Diplomatian loppu?

 

Kennan ja Suomi

 

     George F. Kennan, kylmän sodan patoamispolitiikan arkkitehti ja eräs diplomatian historian suuria nimiä, tunsi myös Suomea ja sen politiikkaa ja kävikin täällä useaan otteeseen. Hän viihtyi muun muassa Yliopiston kirjaston (nyk. Kansalliskirjasto) Slaavilaisessa osastossa, joka kuuluu parhaisiin venäläisen kirjallisuuden kokeolmiin Venäjän ulkopuolella.

     Entinen Suomen Moskovan-suurlähettiläs Arto Mansala on kirjoittanut uusimmassa Kanavassa (4/0206) artikkelin Kennanin Suomen ulkopolitiikkaa koskevista näkemyksistä.

     Kuten useimmat syvällisesti maailmanpolitiikkaa ymmärtävät henkilöt, Kennan kunnioitti ja arvosti Suomen omintakeista ulkopolitiikkaa ja käytti suomettumistermiä ainoastaan lainausmerkeissä.

     Viimeksi mainittu toki on sikälikin ymmärrettävää, että termiähän yritettiin käyttää nimenomaan halventamaan Länsi-Saksan politiikkaa, jonka tuskin kannatti pyrkiä ainakaan oka suhteessa muistuttamaan Suomen politiikkaa.

     Kennan oli Neuvostliittoon kohdistetun ns. patoamispolitiikan isä ja katsoi, että Neuvostoliiton  ekspansio on aktiivisin ja määrätietoisin toimin pysäytettävä. Suomi onnistui tässä omalla kohdallaan erinomaisesti, ilman Naton sotilasvoimaa. Se kertoi diplomaattisesta mestaruudesta.

 

     Kennan lähetti Keijo Korhosen välityksellä terveisensä Kekkoselle, ”merkittävälle valtiomiehelle, joka on kyennyt rauhanomaisin ja kansanvaltaisin keinoin tulemaan toimeen venäläisten kanssa”.

     Kennanin mielestä Suomen ja Neuvostoliiton suhde oli ainutlaatuinen: ”sitä ei voi ymmärtää eikä sen merkitystä oivaltaa tarkastelematta sitä historian näkökulmasta, eikä sille historiasta tai mustakaan katsantokannasta löydy kaltaista”:

     Tästä tietenkin seurasi, ettei Suomi voinut omaa politiikkaansa lainata muille. Neuvostoliiton ekspansion patoaminen edellytti muualla myös voimaa, mutta Suomi onnistui pärjäämään ilman sitäkin.

     Tällainen tunnustus aikakauden eräältä tärkeimmältä maailmapolitiikan vaikuttajalta ja tuntijalta ei ole vailla arvoa. Jos pikkuvaltiot nostavat esille ainutlaatuisuuttaan, kuten en usein tekevät, herättää se kopeissa suurvalloissa yleensä vain pilkkanaurua. Usein se ei pidäkään paikkaansa, mutta Suomen kohdalla se piti.

     Pelkään pahoin, että lännettymishurmassaan nykypoliitikot ovat silkkaa ymmärtämättömyyttään tuhoamassa ja ehkä jo lähes täydellisesti tuhonneet sen perinnön, mikä Suomen ja Venäjän suhteissa aikoinaan saavutettiin ja joka todella perustui niiden ainutlaatuisuuteen, mistä ansio koitui ennen muuta poliittiselle eliitillemme ja vasta toissijaisesti asevoimillemme.

     Toki molempia tarvittiin, mutta saavutetut tulokset sitten myös kestivät arvostelun. Tai sanokaamme niin, että tuon politiikan kova ydin oli terve ja vasta sen ympärille kasvanut poliittinen loiskasvillisuus ansaitsi ne kielteiset arviot, jolla koko politiikka on myöhemmin pyritty leimaamaan.

     Olen itse yrittänyt aina, paremmalla tai huonommalla menestyksellä kertoa lukijoilleni juuri tämän asian. Poliitiikka on juuri niin hyvää, kun ne poliitikot, jotka sitä tekevät. Etenkin Kekosen aikana ilmestyi paikalle poliittisia kotihuijareita, jotka parhaansa mukaan koettivat hyödyntää ja omia ns. idänsuhteita omiin, ahtaisiin tarkoituksiinsa.

     Tähän alentui joskus jopa itse Kekkonen, joka yksinvaltiaiden tavalliseen tapaan näyttää valtansa täyteydessä joutuneen ajan mittaan hybriksen valtaan. Pienempiä ”suomettuja” riitti sitten loputtomiin.

     On joka tapauksessa mieletöntä leimata ”suomettuisen” ajan ulkopolitiikka jonkinlaiseksi häpeälliseksi kyyristelyksi ja koko aikakausi diktatuuriksi, joka keinotekoisesti erotti Suomen sen oikeasta viiteryhmästä eli demokraattisesta lännestä.

      Suomen ja sen Venäjä-suhteiden historia oli tosiaankin ainutlaatuinen, minkä myös Kennan ymmärsi ja sen hyödyntäminen edellytti diplomaattista pelisilmää ja jopa nerokkuutta.

     Täytyy sanoa, että ulkopolitiikassamme on ollut viime vuosien aikana havaittavissa varsin masentava intellektuaalisen tason lasku ja jopa romahdus. Sen sijaan, että diplomatian klassisten sääntöjen (suaviter in modo, fortiter in re) mukaan esiinnyttäisiin kohteliaasti, vaikka samaan aikaan pidettäisiinkin periaatteista tiukasti kiinni, mennään pyytämättä sitoutumaan ehdottomiin kantoihin ja puhumaan voiman äänellä.

     Tiedotusvälineitä seuratessa tuntuu jopa sitä, että koko sana ”diplomatia” on aivan liian hieno käytettäväksi sellaisesta möläyttelystä, jota vastuunalaiset maamme edustajat ovat harjoittaneet.

     Typerimpiä lausuntoja (”jos soitetaan, en vastaa”), on sitten saatu julkisesti katua, mutta julkiset lupaukset (”whatever it takes”) sotaa käyvälle maalle ovat jo sen luokan kohellusta, ettei se sovi maalle, jolla ylipäätään on vielä diplomatia ja joka siis haluaa hoitaa asioita keskustelemalla, tietyn liikkumatilan säilyttäen.

     Diplomatiaa sanan klassisessa mielessä kuitenkin tarvitaan aina. Elleivät kyvyt riitä sen harjoittamiseen, saattaa kansa joutua maksamaan siitä kovan hinnan.

     Me tosiaankin olemme nyt sitten EU:n ja Naton jäsen, emmekä siis enää täysin suvereeni päättäjä, mutta n yt, jos koskaan meidän on syytä valppaasti ajaa omia etujamme.

     Ei se riitä, että istutan siellä ”missä tehdään päätöksiä” tai että selostetaan niitä sujuvasti monella kielellä. Politiikassa on kyse kyvystä vaikuttaa ennen muuta oman maan kohtaloon. Sen tulokset merkitsevät yhä myös liittoutumiin kuuluvilla maille eri asioita.

     Olen kuullut, etteivät johtavat poliitikkomme ole kiinnostuneita historiasta. Mikäli se pitää paikkansa, on kyseessä sangen vaarallinen asia, joka tuskin on millään pikakurssilla korvattavissa.