimaat, joita he valitettavasti perustelematta vertaavat Rooman imperiumiin, on samassa tilanteessa kuin Rooma aikoinaan: ulkoinen sokki, mihin kuuluu muuttoliike ulkoa ja ennen muuta sisäisen periferian nousu, supervaltojen kilpailu ja lisääntyvä sisäinen jännitys.

Ukrainan sota kai lienee ymmärrettävä osaksi viimeksi mainittua. Se, mitä lähivuosikymmeninä tapahtuu, riippuu paljolti nyt noudatettavasta politiikasta.

Joka tapauksessa Rooman tuho oli lähes käsittämätön katastrofi. Se keskiaika, joka sitä seurasi, oli suurimmassa osassa entistä imperiumia todella pimeää, eikä asia liity vain sieltä periytyvien asiakirjojen vähyyteen.

Esimerkiksi Britanniasta roomalainen sivilisaatio hävisi kaupunkeineen ja käsityötaitoineen jättämättä jälkeensä mitään muuta kuin raunioita. Englannin kielenkin latinalainen aines tuli siihen myöhemmin normanneilta.

Kirja alkaa vuosien 399 ja 1999 vertailulla. Edellisenä vuonna Rooman valtakunta oli kunniansa kukkuloilla, vaikka jälkikäteen arvioiden voi nähdäkin lopun olevan lähellä, siis Länsi-Roomaa koskien. Vuonna 1999 taas länsimaat olivat saavuttaneet kehityksensä kulminaatiopisteen, mitä väestömäärän ja talouden tunnusluvat havainnollistavat.

Kun länsimaissa asui modernisaation alkuaikoina noin 15 prosenttia maailman väestöstä, käsittivät sen asukkaat ensimmäisen maailmansodan aikoihin siitä jo neljänneksen. Samaan aikaan tieteen ja teknologian saavutukset tekivät mahdolliseksi yhä suuremman väestönosan siirtymisen teollisuuteen ja palvelukseen eli yleisen elintason verrattoman suuren nostamiseen.

Länsimaiden talouden hallitseva rooli globaalissa kokonaisuudessa kulminoitui niinkin äskettäin kuin vuonna 1999. Niiden osuus maailman tavaroiden ja palvelusten tuotannosta oli silloin peräti neljä viidesosaa. Lukija tietenkin ymmärtää, että luvut käsittelevät markkinahintaista, rekisteröityä tuotantoa eivätkä esimerkiksi kotitalouksien toimeentuloa ja ilmaisia ja kaikkein tärkeimpiä palveluja.

Tuo maaginen siirtymä uudelle vuosituhannelle, vuosi 2000, jota innolla odotettiin kaikkialla, toi mukanaan länsimaiden taloudellisen ja samalla poliittisen ja sotilaallisen merkityksen nopean laskun, jota jälkikäteen katsoen voi nimittää romahdukseksi. Tämä on oma kielikuvani.

Kirjasta saa sen käsityksen, että kirjoittajatkin odottavat kehityksen jatkuvan nopeasti samaan suuntaan ja lähivuosikymmenien muuttavan maailmaa hyvin paljon. Niinhän Roomassakin tapahtui.

 Ainakin meikäläisen ikäiset jo puoliksi muumioituneet henkilöt, joiden lapsuus sujui hevosvetoisessa maaseutu-Suomessa, voivat todistaa, että muutos on ollut sekä perusteellista että nopeaa. Takaisin ei tietenkään ole paluuta, eikä se taitaisi monia kiinnostaakaan, taantumuksellisimpia radikaalivihreitä lukuun ottamatta.

Kirjoittajat näkevät vaivaa tämänkin asian todistelemiseksi ja kertovat, ettei enempää Trumpin tunnus ”Make America Great Again”, kuin Brexit yrityksenä pysäyttää väestönvaihto (desplazamiento de personas) ovat toivottomia. Suhteellisen johtoaseman menetys ja alhaisen syntyvyyden synnyttämä ulkoa tulevan työvoiman tarve ovat heistä kovia tosiasioita.

Sellaisiin kuuluu myös, että tulijat ovat kotoisin maista, joita Trump on kutsunut nimellä ”Shithole countries”. Kehittyneet maat ovat jo siirtyneet demografisessa kehityksessään tilaan, josta ei enää siirtolaisia liikene.

Romahdus ei kuitenkaan ole väistämätön, vaikka aiemman aseman saavuttaminen on mahdotonta. Suuremman roolin antaminen ulkopuolisille maille ja niiden kanssa liittoutuminen ovat tärkeitä. Tarvitaan enemmän eikä vähemmän kansainvälistä yhteistyötä.

Kirjoittajat innostuvat kirjan lopuksi tarjoamaan monenlaista poliittista neuvoa jokapäiväiseen elämään, aina eläkeiän alentamista ja kansalaispalkkaa myöten.

Ja miksipä tuijottaa maahanmuuttoon? Itse asiassa suurin muuttoliike nykyisinä aikoina ei ole suuntautunut maasta toiseen, vaan maaseudulta kaupunkeihin, joista on usein kasvanut valtavia.

No, ”Man merkt die Absicht und wird verstimmt”, sanottiin ennen ja voidaan kai sanoa vieläkin. Tässä kirjassa on paljon kiinnostavaa materiaalia, mutta toki se on ennen muuta puheenvuoro aikamme kriisiin ja politiikkaan.

Mikäli joku esimerkiksi uskoo, että maahanmuuton sopii kaikin mokomin olla valikoimatonta ja että sitä todella tarvitaan paikkaamaan työvoimapulaa, niin tulkoon uskollaan autuaaksi. Antiikin Rooman esimerkistä hän voi saada uskolleen vahvistusta vain suurilla ja mielestäni kohtuuttomilla älyllisillä ponnistuksilla. Useimmat tehnevät yhä päinvastaisen johtopäätöksen, jonka perusteita ei tarvitse tässä selittää.

Länsimaiden kriisi on tosiasia ja meidän kaikkien sopii toivoa, että siitä tehtäisiin asianmukaiset johtopäätökset. Periferialle on varmastikin syytä antaa sille kuuluva osa maailmanpolitiikassa, mikä se sitten onkin ja yritykset ratkaista rakenteellisia ongelmia asein on koetettava mahdollisimman tehokkaasti torjua.

Piru näyttää kyllä pahasti päässeen maailmassa irralleen ja nyt tarvittaisiin ennen muuta sitä samaa henkeä, joka jo aikoinaan elähdytti Gorbatšovia ja Reagania: on olemassa yleisinhimillisiä arvoja, jotka ovat kaikille kansoille yhteisiä. Ydinsodan välttäminen ja luonnon tasapainon suojeleminen eivät ole keneltäkään pois, vaan kaikille elintärkeitä.

Rooman tuhoutuminen ei aikoinaan ollut täydellistä, vaan teki vuosituhatta myöhemmin mahdolliseksi länsimaiden rakentaman uuden sivilisaation. Se tuho, joka nyt pahimmillaan uhkaa maailmaa, on paljon perusteellisempi.