Maailmojen sota ja Räsänen

 

Vain askel, vai kokonainen salto mortale?

 

     Vanhan ranskalaisen sanonnan mukaan ylevästä naurettavaan on vain askel: Du sublime au ridicule il n’y a qu’un pas.

     Se, joka on taipuvainen venäläisen kirjallisen hahmon, Kozma Prutkovin tavoin näkemään tämän konkreettisen maailmamme ennen muuta vain todellisten abstraktien käsitteiden vajavaisena toteutumana, ottaa tuon askeleen todennäköisesti rohkeammin kuin konkreettista todellisuutta kunnioittavat ihmiset, joita myös tervejärkisiksi sanotaan.

     Kanava-lehdessä, jonne muuten huomaan kirjoittaneeni kolumneja pian jo neljännesvuosisadan ajan, kirjoitin tämän vuoden kolmannessa numerossa hieman niistä reaktioista, joita tuo surullisen kuuluisa Päivi Räsäsen oikeusjuttu ja sen saama ratkaisu maailmalla herättivät.

     Kuten voi arvata, moiselle rikoslain käyttämiselle istuvan parlamentaarikon rankaisemiseksi ajankohtaisen yhteiskuntapoliittisen puheenvuoronsa johdosta, ei näytä heruneen ymmärrystä miltään suunnalta.

     Kun kansanedustaja, joka on saanut valtuutuksensa kansalta, käyttää puheenvuoron, jossa hän ottaa kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin, tässä tapauksessa kirkon ja yhteiskunnan suhtautumiseen homoavioliittoihin, täytyy olettaa, ettei häntä saa asiasta rangaista.

     Tämän kontekstin on ymmärrettävä olevan oikeusvaltiossa määräävänä, mikäli liberaalin demokratian kaikkein perustavimpia periaatteita kunnioitetaan ja tämä on maailmalla yleisesti ymmärretty. Poliitikon oikeus esittää myös valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä on demokratiassa pyhä.

     Tämän oikeuden täytyy koskea myös sellaisia perinteisiä näkemyksiä, joita on sittemmin haluttu korvata uusilla, tieteelliseen tutkimukseen vedoten. Esimerkiksi Neuvostoliitossa tätä periaatetta ei tietenkään noudatettu, vaan muun muassa lysenkolaisesta biologian tulkinnasta poikkeavia näkemyksiä käsiteltiin rikoksina.

     Politiikka ei kuitenkaan ole tiedettä eikä oikeuslaitos ole tieteellinen auktoriteetti. Politiikassa asetetaan vastakkain yhteiskunnalliset näkemykset, joilla on parempia tai huonompia perusteita. Olennaista on, että niitä on saatava vapaasti esittää.

     Kun Suomessa nyt Päivi Räsänen tuomittiin sellaisen näkemyksen esittämisestä, jota eräät tuomioistuinlaitoksessa toimivat henkilöt vastustivat, ruvettiin häntä vastaan ajamaan syytteitä rikoslakiin tulleen uuden pykälän mukaan ja saatiin kuin saatiinkin yli kymmenen vuoden määrätietoisen työskentelyn ansiosta pienimmällä mahdollisella enemmistöllä aikaan langettava tuomio.

     Sitä perusteltiin ”sotarikoksia ja ihmisyyttä vastaan tehtyjä rikoksia” käsittelevällä rikoslain pykälän sillä kohdalla, jossa puhuttiin ”kiihottamisesta” kansanryhmää vastaan.

     Kun kyseisen pykälän rikkomisen tulkittiin tapahtuneen siten, että homoseksuaalisuutta nimitettiin ”poikkeavuudeksi” ja ”kehityshäiriöksi”, ei liene kummallista, että asiaa nimitettiin Washington Postin tavoin ”farssiksi”. Tässä oli maamme oikeuslaitos jo ottanut kunnon loikan ylevyyden ja naurettavuuden rajan yli.

     Sen sijaan, että asiaa pidettäisiin nolona, pienen juristityhmän aikaansaamana lipsahduksena, jonka ei vielä välttämättä tarvitse leimata koko oikeuslaitostamme, on ilmennyt suoranaista halua demonstroida ratkaisun erinomaisuutta ja ylistää sen aikaansaamiseen käytettyjä metodeja.

     Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori Jukka Kekkonen kieltäytyy näkemästä asiassa sen enempää mielivaltaista oikeuden loukkausta kuin komiikkaakaan. Hän on julkaissut Kanavassa (1/2026) keskustelupuheenvuoron otsikolla ”Räsäsen oikeusjutun konteksti”.

     Kas näin hän laskettelee: ”Korkein oikeus teki erittäin huolellista työtä ja arvioi tapauksen tosiasioita avoinesti argumentoiden, epävarmuuksia esiin nostaen, sanalla sanoen monipuolisesti. Tästä sen onkin saanut aiheellisesti kiitosta alan johtavilta suomalaisilta rikosoikeuden ja julkisoikeuden tutkijoilta. Juuri vaikeissa tulkintaratkaisuissa korostuu argumentaation, pitävien perustelujen, merkitys.”

     Pitäähän se paikkansa, että monenlaista käsitteiden vääntelyä ja kääntelyä tehtiin kymmenien sivujen verran ja että hymistelyä on keskinäisen kehumisen kerhossa tosiaankin esitetty.

     Kuitenkin koko asian lopputulos on, että kansanedustajaa on nyt sitten rangaistu perinteisesti aivan normaalina pidettävän poliittisen mielipiteensä esittämisestä aivan normaalein, hillityin sanankääntein. Tämä on saatu aikaan peräti ”sotarikoksia ja ihmisyyttä vastaan tehtyjä rikoksia” koskevaan lainkohtaan tukeutumalla.

     Tämä on se konteksti, jossa asioita on tarkasteltava silloin, kun kunnioitetaan liberaalissa yhteiskunnassa vallitsevia perusoikeuksia. Kun kansalta valtuutuksensa saaneen poliitikon oikeutta esittää mielipiteensä loukataan, mennään jo sellaisen rajan yli, joka ei vain erota ylevää naurettavasta, vaan myös vapaan yhteiskunnan totalitaarisesta.

     Kekkonen rakentelee asioille omaa kontekstiaan, jossa myös allekirjoittaneen vähäpätöinen persoona sijoitetaan osaksi maailmanlaajuista, jylhää taistelua demokraattisen oikeusvaltion ja autoritaarisen oikeistopopulismin välillä. Ei tarvinne erikseen todeta, mihin meikäläinen tässä sijoitetaan ja mihin taas ne kolme urhoollista tuomaria, jotka ovat olleet hyvien voimien eturintamassa, joka omia kollegojaankin vastaan.

     Tämä on varsin huikeaa ja omalla tavallaan sangen kiinnostavaakin mielikuvituksen lentoa, jonka luettuaan jää vain ihmettelemään, mihin Kekkosen kontekstissa sijoitetaan ne kahdeksan Suomen oikeuslaitoksen tuomaria, jotka kannattivat Räsästä vastaan esitetyn syytteen hylkäämistä.

     Ovatko he siis ”Räsäsen hengenheimolaisten” tavoin ”valmiita murtamaan demokraattisen oikeusvaltion perusperiaatteita ideologisista syistä”?

     Siihen asti, kunnes toisin todistetaan, minun nb pakko uskoa Kekkosen tätä tarkoittavan.

     Kyllähän nämä tällaiset ajatusloikat naurattavat, mutta olisi kovin kevytmielistä olla näkemättä, että sillä, minkä helposti vain pyyhkäisee pois mielestään ja kuittaa pelkkänä typeryytenä, voi olla hyvinkin suuriperiaatteellinen merkitys.

      Pikku sakkojen tuomitsemista pienimmällä mahdollisella enemmistöllä ei välttämättä kannata pitää vain merkityksettömänä ja detaljeihin kohdistuvana brännvinsadvokatyrinä.

     Kun asiat asetetaan kontekstiinsa, niiden periaatteellinen merkitys paljastuu. Se, mikä näyttää vain höpsöltä lausahdukselta ja sen herättämältä koomiselta vuorten synnytykseltä, voi olla tuloksena enemmän kuin se kuuluisa naurettava hiiri. Pieni askel muutamalta juristilta voi olla suuri askel koko kansakunnalle ja sen poliittiselle vapaudelle.