Homo cupiduksen aioni

 

Karnevaaleista valtavirraksi

 

     Kävin keväällä karnevaalissa, joka oikeastaan tuli minun luokseni. Päätin, etten viitsi mennä Las Palmasiin karnevaalihumua katsomaan, kun se nyt kerran oli ennenkin nähty.

     Eipä tarvinnutkaan, sillä ihan hotellini viereen parkkeerasi kymmeniä rekkoja, joiden lavalla soi huumaava musiikki ja tanssivat vähäpukeiset naiset ja vähän miehetkin fantasiavaatteissa.

     Kyseessä siis oli tämä paaston alkuun sijoittuva carni vale -jäähyväiset lihalle. Sehän on eräänlainen väärän kuninkaan päivä, jolloin kaiken saa tehdä päinvastoin kun on tapana, järkevää ja säädyllistä: mässätä, tanssia puolialastomana kadulla, pukeutua kaiken maailman hullunkurisiin asuihin ja leikkiä olevansa jotakin, jota ei oikeasti ole.

     Mukana oli myös erilaisia friikkejä, drag-queeneitä myöten ja karnevaalikuningattaren, nuoren kaunottaren ohella omassa vaunussaan ajeli myös ryppyinen mummo, joka oli ikäluokkansa edustaja ja tanssahteli hänkin valtavien suosionosoitusten saattelemana.

     Täytyy sanoa, että tunnelma nousi kyllä kattoon ja kulkueen koristeiden rakentamisessa oli varmasti nähty viikkokausia vaivaa ja upotettu siihen melkoinen määrä rahaa. Joka tapauksessa kansaa saatiin valtavasti liikkeelle ja ehkäpä rahaa myös palautui niiden turistien tasakusta, jotka kansoittivat tätä Playa del Inglesin kylää. Vaikutelmaksi jäi, että kaiken täytyi viime kädessä tapahtua rakkaudesta asiaan: Aus der Liebe zur Kunst.

     Eilen kävin sitten katsomassa Pride-tapahtumaa Tuomiokirkon portailla ja Senaatintorilla. Sinne tullessani kuulin kaiuttimista tutun messuavan äänen, joka olisi voinut tulla jumalanpalveluksesta ja mahdollisesti tulikin. Saattoi se tulla myös jonkin poliittisen puhujan tai sellaisena esiintyvän suusta, en tiedä. Kello oli joka tapauksessa noin 11.45.

     Tulin katsomaan kulkuetta ja yhtä ja toista kiinnostavaahan siinä olikin, mutta täytyy sanoa, että se ei muistuttanut Playa del Ingelsin karnevaalia kuin korkeintaan hyvin kaukaisesti. Osanottajat kyllä osittain ajoivat rekkojen kyydissä ja äänekästä musiikkia soitettiin, mutta iloisen irrottelun sijasta nyt huudeltiin vihaisia iskulauseita, joita joku agitaattori johti. Luultavasti sama herra oli ollut erilaisissa vapputapahtumissakin.

     Ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin olivat monet näköjään tulleet ottamaan kantaa ja huusivat lapsenomaisen loukkaantuneina valtion menojen leikkauksia vastaan. Valtava Palestiinan lippu taas todisti jonkin ryhmän suuresta kannatuksesta islamismille, joka ei ole erityisesti tunnettu suvaitsevuudestaan seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

    Kaiken kaikkiaan tämä karnevaali teki aika erikoisen vaikutuksen. Mukana marssilla oli Tom of Finland-tyyppisiin uniformuihin pukeutuneita, sadismia edustavia leikkinatseja, kymmenittäin koiranpäällä varustautuneita masokisteja, asianmukaisen lihavia moottoripyöräfriikkejä ja muita erikoisuuksia, karhuja ainakin.

     Rakkaudellahan ei ole rajoja, kuten jokainen sivistynyt ihminen ymmärtää, eikä myöskään seksillä, joka osittain, mutta ei suinkaan kokonaan liittyy edelliseen. Kyllä niillä on myös molemmilla ihan oma erityinen sfäärinsä.

     Joidenkin mukana olleiden mielestä kyseessä oli vallankumouksellinen tapahtuma, mikä kuulosti aika hurjalta.

     Mikäli suurimman normaalista poikkeavan ryhmän eli homoseksuaalien osuus väestöstä on tuo arvioitu 2-3 prosenttia, olisi kyseessä siis jonkinlainen prosenttijengin vallankaappaus suurta enemmistöä vastaan. Toki ymmärrän, että edistyksellisissä piireissä ei ole koskaan pidetty tärkeää sitä, mitä enemmistö kannattaa. Silti asian röyhkeys hieman hätkähdyttää.

     Oleellisin ero Playa del Inglesin ja Helsingin tapahtuman välillä oli sen hengessä. Siellä etelässä kaikki tehtiin absurdin pilailun hengessä, mutta täällä oltiin hyvin tosissaan ja taistelumielellä. Tuossa messuavassa äänessä se ero kiteytyi.

     Tämä oli luonteeltaan uskonnollinen tapahtuma, nolens volens. Kirkko muuten onkin asiassa erityisen aktiivisesti mukana ja pitää tapahtuman yhteydessä mm. sateenkaarimessun ja -seurat.

     Asu lienee vapaa ja kenties pakollinenkin ja voin vain kuvitella noita koiraihmisiä ja Tommeja ehtoollisella. Mikä ettei, ei se ole minulta pois, ei sen puoleen. Hyvä, jos vielä jonkun saavat sinnekin.

    Niin, että jokainen toki saakoon vällyjensä alla tehdä mitä huvittaa ja jos lain tulkitsijat sallivat (ja mikseivät sallisi?), niin kadullakin.  En minä vastaan pane enkä edes paheksu, totean vain ja olen asiasta kiinnostunut periaatteelliselta kannalta, koska kyseessä on sivilisaation kehityksen uusi vaihe.

     Tapahtuman järjestäjissä ja tukijoissa oli paljon virallisia tahoja, Helsingin kaupunki etunenässä. Huomiotani herättivät myös lukuisat liput, joissa luki Valtioneuvosto, vaikka se ei näytäkään kuuluvan virallisiin järjestäjiin.

     No, olihan kyseessä jonkin tulkinnan mukaan Suomen suurin ihmisoikeustapahtuma, mukana noin 35000 – 100000 henkeä. Ilmeisesti siis paljon enemmän, kuin pääkaupunkiseudulla on noita ns. sateenkaarevia henkilöitä. Toki tuki hyvälle asialla houkuttelee aina väkeä.

     Moni homo oli kyllä julkisesti kieltäytynyt osallistumasta tapahtumaan, koska ei hyväksynyt sen edustamaa poliittis-kulttuurista pakettia.

    Mutta mitä tässä tapauksessa tarkemmin tarkoittaa tuo hyvä asia ja sen tukeminen? Tässä ei tarvinne huomauttaa, ettei maassamme ole sallittua sortaa ketään hänen seksuaalisen suuntautumisensa takia, eikä edes nimittää homoutta poikkeavuudeksi, mitä se nyt sentään normaalin loogisen ajattelun mukaan tietysti on.

     Mutta tässä, kuten muissakin poikkeavuuksissa voidaan yleensä nähdä aste-eroja. Homot, joille toisenlainen seksuaalinen suuntautuminen on mahdottomuus, ovat ääripää, jonka synnynnäisiä taipumuksia on tietenkin pidettävä yhtä hyväksyttävinä kuin muitakin vastaavia synnynnäisiä ominaisuuksia.

     Sen ohella on kokonainen taipumusten kirjo, jossa mahdollisuudet ovat valittavissa. En tiedä, koskeeko asia myös esimerkiksi zoofiliaa, pedofiliaa ja vaikkapa himomurhaamista, jotka saattavat myös molla synnynnäisiä taipumuksia. Tästä kysymyksestä ei pidä pahentua, se on välttämätöntä tehdä, mikäli asia halutaan asettaa oikeisiin yhteyksiinsä.

     Selvää joka tapauksessa on, ettei kaikki poikkeava, venäläisittäin sanoen ”ei-traditionaalinen” seksi ole sitä harrastavan ainoa mahdollisuus toteuttaa itseään seksuaalisesti. Harmaa alue näyttäisi olevan suhteellisen laaja ja siinä kyse on valinnoista.

     Kuten banderolli Tuomiokirkon portaikon seinässä kertoi, myös rakkaus on moninaista ja samahan koskee tietysti myös esimerkiksi vihaa, poliittista vallantavoittelua, seksuaalista nautintoa rakkaudella tai ilman ja tietysti myös mässäystä, pelkuruutta, väärämielisyyttä ja niiden vastakohtia. Kaikki nämä ovat syvästi inhimillisiä asioita. Eläimilläkin niitä saattaa olla, mutta siitä emme nyt puhu.

      Kulttuurin klassisten päämäärien, totuuden, kauneuden ja hyvyyden tavoittelun kannalta kaikki ei ole yhtä hyvää ja haluttavaa. Silloin, kun valinnat ovat mahdollisia, niitä on arvioitava myös aksiologiselta ja eettiseltä kannalta. Pitäisin outona, jos kirkon seinässä esimerkiksi lukisi: ”seksi on aina hieno asia!” Useinhan se on ja usein ei.

     On helppo ymmärtää, että kirkkokin, joka seuraa aikaansa, on nyttemmin hyvin selkeästi nostanut jalustalle ihmisen ihanteeksi sybariitin ja puolustaa kaikkien oikeutta pyrkiä nautinnon maksimointiin tavalla millä tahansa, kunhan se ei ole toisilta pois. Yhteiskuntapoliittisesti tämä lieneekin jo ainoa mahdollisuus.

     Turha tietysti on sanoakaan, ettei kyse kuitenkaan ole klassisesta kristillisestä ihanteesta, vaan nimenomaan uudesta kulttuuri-ilmiöstä, jonka valossa voimme tarkastella koko aikakautemme muuttumista. Uskonto, niin pieneksi kuin sen uskottavuus saattaakin kutistua, on joka tapauksessa sivilisaation herkimpiä mittareita.

     Kirkko näyttää selvästi alkaneen saarnata hedonistisen utilitarismin kansalaisuskontoa. Se ei ole suostunut henkiseen oppositioon minkäänlaisen halun herruutta vastaan, vaan päinvastoin julistaa kaiken nautinnon autuaaksitekevää vaikutusta ja paheksuu paheksujia.

     Se on sen oma ratkaisu, jota voi kunnioittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa on kiinnostavaa havaita, että se, mikä vielä äskettäin oli kirkon ja uskonnon pilkkaa ja karnevalisointia, on nyt sen kannattamaa ja sponsoroimaa toimintaa.

     Tämä merkitsee uskonnollisen vastavoiman häviämistä kulttuurista. Se on suuren luokan ilmiö ja hyvinkin verrattavissa siihen, mitä läntiselle liberalismille tapahtui, kun se menetti vastavoiman, jollaisena toimi niin sanottu sosialistinen maailmanjärjestelmä.

     Nyt näyttää sivilisaatiomme olevan monessa suhteessa homogenisoitumassa ilman vastavoimia, jotka aikoinaan pakottivat sen itsekritiikkiin ja tietyn konservatismin säilyttämiseen.

     Elämme nyt karnevaalissa, joka on entisen länsimaisen kulttuurin parodia.