Pidot paranee, kun väki vähenee?

 

Kun ihmiset alkavat vähetä

 

Jennifer D. Sciubba, The Depopulation Panic. What Demographic Decline Really Means for the World. Arvosteluessee kirjasta Dean Spears, Michael Geruso, After the Spike: Population, Progress and the Case for People. Simon & Schuster 2025.

Foreign Affairs January/Februrary 2026

 

     Ihmispopulaatioiden kasvu ja väheneminen ovat kuuluneet ihmiskunnan suurimpiin huolenaiheisiin jo parisataa vuotta, eli suunnilleen siitä saakka, kun väestönkasvu Euroopassa, erityisesti Venäjä mukaan lukien, alkoi nopeasti muuttaa sotilaallista tasapainoa.

     Kun elettiin miljoona-armeijoiden aikaa, merkitsi Saksan väkiluvun kasvaminen huomattavasti Ranskaa suuremmaksi tuon viimemainitun kannalta uhkaa ja kaikki vanhat suurvallat joutuivat varautumaan pahimpaan, kun Venäjän väkiluku, joka 1800-luvun alussa oli ollut Ranskan tai Saksan luokkaa, olikin sen lopussa noin neljä- viisi kertaa suurempi.

     Totaalisen sodan aikana se oli vahvoilla, jolla oli eniten tykinruokaa ja väestömäärä vaikutti myös valtion kassan suuruuteen. Väestönkasvu mahdollistui rokotuksen ja muun terveydenhoidon paranemisen myötä ja kukoisti erityisesti siellä, missä riitti maata viljeltäväksi, tuota niin sanottua ”elintilaa”. Amerikka ja Venäjähän olivat hyviä esimerkkejä.

     Jo 1900-luvun puoliväliin mennessä maapallon väestömäärä nousi kolmeen miljardiin. Sotien aikanakin se oli vain kasvanut. Pian sen jälkeen kuitenkin havaittiin uusi trendi, joka alkoi Euroopasta ja levisi ennen pitkää kaikkialle: syntyvyys alkoikin supistua, väestönkasvu pysähtyi ja alkoi jopa laskea.

     Nyt maailmassa on jo noin kahdeksan miljardia ihmistä ja määrän odotetaan kasvavan vielä parilla miljardilla. Tämä kasvu tapahtuu lähes kokonaan Saharan eteläpuolisen Afrikan muutaman muun kehittymättömimpiin kuuluvan maan toimesta.

     Modernisaatio on kaikkialla merkinnyt aluksi suurta väestönkasvua, joka jossakin kohdassa kulminoituu ja alkaa vähentyä muuttuakseen absoluuttiseksi väestökadoksi. Uskonnollisuuden roolin ja naisten aseman muuttuminen ovat olleet keskeisiä tekijöitä kehityksessä, yhdessä ehkäisymenetelmien kehittyneisyyden ja saatavuuden kanssa.

     Mainittakoon, että diktatuurimaissa ehkäisyvälineiden saatavuus on ilmeisesti aina ollut heikko. Näin oli asia entisessä Neuvostoliitossa ja ne ovat kiellettyjä tänäkin päivänä erinäisissä USA:n osavaltioissa.

     Muistan vieläkin, miten muuan nuori nainen 1970-luvun Neuvostoliitossa kertoi käyttävänsä ehkäisyyn sitruunaviipaletta. Käytännössä ehkäisyä ei ollut, vaan käytettiin sen sijaan aborttia. Koko itäblokin aborttiluvut olivat huikeita.

     Kun maapallon väestönkasvu oli hurjimmillaan, ymmärrettiin huolestua asian vaikutuksesta ympäristöön. Minun ikäluokkani muistaa hyvin ne kauhukuvat, joita esitettiin kiinalaisten ja intialaisten määrän valtavasta lisääntymisestä ja spekuloitiin, mitä tapahtuisi, jos nuo ihmismassat vaurastuisivat ja joka perheelle hankittaisiin vaikkapa jääkaappi. Autoja nyt ei uskallettu ajatellakaan.

     Vuonna 1968 biologi Paul Erlich julkaisi kirjan ”The Population Bomb”, josta tuli bestseller. Hän ennusti, että hallitsematon väestönkasvu tukahduttaisi jossakin vaiheessa elämän maapallolla.

     Vuonna 1980 ekonomisti Julian Simon haastoi Ehrlichin ja väitti, että väestönkasvu päin vastoin edesauttaisi hyvinvoinnin lisääntymistä: väestö oli itse asiassa ylivertainen resurssi eikä taakka.

     He löivät vetoa kymmenen seuravan vuoden kehityksestä mitattuna tietyn hyödykekorin hinnalla. Asiassa syntyi kaksikulukuntaa, katastrofistit ja runsaudensarvipuolue.

     Ehrlich voitti sitten tämän vedon: maailman nälkä ei lisääntynytkään, vaan sen sijaan väheni ja köyhyys kävi yhä harvinaisemmaksi.

     Tässä ei nyt puututa siihen ylikulutuspaniikkiin, josta muistuttavaa päivää meilläkin äsken vietettiin. Tähän liittyen voinee ainakin mainita sen, että jätteiden käsittely on kokenut vallankumouksen. Järjettömästi kasvavien kaatopaikkojen sijaan on syntynyt kierrätyskeskuksia, jotka auttavat raaka-aineita riittämään.

     Nyt arvioidaan, että 63 maailman maata on jo ohittanut väestönkasvunsa kulminaatiopisteen ja koko maapallon väestönkasvu pysähtynee saavutettuaan ehkä 10 miljardin ihmisen rajan.

     Ongelmaksi tulee yhä useammin ja laajemmin väestön väheneminen. Talouskasvu-uskonnollehan se on myrkkyä.

     Asiaa voi tarkastella myös filosofiselta kannalta ja länsimaiden vallitsevan utilitarismin mukaisesti mainitaan tässäkin, että jos ”hyvä” merkitsee hyvää elämää (mikä on vulgaaristi tulkittu halujen tyydyttämiseksi) mahdollisimman monelle, vähenee tuo ”hyvä” ihmisten vähetessä.

    Aivan vastaavastihan vegaanien ajama kotieläinten hävittäminen merkitsee eläinten onnellisuuden kokonaismäärän vähenemistä, tulkoon mainituksi. Molemmissa tapauksissa edellytetään, että kyse on keskimäärin ns. hyvästä elämästä.

     Muistan erään saksalaisen filosofin Eduard von Hartmannin suositelleen ihmiskunnalle simultaanista itsemurhaa sen kaikkien ongelmien ratkaisemiseksi.

     Jotkut vihreät, muuan filosofian professori mukaan lukien, ovat elvistelleet sillä, että heillä on oikeus kuluttaa ympäristön reippaastikin, koska eivät ole saattaneet maailmaan lapsia.

     Käytännössä tuon tapainen suuri ympäristöteko tehtiin Englannissa vuonna 1939 sodan alettua: kaikki lemmikkieläimet tiettyä peruskantaa lukuuno ttamatta, lopetettiin. Ehkäpä vihreät ainakin tekevät tämän omalta osaltaan? Tämä kai olisi kohtuullinen vaatimus, mikäli populaation vähenemistä pidettäisiin ratkaisuna ekologisiin ongelmiin.

     Toteutuuko tuo niin sanottu hyvä elämä sitten esimerkiksi huumekoukussa elävien juurettomien maahanmuuttajien kohdalla suurkaupunkien slummeissa tai nykyaikaisissa pihattonavetoissa (mutatis mutandis) on oma kysymyksensä. Joka tapauksessa nyt tässä sitten jo soitetaan hätäkelloja väestön vähenemisestä.

    Selkein haitta, joka laskevan trendin vauhdittamana on syntymässä on nähdäkseni suuri kulttuurinen invaasio, jossa moninaisuus on ennen pitkää vaarassa tuhoutua totalitaaristen uskonnollisperäisten ideologioiden alle, mikä on omiaan viemään maailman kulttuurista kehitystä takaisin kohti keskiaikaa.

     Lääke väestökatoon voisi osaltaan olla syntyvyyden uusi piristäminen uhanalaisilla alueilla. Sikäli kuin voin Sciubban arvosteluesseen perusteella päätellä, eivät väkiluvun vähenemisestä huolestuneet ole keksineet mitään toimivaa keinoa, vaan viittaavat lähinnä pohjoismaisen hyvinvointivaltion suuntaan.

     Amerikassa, jossa tilanne toistaiseksi on väestökehityksen kannalta hyvä, vaikka kasvupainottuukin epätasaisesti väestöryhmien kesken, on lasten hankkiminen taloudellisesti suuri riski ja kulut liittyvät sekä koulutukseen että mahdolliseen sairastumiseen.

     Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa tällaisia riskejä ei ole, mutta eipä ole kantaväestön keskuudessa väestönkasvuakaan. Asiaa on koetettu paikata maahanmuutolla, joka on puhdasta hölmöläisten touhua tyhmimmillään. Se paikkaa tilannetta vain hetkellisesti, mutta luo samalla rakenteellisia ongelmia, jota vaarantavat yhtyeiskunnan perustoimintoja ja ”hyvän elämän” edellytyksiä kaikille osapuolille.

     Spearsin ja Geruson kirja ei arvosteluesseen perusteella näytä antavan mitään uutta asian ratkaisuun. Vaihtelu kuitenkin virkistää ja väestön vähenemisen näkeminen vaarana on myös aiheellinen kanta.

     Se, että väestönkasvu on loppumassa, on toki jo vanhaa tietoa, Meidän kannaltamme oleellista kuitenkin on, mitä vielä ehtii tapahtua niin kauan kuin tuo kasvu ylittää kohtuulliset rajat tietyillä maailman alueilla.

     Kaksi miljardia on määrä, joka aikoinaan vastasi koko maailman väkilukua silloin, kun sen yhteiskunnallinen ja tieteellis-tekninen kehitys suoritti suuren irtiottonsa. ”Elintilan” etsiminen noille ihmisille on aikakauden suuri poliittinen kysymys.