Muuan megatrendi

 

Kulttuurin rappio kielessä

 

     Länsimaiden yleisen sivistystason vakaa ja vääjäämätön suuntaus kohti pohjaa on ollut näkyvissä jo muutaman vuosikymmenen ajan.

     Yllättävästi se on kiihtynyt nimenomaan siitä lähtien, kun yleisen kansansivistyksen tasoa koulutuksella mitaten alettiin roimasti nostaa toisen maailmansodan jälkeen ja kaikkien elintaso nousi erittäin tuntuvasti.

    Kuten on sanottu, kun väki tulee hollituvasta asumaan kartanon salin puolelle, ei se ala käyttäytyä, kuin entiset isännät, vaan tuo omat tapansa tullessaan.

     Tämä pitää paikkansa sekä maiden sisäisen kulttuurin painopisteen muutoksessa, että ulkoa tulevien vaikutteiden laadussa ja valikoinnissa. Slummit länsimaisen kulttuurin normin antajina ovat saavuttaneet vankan aseman ja kaikkialla pyritään matkimaan juuri niitä ja niiden käytäntöjä, kieltä ja arvomaailmaa, sikäli kuin siitä voi puhua.

     Meilläkin slummikulttuuria ihannoidaan, vaikka meillä ei edes vielä ole noita slummejakaan. Silti osa nuorisoa matkii jopa ulkomaista slummipukeutumista viisi numeroa liian suurine ison veljen housuineen, joita sangen ylpeänä kannetaan.

     Slummiasukkaiden ja kolmannen maailman syrjäkolkista saapuneiden siirtolaisten suurena kulttuurisena etuna on niiden kuuluminen eräänlaiseen sorretuksi ajateltuun joukkoon, uusiin jaloihin villeihin, joita oikofobinen, olemassaoloaan anteeksi pyytelevä kulttuuri ei uskalla arvostella, vaan päinvastoin hartaan kunnioittavasti kumartaa.

     Tämä näkyy myös kielessä, jossa aikoinaan normin antajana oli yläluokka. Sen ääntämystä ja puheenpartta ihailtiin ja yritettiin kaikin tavoin omaksua niissä piireissä, jotka halusivat elää niin sanotusti kunniallista ja hyväksyttyä elämää ja olla kelpo kansalaisia.

     Tuo yläluokkaisuuden matkiminen on jo kaukaista historiaa. Normitettua kirjakieltä ei enää kukaan puhu eikä edes tavoittele. Jo 1970-luvulla alettiin julistaa, että kaikki käy, kun kyse on kielestä. Olemassa olevat kielet olivat kaikki yhtä arvokkaita, paitsi että kirjakieli oli arvottomampaa, koska sitä tosiasiassa käytettiin vain vähän.

     Muistan, että venäläiset suomen kielen opettajat olivat ihmeissää ja jopa närkästyneitä, kun Suomesta kutsuttu asiantuntija suomen kielen päivillä Suomen Pietarin instituutissa kieltäytyi kertomasta heille, millaista oli normien mukainen hyvä suomen kieli. Elettiin kaiketi vuotta 1999.

     Pikkuhiljaa tämä normittomuudesta lähtevä näkemys levisi myös julkiseen sanaan, joka yhä useammin alkoi nimenomaan tavoitella puhekielisyyttä. Niin kaunokirjallisuudessa kuin audiovisuaalisissa viestimissä käytettiinkin yhä vapaammin slangi-ilmauksia ja kirosanoja, jotka aiemmin olivat olleet jyrkästi kiellettyä ainesta älymystöpiireissä.

     Nykyään tällainen aines ei ole ainoastaan sallittua, vaan sitä ollaan korottamassa nimenomaan normiksi. Internetin kielikursseilla peräti varoitetaan ihmisiä käyttämästä tavanomaisia kirjakielisiä ilmauksia ja puhumaan sen sijaan ilmauksilla, joita tuon tietyn kielen natiivit ”oikeastikin” käyttävät.

    Kyseiset ilmaukset ovat lähes poikkeuksetta myös lattean fraasin tunnusmerkit täyttäviä idiomeja, joilla on kirosanan piirteitä, toisin kuin noilla ”kartettavilla” ilmauksilla.

    Varsinaisia kirosanoja tietysti suositaan myös. Se Detroit-kirja, josta jokin aika sitten bloggasin (ks. Vihavainen: Elektro-magneettis-dynaaminen kaupunki ), oli suurelta osin kirjoitettu mustan väestön slangilla ja ”fuck”-sana toistui siinä yhä uudelleen, joskus jopa noin kymmenen kertaa samalla sivulla.

      Epäilemättä tarkoituksena oli antaa nimenomaan slummiutuneesta Detroitista autenttinen vaikutelma, mutta kyllähän se autenttisuus oli sitä matalinta tasoa.

     Pari päivää sitten hesarissa oli haastateltu asuntonsa tulipalossa menettänyttä henkilöä, jonka kerrotaan sanoneen ”When life fucks you, you just have to get stronger-  kun elämä potkii, on vain tultava vahvemmaksi”.

     Tämä on aika kiinnostavaa. Syystä tai toisesta tuo lausahdus on katsottu tarpeelliseksi kirjoittaa ensin englanniksi ja sitten kääntää sievistellyssä muodossa suomeksi. Ilmeisesti hyötynä asiasta oli, että saatiin sanottua sekin, ettei haastateltava pysynyt vain kuivan asiatyylin rajoissa, vaan puhui ihan oikeaa slangia. Kiroilu toki oli ymmärrettävää.

     En nosta tätä kielen muuttumisen trendiä esille siksi, että tuntisin tarvetta sievistelyyn ja paheksuisin alatyylin käyttöä ainakaan sellaisissa tapauksissa, joissa se on selvästi perusteltua. Jos taloni palaisi, kiroilisin ehkä aivan hillittömästi, tai sitten en. Kuka tiennee.

     Minusta tässäkin nimenomaisessa tapauksessa yhtä kaikki ilmenee muuan aikamme merkittävä ja näköjään vääjäämätön trendi, joka liittyy kielen vulgarisoitumiseen.

     Yhä useammin puhutaan niin alaluokkaista kieltä kuin mahdollista ja erityisen ansiokkaana pidetään, mikäli hallitsee sen tyylilajin myös vieraissa kielissä. Pelkään pahoin, että natiivien silmissä se kuitenkin usein tekee vain moukkamaisen vaikutuksen, maasta ja seurapiiristä toki riippuen.

     Kiroilla voi myös sievistellen ja usein niin tehdään, käyttämällä nuhteettomia sanoja, jotka kuitenkin kertovat, mitä oikeastaan tarkoitetaan. Niinpä meillä ”kettuillaan” ja ”puhutaan potaskaa”. Ranskassa vältetään sanan Dieu (Jumala) mainitsemista ja sanotaan sen sijaan bleu -sininen: Parbleu, morbleu, ventrebleu… Venäjäksi sievistelijä ei kehoteta peruskirosanan tarkoittamaan insestiin, vaan tyytyy vain viittaamaan tuohon peruskiroukseen, jossa äiti on keskeisessä roolissa: mat-peremat! Saksalainen välttää sanaa ”Scheisse” ja puhuu sen sijaan ”kiekosta”: Scheibenhonig!

     Vastaavaa lienee useimmissa kielissä, mutta kysyä voi, miten paljon tällä saavutetaan. Ilmeisesti ainakin jotain. Kun varsinainen kirous jätetään sanomatta, mutta samalla osoitetaan, että tässä olisi sellaisen paikka, päästään sijoittumaan jonnekin hieman kaikkien vulgaareinta tasoa ylemmäs.

     Mutta olemme luultavasti vain välivaiheessa. Yhä suositummaksi on tullut osoittaa hallitsevansa ihan oikeasti kaikkein rahvaanomaisimmat ha typerimmätkin asiat, futisjoukkueiden fanittamisesta ja roskaruoan puputtamisesta lähtien. Todelliset esikuvat ovat kuin ovatkin siellä slummissa, jossa yhä oletetaan olevan sitä alkuvoimaa ja etenkin naisiin vetoavaa röyhkeää rajojen rikkomista.

    Ennen sotia ja vielä jonnekin 1960-1970-luvulle saakka kaikkialla maailmassa matkittiin länsimaita ja niiden kulttuuria, pukeutumista ja kampauksia myöten.

     Nyt suunta on kääntynyt, mikä hyvin sopiikin paitsi länsimaiden marginalisoitumiseen taloudessa, myös siihen demografiseen kehitykseen, joka nopeasti ja varmasti on tekemässä läntisen maailman alkuasukkaista vähemmistöä ja sitä mukaa uusien kolonisoijien henkisiä ja kulttuurisia ja ennen pitkää poliittisiakin alamaisia.

     Exit suvivirsi, welcome ramadan, long time no see….