Järjen saarnamies

 

Vanhan radikaalin käsikirja

 

Bertrand Russell, Filosofiaa jokamiehelle ja muita esseitä. Suomentanut Kyllikki Sutinen. WSOY 1951. 272 s.

 

     Bertrand Russell (1872-1970) oli ylhäistä sukua ja John Stuart Millin kummipoika, joka henkilökohtaisesti tutustui moniin Viktorian ajan kuuluisuuksiin, mukaan lukien pääministeri William Gladstone, joka teki häneen erityisen suuren vaikutuksen.

     Hän jutteli myös Leninin kanssa, jonka morbidia dogmaattisuutta kauhistui, hän kuului Bloomsburyn älykköjen lähipiiriin (ks. Vihavainen: Haun bloomsbury tulokset ) ja nousi 1900-luvun analyyttisen filosofian yhdeksi kirkkaimmista tähdistä. Vuonna 1950 hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

     Russell ei suostunut pitämään analyyttistä filosofiaansa vain spesialistien herkkuna, vaan osallistui innokkaasti ajankohtaisiin keskusteluihin kulttuurista, politiikasta ja arvoista. Hän herätti erityistä huomiota saarnatessaan toisen maailmansodan jälkeen -ja toki sitä ennekin-  pasifismia ja aseidenriisuntaa.

     Jo 1930-luvulla hän herätti suurta paheksuntaa teoksellaan ”Avioliitto ja moraali” (Marriage and Morals 1929, suom. 1951), jossa hän ei rajoittunut vain avioliiton kysymyksiin, vaan halusi kumota käytännöllisesti katsoen kaikki seksuaaliset tabut.

     Tämä tapahtui aikana, jolloin jopa erilaisia normaalin seksuaalisuuden kuvauksia sensuroitiin ankarasti kaikissa länsimaissa ja muualla vielä enemmän. Elämänsä lopulla Russell ainakin sai nähdä vapaan seksin tulemisen länsimaisen kulttuurin normiksi. Vielä1950-luvulla oltiin kaukana siitä.

     Russell kritisoi  reippaan hilpeästi myös uskontoa, mikä oli yhä suurimmassa osassa Eurooppaa ja Amerikkaa ja muuallakin vielä paljolti niin lainsäädännön kuin tabujen suojaamaa. Niinpä esimerkiksi Englannissa sen, joka halusi dosentin tointa, tuli vielä 1800-luvun toisella puoliskolla ensin vannoa uskollisuutta anglikaanisen kirkon 39 artiklalle.

     Russell oli myös suuri naisten ystävä ja pilkkasi kaikkia niitä ennakkoluuloja, jotka yrittivät selittä naiset miehiä vajavaisemmiksi olennoiksi.

     Kun kaikki nuo yllämainitut näkemykset otetaan huomioon, ei ole yllättävää, että Russell oli myös suuri häntäheikki, womanizer, jonka oma perhe-elämä ei ollut ihan niin harmonista kuin suurelta kasvatusopin ja kasvatuksen filosofian harrastajalta olisi voinut toivoa.

     Kaikkia yllä mainittuja asioita Russell saarnasi nyt käsillä olevassa pienessä esseekokoelmassaan, jonka nimi muuten englanniksi on ”Unpopular Essays” -taas yksi osoitus hänen sarkastisesta huumoristaan. Hän valittelee, että näissä esseissä saattaa olla joitakin lauseita, joita poikkeuksellisen heikkolahjaisen kymmenvuotiaan olisi vaikea ymmärtää. Muille ne olivat selvää tekstiä.

     Muistan lukeneeni tämän kirjan lukiolaisena ja vuoden on täytynyt olla 1963. Silloin se teki minuun suuren vaikutuksen ja lainasin oitis myös ”Avioliiton ja moraalin” sekä ”Etiikan ja politiikan”. Niiden lukeminen oli huippujännittävää ja poikkeuksellisen nautinnollista. Nauraakin sai paljon.

     Russellin esseiden muuan suuri viehätys on kirjoittajan kuivan sarkastinen huumori, joka tuntuu kumpuavan suoraan hänen ajattelunsa lahjomattomasta logiikasta. Sain sen käsityksen, että Russell yksinkertaisesti pyrkii selkeään ajatteluun ja vetää siitä vastaansanomattomat johtopäätökset. Koko maailma tuntui jopa petollisen yksinkertaiselta.

     Koska kirja oli kerran ollut minulle niin tärkeä, päätin lukea sen uudelleen nyt, parin sukupolven mittaisen tauon kuluttua. Elämys oli kiinnostava. Monet kirjan lauseet olivat kyllä suorastaan muistissani ja nokkelat ”reductio ade absurdumiin” perustuvat johtopäätökset paikallaan. Kuitenkaan kirja ei enää tehnyt lainkaan samaa vaikutusta kuin joskus ennen.

     Osittain syy on tietysti ilmeinen ja henkilökohtainen. Olin 63 vuotta sitten ollut teini-ikäinen pojankloppi, jonka ajankohtaisiinkin ongelmiin filosofi tarjosi valmiita ja vakuuttavia ratkaisuja. Kaupan päällisiksi hän vielä selitti, millainen olisi järjen mukaan nykyistä parempi  maailma ja miten sinne voisi päästä ja tuli pyrkiä.

     Muutos ei kuitenkaan johdu vain oman vaatimattoman henkilöni kasvusta eli vanhenemisesta. On vähintään yhtä tärkeää, että aikakausi todella on muuttunut.

     Se mikä vuonna 1963 tuntui huimanrohkealta ja sitä todella olikin, on nyt, vuonna 2026 joko yleisenä normina tai ainakin normaalin piirissä. Uskonnolliset kysymykset eivät enää kiinnosta ketään, tai ainakaan tyhmempiä eli enemmistöä ja täydellinen vapautuminen koskee nykyään koko seksuaalinormistoa.

     Vain sodan suhteen näemme yleisen militaristisen pölkkypäisyyden ottaneen pasifismin kaikki muodot kuristusotteeseensa ja nousseen paljon suositummaksi vaarallisemmaksi kuin se oli vielä 1950-luvulla.

     Tämä Russellin kirja, joka pari sukupolvea sitten oli omaa taustaansa vasten yhtä kirkkaan älyn ilotulitusta ja edusti myös radikalismin huippua, on nykyään kokoelma latteuksia. Se on enimmäkseen tuota yhtä ja samaa ”aropohjaa”, jonka oikeaksi todistaminen ei tule kenellekään edes mileen -valuitettavasti.

     Eipä nyt kuitenkaan kiirehditä iloitsemaan suuresta edistyksestä ennen aikojaan. Russell lähtee koko ajan tinkimättä siitä, että sivistyneiden kansalaisten velvollisuutena on seurata järjen johtopäätöksiä, ajatella moitteettomasti ja pyrkiä yleiseen hyvään sen sijaan, että juoksisivat irrationaalisten muotien ja yleviksi naamioitujen alhaisten vaistojen ja kiihdyttävien tunteiden perässä.

      Älymystöön itsensä lukeva aikalaisemme toki allekirjoittanee tuon ylläolevan epäröimättä. Mutta käytännössä hän taitaa yhä useammin jäädä kauas Russellin saarnaamasta ihanteesta.

     Russell lähtee siitä, että ihmisen ei pidä ripustaa aivojaan narikkaan missään vaiheessa, ei edes silloin, kun hän tietää varmasti ajavansa hyvää asiaa. Hän ei saa kuvitella, että hänen ajamansa asia olisi ehdottomasti ja ikuisiksi ajoiksi se koko totuus, josta ei voi keskustella ja jota ei voi kritisoida.

     Russell hyökkää voimallisesti kaikkea dogmatismia vastaan ja riepottelee eri lajien dogmaatikkoja, joilla epäilemättä on hyvä käsitys itsestään ja asiastaan, mutta jotka eivät edes ymmärrä, mitä tieteellinen ajattelu tarkoittaa. Monet aikamme surkuhupaiset esimerkit (vrt. esim. KKO:2026:27) viittaavat siihen, että ”tieteestä” tehdään joukko dogmeja. Tieteen kuvitellaan tarjoavan ihmisille ehdottomia totuuksia, joiden kiistäminen on rikos ja joiden loukkaajat siis tulee asettaa rikosoikeudelliseen vastuuseen.

     Russell ei voi kyllin alleviivata sitä, ettei ihmiskunnan tiedossa ole absoluuttista ”totuutta” ja sen takia on aina saatava arvostella kaikkia väittämiä. Mikäli argumentit ovat huonoja, ne voidaan ja tulee kumota vasta-argumenteilla, mutta mikäli niiden sijasta aletaan käyttää valtion väkivaltakoneistoa, ollaan älyllisen hölynpölyn piirissä ja sen seuraukset voivat olla hyvin vakavat.

     Esseessään ”älyllisen hölynpölyn pääpiirteet” Russell puhuu paljon sellaisista kuvitelmista, joiden mukaan nimenomaan valkoinen rotu olisi muita korkeammalla tasolla synnynnäisten ominaisuuksiensa ansiosta. Hänen mielestään asiasta ei ole vakuuttavaa tutkimustietoa. Mikäli sellaista saadaan, on se tietenkin hyväksyttävä.

     On kiinnostavaa havaita, miten kirjoittaja kertoo havainneensa erityisesti typerämpien maanmiestensä taholta alentuvaa ja pilkallista suhteutumista vieraisiin rotuihin, esimerkiksi kiinalaisiin. Intialaiset ovat hänen mielestään myös joutuneet tällaisen moukkamaisuuden kohteeksi ja panneet sen kovin pahakseen.

     Luulen, että hän on oikeassa, vaikka esimerkiksi Kiplingiä lukiessa voisi kuvitella toisin. Toki Kipling ei ollutkaan mikään tavallinen Tommy Atkins, vaan toinen englantilainen kirjallisuuden nobelisti.

     Nykyään lienee vaikeaa löytää sellaisia ihmisiä, jotka täysin vakavissaan pitäisivät ns. mongolirotuun kuuluvia ihmisiä jotenkin alempiarvoisina. Yhä murskaavampi noin viiden vuosikymmen aikana karttunut todistusaineisto puhuu päinvastaisesta. Sen, joka on tutustunut vaikkapa Kiinaan, on pakko tehdä omat johtopäätöksensä.

     Jokaista kirjaa on luettava sen oman aikakauden perspektiivistä käsin. Bertrand Russell ja hänen kirjansa ovat olleet niin tärkeitä länsimaisen kulttuurin toisen maailmansodan jälkeisen muutoksen välineitä ja heijastajia, että niiden todellista merkitystä on tuskin vielä edes ymmärretty.

      Tuo noin viimeisten sadan vuoden mittaan tapahtunut kehitys ei varmastikaan ole ollut joka suhteessa hyvää ja tutustuminen nykyajan älymystöön toisi varmasti Russellille katkeran pettymyksen.

      Nyt maaiklma tarvitsisi jotakuta hänen mittaistaan julkista intellektuellia, joka pystyisi yhtä terävästi näkemään ne älylliset ja moraaliset ansat, joihin oma aikakautemme on lankeamassa ja osoittaisi keinot niiden välttämiseksi.