sunnuntai 31. toukokuuta 2026

Venäläisen kirjallisuuden maailma

 

Neljännen aallon emigrantti

 

Mihail Šiškin, Tulevaisuus. Mihin Venäjä oikein on matkalla. Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen.WSOY 2026, 167 s.

 

     Mihail Šiškin kirjoittaa varsin kiinnostavia kirjallisuusesseitä, joita tässäkin julkaisussa on useampia. En kuitenkaan ostaisi häneltä futurologisia prognooseja ja tämän kirjan otsikkokaan ei juuri vastaa sisältöä. Eihän tässä tulevaisuudesta edes puhuta paljon mitään.

     Mutta Venäjällä kirjailija on perinteisesti enemmän kuin kirjailija ja siinä mielessä hänen omaksumansa profeetan rooli sopii kyllä hyvin. Profeetat saattavat sitä paitsi olla parhaimmillaan nykypäivän analysoijina eivätkä ennustajina. Aleksandr Herzen on tästä hyvä esimerkki.

     Šiškin ei siis juuri tulevaisuuden mahdollisia vaihtoehtoja yritäkään hahmotella, saati esittää kysymyksiä syistä ja seurauksista ainakaan historian kannalta, vaan mieluummin kirjoittaa kirjallisen intuition varassa ja kirjailijoiden kautta. Jopa Ivan Gontšarov ja hänen Oblomovinsa saavat toimia nykyisen Venäjän perusongelmien peilinä.

     Lukija saattaa kysyä, onko nykyajan ja maaorjien vapautusta edeltävän ajan Venäjällä todella niin paljon yhteistä, että niitä edes kannattaa verrata, saati käytännössä samaistaa. Vihainen tutkimusinstituutin toimihenkilö saattaisi kuitata koko asian tuhahtamalla.

     Ehkäpä siihen olisi syytäkin. Kuitenkin nimenomaan Venäjällä on kirjallisuuden merkitys koko kulttuurin peilinä ollut ja on yhä niin suuri, että asioiden pohtiminen nimenomaan kirjallisen perinteen muodostamassa maailmassa voi olla paljonkin mielekkäämpää kuin politologisten mallien kehittely. Ainakin se voi olla nautittavampaa, mikäli tuota sanaa ei tässä yhteydessä pidetä liian rienaavana.

     Otetaanpa esimerkiksi Oblomov ja hänen puolisaksalainen vastinparinsa Stolz. Millaisia ongelmia Gontšarovin kirja oikeastaan käsittelee?

     Luulisin, että suuri enemmistö tuon kirjan lukeneista lähtee siitä, että kirjan antisankari on Oblomov, joka ei mitenkään pääse sohvaltaan ja liukuu pikkuhiljaa yhä alaspäin yhteiskunnassa, suurilta tiluksilta ensin Pietariin Nevskin varrelle ja sieltä sitten Viipurinpuolen nuhjuisuuteen (vrt. Vihavainen: Haun oblomov tulokset ).

     Stolz sen sijaan on tarmoa täynnä ja nousee yhteiskunnassa ja hoitaa asiansa säntillisesti, kuten kelpo kansalaisen pitääkin. Miksei Ilja Iljitš voinut olla samanlainen? Eikö Oblomov kuvaa venäläisyyteen sisältyvää saamattomuutta, joka juontuu maaorjajärjestelmän lamauttavasta vaikutuksesta? Eikö Oblomovia ole venäläisestä joka päivä pieksettävä ulos, kuten Lenin aikoinaan vaati (старый Обломов остался, и надо его долго мыть, чистить, трепать и драть, чтобы какой-нибудь толк вышел" (том XXVII, стр. 177) ? Vain siten päästään rationaaliseen ja toimivaan yhteiskuntaan, josta jotakin tolkkua tulee, kuten Lenin sanoi.

     Šiškin näkee asian toisin, eikä ole ensimmäinen tämän tulkinnan tekijä. Hänestä Oblomov on niin sanoakseni eräänlainen venäläinen Hamlet, jonka mielestä ryhtyminen kunnon poroporvariksi olisi sielunsa myymistä. Yhteiskunta, jossa Venäjällä joudutaan toimimaan on niin mätä, että siitä hyötyminen olisi rikos.

     Tässä tulee mieleeni Puškinin Jevgeni Onegin ja ne sivut, jotka siitä itsekin osaan ulkoa:

Блажен, кто с молоду был молод,

Блажен, кто во-время созрел,

Кто постепенно жизни холод

С летами вытерпеть умел;

Кто странным снам не предавался,

Кто черни светской не чуждался,

Кто в двадцать лет был франт иль хват,

А в тридцать выгодно женат;

Кто в пятьдесят освободился

От частных и других долгов,

Кто славы, денег и чинов

Спокойно в очередь добился,

 О ком твердили целый век:

N. N. прекрасный человек….

Ja käännöskoneen mielestä nän:

Autuas on se, joka oli nuorena nuori, Autuas on se, joka kypsyi oikeaan aikaan, Joka vähitellen jaksoi kestää elämän kylmyyttä vuosien kuluessa; Joka ei antautunut outoihin uniin, Joka ei vierastanut maallista seuraa, Joka kahdenkymmenen vuoden iässä oli hovimestari tai taitava, Ja kolmekymppisenä edullisesti naimisissa; Joka viidenkymmenen iässä vapautui yksityisistä ja muista veloista, Joka rauhallisesti saavutti kunnian, rahan ja arvonimet jonossa, Josta koko vuosisadan ajan todettiin: N. N. ihana ihminen. 

     Mutta kun se poroporvarillisuus oli niin kauhea asia, nimenomaan Venäjällä. Nuorena monet sen ymmärsivät, ennen alistumistaan:

Но грустно думать, что напрасно
Была нам молодость дана,
Что изменяли ей всечасно,
Что обманула нас она;
Что наши лучшие желанья,
Что наши свежие мечтанья
Истлели быстрой чередой,
Как листья осенью гнилой.
Несносно видеть пред собою
Одних обедов длинный ряд,
Глядеть на жизнь, как на обряд,
И вслед за чинною толпою
Идти, не разделяя с ней
Ни общих мнений, ни страстей.

Ja käännöksenä:

Mutta on surullista ajatella, että turhaan

Nuoruus meille annettiin,

Että jatkuvasti pettelimme sitä,

Että se petti meitä;

Että parhaat toiveemme,

Että tuoreet unelmamme

Hälvenivät nopeasti,

Kuin lehdet syksyisen lahonneina.

On sietämätöntä nähdä edessä

Pelkkä pitkien lounaiden rivi,

Katsoa elämää kuin seremoniaa,

Ja mennä järjestäytyneen väkijoukon mukana

Ilman, että jakaa sen kanssa

Ei yhteisiä mielipiteitä, ei intohimoja.

     No, suuri enemmistö oli joka tapauksessa kiinnostunut vain omasta menestymisestään ja palveli kyselemättä valtaa, joka itse asiassa oli hirmuvaltaa, vaikka Puškin ei toki näin uskalla suoraan sanoa, eikä liioin Gontšarov. Se on vain ymmärrettävä rivien välistä, kuten niin moni muukin asia Venäjällä.

      Kaiken maailman kukoistavien stolzien rinnalla oblomovit säilyttivät sentään sielunsa puhtaana. Stolz on kirjoittajalle ”liikemies” (tai ehkäpä vain ”toimen mies”, delovoj tšelovek, en tunne alkutekstiä). Niin kauan kuin Venäjä on omaa kansaansa ja ympäristöään kukistava imperiumi, ei sen ehdoilla menestyminen ole intelligentsijan arvojen mukaista.

     Kirjassa on muitakin esseitä, joista esimerkiksi James Joycea käsittelevä antoi ainakin minulle uutta tietoa. Siitä pisti silmääni muuan yksityiskohta: joku auktoriteetti ja suuri Joycen ihailija kertoo, että vasta kuudennella kerralla lukiessaan ”Odysseusta” läpi, hän todella ymmärsi kirjan suuruuden.

     Tämä antaa aihetta muutamiin ajatuksiin. Vladimir Iljitš Lenin sanoi aivan samaa Nikolai Tšernyševskin kirjasta ”Mitä on tehtävä”. Myös hän mainitsi nuo maagiset ”kuusi kertaa”.

     Tämä kuulostaa oudolta. Oliko siis Lenin poikkeuksellisen tyhmä kyetessään vasta tuollaisen tankkaamisen jälkeen ymmärtämään kirjaa, joka näyttää aivan normaalilta, mutta jossa toki on poliittinen piilosisältö, joka sekin näyttää nykylukijalle aivan ilmeiseltä?

     Odysseuksen kohdalla asia on ymmärrettävämpi. Luin sitä vain noin kolmanneksen verran ja sain tarpeekseni. Kirja on epäilemättä merkittävä ainakin sikäli, että siinä lienee ensi kerran käsitelty kaunokirjallisesti eräitä aivan jokapäiväisiä inhimillisiä toimituksia, kuten huussissa asioimista

     Mutta entäpä, jos lukisinkin kirjan kuudesti? En tietenkäänpysty sanomaan, millaisen elämyksen se silloin tuottaisi ja tiedän, etten kykene sitä tekemään. En voisi kuvitella tuhlaavani siihen kuukausia.

     Entäpä jos tuloksena olisi vain huijatuksi tulemisen tunne? Ehkäpä tuo ylisanoja viljellyt sankarilukija halusikin vain pilailla hölmöjen kirjallisuusfriikkien kanssa? Ehkäpä tuo  oli samanlainen kepponen kuin se kivi, jossa luki ”Käännä minut” ja jonka toisella puolelta teksti: ”Käännä minut takaisin, että saan puijata muitakin hölmöjä”.

     Nuo ihmelukijat tietävät suurella varmuudella, ettei kukaan seuraa heidän väitettyä esimerkkiään ja mikäli seuraa, ei suostu tunnustamaan, että joutui höynäytetyksi.

     Niin, että en aio lukea ”Odysseusta” kuin korkeintaa kerran läpi. ”Mitä on tehtävä” oli sen sijaan siksi kiinnostava, että olen lukenut sen kahdesti.

     Mitä Šiškiniin tulee, hän antaa ajattelemisen aihetta hurjilla ja ehkä hulluillakin esseillään ja innostaa palaamaan joihinkin kirjoihin uudelleenkin. Mitä taas Venäjän tulevaisuuteen tulee, olen  tämän kirjan lukemisen jälkeen yhtä tietämätön kuin ennenkin.

     Muuan kirjoittajan väite kuulostaa turhan optimistiselta. Hänen mielestään ne ”miljoonat ja taas miljoonat” nykyiseltä Venäjältä tulleet emigrantit ovat entisitä paremmassa asemassa sikäli, että venäjän kieli ja kirjallisuus pystyvät nyt hyvin kukoistamaan myös tuon maan ulkopuolella.

     Rohkenen hieman epäillä asiaa, ainakin nykyhetken näkökulmasta. Tarvitsee vain vilkaista Viron kirjakauppojen ns. venäläisiä osastoja havaitakseen, että Venäjä on nyt todellakin entistä tiiviimmän rautaesiripun takana. Suomestahan ei venäläistä kirjakauppaa edes löydy…

6 kommenttia:

  1. Oma havaintoni - nuoruusajalta - oli se, että neuvostokirjallisuus oli melko hengetöntä. Ehkä neuvostoajan kurinpito, stalinismeineen, piti suut supussa. 1800-lukuisia luin kyllä mielelläni: Puskinista Gogoliin ja Dostojevskiin.
    Sivistymättömyyttäni, en ole tutustunut nykyiseen Venäjän kirjallisuuteen.

    VastaaPoista
  2. "onko nykyajan ja maaorjien vapautusta edeltävän ajan Venäjällä todella niin paljon yhteistä, että niitä edes kannattaa verrata, saati käytännössä samaistaa. "

    Kyllä kun kytkee siihen vielä kollektivisoinnin, jolla likvidoitiin ainoa yritteliäs luokka.

    Unikuva: mitä jos bolshevikit olisivatkin olleet sosiaalidemokraatteja ja ryhtyneet rakentamaan todellista kansankotia talonpoikaispuolueen kanssa.

    VastaaPoista
  3. Juuri luin kyseisen kirjan, kuten blogisti totesi otsikko ja sisältö eivät vastanneet toisiaan, mutta aikansa olisi voinut käyttää huonomminkin.
    Tulevaisuuden ennustaminen on silti vaikeaa. Harva osasi ennustaa Romanovien 300-vuotisjuhlien aikaan 1913, että 10 vuotta myöhemmin Eurooppa olisi aivan toisen näköinen.

    VastaaPoista
  4. "nimenomaan Venäjällä on kirjallisuuden merkitys koko kulttuurin peilinä ollut ja on yhä niin suuri, että asioiden pohtiminen nimenomaan kirjallisen perinteen muodostamassa maailmassa voi olla paljonkin mielekkäämpää kuin politologisten mallien kehittely. "

    Tässä(-kin) suhteessa olemme sielunveljiä venäläisten kanssa.

    Ja miksipä tuo puhdiskelu ei saisi olla nautittavaa: pitääkö kaiken tiedonhaun olla tylsää ja ikävää, sillä kun on taipumus unohtua kun taas elävät kielikuvat ja muut ilmaisutavat jäävät ikuisesti muistiin (vrt "Puškinin Jevgeni Onegin ja ne sivut, jotka siitä itsekin osaan ulkoa").

    VastaaPoista
  5. "Suomestahan ei venäläistä kirjakauppaa edes löydy…"

    Onhan Ruslania...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parempia nettikauppoja on maailman täynnä. Tarkoitin oikeaa kirjakauppaa tai edes osastoa.

      Poista

Kirjoita nimellä.