Parastamme on yritetty

 

Vääryys vallan saapi?

 

     Haqvin Spegelin (1645-1714) nimi on useille ja ehkäpä jopa useimmille suomalaisille tuttu. Sen näkee selatessaan ikävien ja typerien saarnojen aikana paremman puutteessa virsikirjaa, jossa hänen sepittämiään virsiä on peräti 16 kappaletta. Ruotsin kirkon virsikirjassa niitä on vain 10.

     Spegel oli Kaarle XI:n rippi-isä ja piti päiväkirjaa, joka antaa hyvin kiinnostavan näkökulman esimerkiksi Skoonen sotaan. Sitä on käyttänyt ahkerasti kirjassaan myös Harrison Lindbergh (ks. Vihavainen: Perivihollisen julma nöyryyttäminen ).

     Siitä ei nyt kuitenkaan enää pitänyt puhumani, vaan tästä Ukrainan sodasta. Jotta oikeus toteutuisi, olisi V.V. Putonin lähettämä örkkiarmeija lyötävä viimeiseen mieheen ja itse diktaattori tuomittava asianmukaisesti Haagissa ja sen jälkeen hirtettävä.

     Senhän useimmat meistä tietävät ja ymmärtävät ja lehdistömmekin jaksoi unelmoida tästä ratkaisusta jo ikään kuin lähes toteutuneena pari vuotta. Paljon muitakin hyyiä asioita toivottiin, mutta ne eivät valitettavasti ole vieläkään toteutuneet ja eivät kenties toteudukaan.

     Käyttöä olisi Spegelin virrelle ”Jo vääryys vallan saapi”. Se jätettiin pois virsikrjasta vuonna 1986. Tässä sen sanat Elias Lönnrotin runoilemassa modossa :

1. Valittaa täytyy totta
Ja surra suuresti,
Kun vääryys vallan ottaa
Ja pahuus paisuupi.
Mykäkskö tuli kerran
Jo kaikki maailma,
Kun oikeutta Herran
Ei kenkään julista?

2. Nyt petos, vilppi täällä
On noussut kunniaan,
On valhe vallan päällä
Ja vääryys voimassaan;
Ei köyhän, kurjan ääntä
Viattomuudessaan
Kuunnella, rikas vääntää
Lain myöten tahtoaan.

3. Kas lähimmäistään syövät
Nuo jumalattomat,
Viekkaudella vievät
Sen elot ainoat;
Kuin käärme kiukussansa
He korvat lummessa,
Ahdistelevat kansaa,
Sortavat vaivaista.

4. Mut kerran Herra kostaa
Työt jumalattomat,
Rankaisee ansiosta
Ryöstäjät viekkahat,
Ne, jotka täällä veivät
Orvolta oikeuden
Ja leskein leivän söivät,
Vaivaisen osuuden.

5. Vaan siviät ne kerran
Ilolla näkevät
Vanhurskauden Herran,
Työt Herran väkevät:
Hän kuinka voimassansa
Omansa vapahtaa,
Suuressa kunniassansa
Pahasta pelastaa.

    Sitähän se on taas näyttänyt, mutta Juuri nyt kyllä kuuluu taas sellaisia puheita, että loppu on lähellä. Kollektiivinen länsi, uskaltaisikohan sanaa käyttää, on nyt hyvin optimistinen ja paradoksaalisesti samaa omasta puolestaan julistavat myös örkkivaltion tiedottajat.

     En ole viitsinyt seurata joukkojen liikkeitä ja onnistuneita tai epäonnistuneita lahtauksia käytännön tasolla, enkä liioin innostua niistä, mutta olisihan tuo hienoa, jos viimeinkin päästäisiin edes jonkinlaiseen ratkaisuun. Siitähän on alettu puhua jo entistä vakavammin ja myös ilman ehdottomia vaatimuksia siitä, että asioiden olisi mentävä Herran tahdon mukaisesti niin tai näin.

     Kuka tietää, tässä saattaaa olla aihetta taas kaivaa Haqvin Spegelin virsi esille internetistä, jonne aikaansa seuraavat prelaatit sen vielä niinkin myöhään kun vuonna 1986 karkoittivat ja heollä öienee ollut asiaan hyvä syitä.

     Ehkäpä koko tuo porukka oli nyt, vuosiatojen kuluttua, saanut sen vakaumuksen, että kaikki, mitä Luoja suuressa viisaudessaan sallii, on yksiselitteisesti ylistettävää ja Spegelin kaltaiset ruikuttajat ansaitsivat vain karkotuksen tästä maailmasta, jossa inhimillinen ylpeys (pride) oli nousemassa ainoaksi sallituksi ja oikeaksi tavaksi suhtautua asioihin.

    Itse asiassa tämä saattoikin olla pakanallinen asenne, jonka tapaamme myös Voltairen tohtori Panglossilla, mutta ehkä enemmän tästä aiheesta toiste.

     Eihän tässä vielä ole tietoa, miten äijän käy, eikä oikeastaan edes siitä, mitä on menossa, mutta ehkäpä meidän joka tapauksessa on valmistauduttava laulamaan Hilariuksen kiitosvirsi, kävi miten kävi.

     Ohessa joka tapauksessa merkintöjä menneeltä ajalta:

 

 

tiistai 5. joulukuuta 2023

Kääntyväkö takit?

 

 

Tuuli kääntyy

 

     Suomalainen media, jonka itsekylläisyys on jo kauan ollut verrattavissa muinoisen Neuvostoliiton vastaavaan, on parin vuoden ajan ilahduttanut yleisöään jokapäiväisillä uutisilla siitä, miten Venäjän romahdus vääjäämättä lähenee.

     Neuvostoliittolaiseen tapaan asioista ei ole tyydytty vain kertomaan uutisia ja ennusteita, niitä on samalla aina kommentoitu, vieläpä sangen moralistisin äänenpainoin.

     Iltapäivälehtien osalta on tuskin ollut päivää, ettei Putinin kuva olisi koristanut niiden kansia. Tämän terminaalivaiheessa olevaa tautia sairastavan ihmispedon on kerrottu olevan hyvin lähellä loppuaan, mikä on yhä uudelleen ilahduttanut kunniallisia ihmisiä. Ajan mittaan tämäkin teema on tullut yhä epäkiinnostavammaksi.

     Koska Venäjän mahdollisuudet pärjätä sodassa nykyaikaisia Naton ihmeaseita vastaan ovat tiedetysti olleet asiantuntijoiden mukaan olemattomat, on pohdittu jo myös sitä, mitä venäläisille pitäisi tehdä sodan jälkeen. Aksiomaattisena on pidetty sitä, ettei Venäjälle saa antaa yhtään sen havittelemia alueita, koska tämä merkitsisi rikoksen palkitsemista ja olisi loputtomien valloitusten alku.

     Venäjän hajottaminen osiinsa on monen mielestä ollut välttämätöntä. Samalla voitaisiin myös korjata vanhoja epäoikeudenmukaisuuksia, alkaen Itä-Preussin valloittamisesta ja päätyen ties mihin. Oikeamielisten vaatimuksilla ei ole mitään rajaa eivätkä sellaisiksi ainakaan muodostu Venäjän ja venäläisten intressit, jotka eivät ole eivätkä voikaan olla niin sanotusti legitiimejä.

     On lähdetty siitä, että Venäjä, joka on itse lähtenyt kansainvälisten sääntöjen rikkomisen tielle, on myös itse tuominnut itsensä paariaksi kansojen joukossa ja sen niin sanottu ymmärtäminen olisi pelkkää rikoksen suosimista, joka myös on rangaistava teko, kuten Suomenkin laista tiedämme.

     Valtio-opin historiasta tunnemme klassisen kiistakysymyksen: merkitseekö voima myös oikeutta? Jos jollakin voimakkaalla valtiolla on suuren kansansa takia suuria intressejä, eikö se ole myös oikeutettu niitä valvomaan tarvittaessa voimallakin?

     Idealistisen näkökannan mukaan voima ei merkitse oikeutta, Might is not Right, mutta päinvastoin asiat saattavat hyvinkin mennä: Right is Might. Tämä toimii silloin, kun kansainvälisellä yhteisöllä on kylliksi voimaa panna ruotuun kaikki sääntöjen rikkojat ja oikeuksien loukkaajat. Ja lännen ihmeaseita ja talousmahtia vastaanhan ei Venäjällä vielä äsken näyttänyt olevan paljon sanomista.

     Eilinen Iltalehti sitten hätkähdytti otsikoimalla: Vain näin Putinin voitto voidaan estää. Ajatus Putinin voiton mahdollisuudesta, mitä se sitten tarkoittaisikaan, on epäilemättä maamme mediassa jotkin uutta. Lisää löylyä heitti samassa lehdessä uutispäällikkö Solmu Salminen, joka arvioi, että Suomessa on pakko alkaa kääntää katsetta sellaiseen tulevaisuuteen, jossa Venäjä on saanut Ukrainasta jonkinlaisen voiton.

     Kansainvälisellä areenalla journalismi on tietenkin ollut monipuolisempaa kuin omassa kansallisessa kuplassamme. Washington Post-lehdessä arvioi Mihail Zygar pari päivää sitten (Opinion | In Russia, the shift in public opinion is unmistakable - The Washington Post ), että vastoin aiempia odotuksia Venäjällä menee nyt itse asiassa hyvin.

     Pakotteet eivät toimi, eikä talous suinkaan ole romahduksen partaalla. Sitä paitsi kansa on yhä selvemmin alkanut tukea Putinia, aina niitä oligarkkeja myöten, jotka aluksi ilmoittivat olevansa sotaa vastaan. Länsi taas on rangaissut yhtä lailla kaikkia venäläisiä heidän kannastaan huolimatta.

     Zygar, joka kuuluu ns. asioista hyvin perillä oleviin tahoihin, ei kätke sitä, että länsivaltojen saarto on kyllä aiheuttanut Venäjälle myös todellisia ongelmia, jotka osittain jatkuvat yhä. Kuitenkin hän näkee, että tuuli on nyt kääntynyt Putinin eduksi ja samaahan todistavat myös mielipidetutkimukset.

     Naiivin moralistinen kaiken venäläisen boikotointi ja ”värisokea” venäläisyyden rankaiseminen, on ollut aivottoman EU:n tuottamaa zombiepolitiikkaa, jonka vahingollisuutta itse länsimaille on vaikea edes arvioida.

      On outoa, että se on saanut aivan varauksettoman kannatuksen juuri Suomen tapaisessa maassa, mutta asiaa kannattanee yrittää ymmärtää mediakritiikin kautta. Edes sodan aikana Suomen media ei ollut yhtä yksipuolinen kuin nykyään. Miten tämä on ollut mahdollista, kannattaa sangen vakavasti kysyä.

     Putinin hallinnon ja sen liehittelijöiden esittämä ja ylläpitämä skenaario erikoisoperaatiosta on yhtä tragikoominen kuin talvisodan oikeuttamista varten luotu skenaario Suomen demokraattisesta tasavallasta. Sellainenhan toimi vastoin tarkoitustaan. Samaan sarjaan kuuluivat erään nimikuulun dosentin esittämät kutsut Kiovassa pian pidettävään voitonparaatiin. Ne eivät kauan jaksaneet edes naurattaa ihmisiä.

     Mutta todellisuus ei rajoitu vain jommankumman osapuolen esittämään toiveajatteluun. Se on harmaampi ja orientoituminen tulevaisuudessa meitä odottaviin mahdollisuuksiin edellyttäisi nyt tuota kuuluisaa tosiasioiden tunnustamista.

     Emme me mitään saavuta sillä, että yritämme olla paavillisempia kuin paavi itse. Venäjän ja Ukrainan sotaan on voitu Venäjän ja Suomen suhteiden totaalisella katkaisulla vaikuttaa yhtä vähän kuin maapallon lämpenemistä voidaan estää lakkaamalla hakkaamasta Suomen metsiä.

     Tulee olemaan kiinnostavaa seurata, millaiseen rauhaan Venäjän ja Ukrainan välillä päädytään. Reaalipoliittinen linja, joka on edellyttänyt myös venäläiset näkökulman jonkinlaista huomioimista rauhan mahdollistamiseksi, on aina saanut vastaansa äärimmäisen tiukan non possumus-asenteen, jonka esittäjillä epärealistinen käsitys reaalimaailman voimasuhteista yhdistyy moraaliseen maksimalismiin.

     Se on huono yhdistelmä. Paras maailma olisi varmaankin kyllä sellainen, jossa oikeudella aina olisi myös eniten voimaa takanaan. Ukrainan tapauksessakin näin on näyttänyt vielä olevan.

     On kuitenkin huolehdittava myös siitä mahdollisuudesta, että moraalinen oikeassa oleminen punnitaan maailman päätöksentekijöiden pöydissä kevyemmäksi joihinkin muihin asioihin verrattuna.

     Saattaa olla, että sellainen tilanne on nyt kovaa vauhtia lähestymässä. Vaikka sitä olisi mahdotonta ainakaan koko sydämestään kannattaa, se saattaa pakottaa hyväksymään itsensä.

     Myös Venäjä herää vielä jonakin päivänä isänmaallisesta houreunestaan ja pyrkii taas avaamaan yhteyksiä länteen. Siihen on meillä Suomessa oltava myös valmiudet ja toivottavaa on, ettei presidenttinämme silloin ole mikään moralistisia latteuksia toisteleva tomppeli, vaan ennen muuta oman kansakunnan etuja valvova valtiomies.