Kun Pietaria alettiin rakentaa

 

Suurvallan synty

 

Lars Ericson Wolke, Mot Sankt Petersburg! Den Karolinska arméns desperata kamp1708. Carlssons 2025, 207 s.

 

     Pietarin kaupunki oli uuden, eurooppalaisen Venäjän symboli ja tsaari Pietarin ”paratiisi”, kappale Eurooppaa Venäjällä ja nuhjuista takapajuisuutta edustavan Moskovan vastakohta. Sillä oli niin Venäjällä kuin muuallakin aina yhtä intohimoiset ystävänsä kuin vihollisensakin (vrt. Vihavainen: Haun venäjän historian kirottu kysymys tulokset).

     Pietarin kausi ja Moskovan kausi ovat Venäjän historiassa olleet syvästi erilaisia. Symbolisen vetäytymisen pois läntisestä maailmasta voi nähdä myös bolševikkien vetäytymisessä Pietarista takaisin Moskovaan, niin universaalia aatetta kuin he julistivatkin edustavansa.

     Putinista ei ole Pietari Suuren saappaisiin, mutta kyllä hän kovasti sitä tahtoisi. Luultavasti konfrontaatio lännen kanssa on Venäjälle jälleen pakotettu modernisaatioloikka, kuten suuri Pohjan sota oli Pietarin kaupungin perustajalle ja koko Venäjälle.

     Itse asiassa Neva oli Ruotsin hallussa vain vähän yli 80 vuotta, mikä tässä iässä alkaa kuulostaa kovin lyhyeltä ajanjaksolta. Venäjän oli siihen alistuttava, vaikka pyrkimys alueen takaisin valloittamiseen ei koskaan siellä unohtunut.

     Mutta oliko Pietarin pakko perustaa uusi kaupunkinsa juuri Nevan rannalle, missä ankara luonto teki sille useaan otteeseen tuhojaan? Eikö Narva tai varsinkin Riika olisi tarjonnut paremman sijainnin?

     Epäilemättä olisi, mutta erityisesti Riian kohdalla asian teki mahdottomaksi se, että se oli luvattu liittolaiselle, Saksi-Puolan kuninkaalle August Väkevälle, eikä Pietari voinut noin vain kesken sotaa mennä sanaansa rikkomaan. Myöhemmin tilanne oli sitten toinen, mutta silloin Pietari oli jo pääkaupunki.

     Joka tapauksessa tsaari Pietarin, Pjotr Aleksejevitšin tyyliin sopi perustaa mahtikäskyllä uusi kaupunki, joka onnistuikin sitten vuonna 1703, kun ruotsalaiset oli saatu karkotettua ensin Pähkinälinnasta ja sitten Nyenistä. Vuonna 1712 kaupunki uskallettiin julistaa jo valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi ja 1700-luvun puolivälissä siellä oli asukkaita jo 90 000.

     Ajan oloissa määrä oli hyvin suuri ja kasvoi nopeasti. Vuonna 1839 niinkin kriittinen tarkkailija kuin markiisi de Custine lausui ihailunsa yhtäkkisesti synnytetyn kaupungin mahtavuudesta.

     ”Rautakallo” Kaarle XII oli taipumaton luonne ja katsoi, että rauha oli mahdoton, ellei Neva jäisi Ruotsille. Hänen kuoltuaan se viimein saatiin aikaan ja Venäjä suostui jopa maksamaan Ruotsille varsin suuren rahasumman korvauksena saamistaan alueista. Siinäpä oiva vihje myös Putinille! (vrt. Vihavainen: Haun kaikki loppuu aikanaan tulokset ).

     Ruotsi oli pieni, mutta pippurinen sotilasmahti, joka kykeni kokoamaan jopa 100 000 miestä aseisiin, joskaan ei sellaista armeijaa kotimaassaan elättämään. Rasitus kahden ja puolen miljoonan asukkaan kansakunnalle oli hirmuinen ja kova se oli vastustajallekin, jonka resurssit kuitenkin olivat ylivertaiset.

     Ericson Wolke kuvaa seikkaperäisesti niitä varsin kiinnostavia vaiheita, joissa hyökkäävä Venäjä vähitellen saavutti Nevan linjan ja sitten Narvan ja vasta Poltavan taistelun (1709) jälkeen vuonna 1710 sai suuren läpimurron valloittamalla niin Viipurin, Riian, Pärnun kuin Tallinnan.

     Tie Suomeen ei vielä ollut apposen auki, mutta vuosina 1713-1714 myös se valloitettiin ja alkoi seitsemänvuotinen isonvihan aika.

     Suomen armeijan yli ei sentään niin vain kävelty ja niin kauan kuin tsaari Pietari liittolaisineen joutui taistelemaan Kaarle XII:n pääarmeijaa vastaan, pystyi tuo joukko yhdessä Ruotsin laivaston kanssa vakavasti vaarantamaan Venäjän uuden pääkaupungin ja koko sen jalansijan Nevalla.

     Ericson Wolke asettaa sotatoimet osaksi isoa kuvaa ja nostaa esille monia unohdettuja taisteluja ja sotaretkiä etenkin Pietarin kaupungin ensimmäisiltä vuosilta. Tunnettuhan on muun muassa se epäonninen maihinnousuoperaatio Retusaarelle eli Kronstadtiin, jossa hyökkääjä menetti peräti suurimman osan maihinnousujoukoistaan.

     Myös paljon paremmin onnistuneita operaatioita tehtiin, mutta ei telakoiden polttamisella mitään pysyvää saavutettu ja Pietarin kaupunki jatkoi itsepäistä kasvuaan, osaksi myös ruotsalaisten sotavankien rakentamana.

     Ericson Wolke kritisoi Ruotsia saaristolaivaston laiminlyönnistä. Aikoinaan se oli ollut merkittävä, mutta suuren Pohjan sodan alkuvaiheessa kutistunut olemattomiin, samaan aikaan kuin venäläiset rakensivat suuren kaleerilaivaston, jota saattoi verrata panssariarmeijaan liikkuvuutensa puolesta. Vuonna 1713 kaleerit murtautuivatkin Hankoniemen ohi ja tie Suomeen oli auki.

     Ruotsin avomerilaivasto kyllä piti pintansa Suomenkahden perukan vartioimisessa, eivätkä heikosti tulivoimaiset kaleerit uskaltautuneet linjalaivojen ja fregattien kimppuun, sikäli kuin edes saattoivat mennä avomerelle.

     Meren herruus mahdollistikin Georg Henrik Lybeckerin retken Inkerinmaalle yli Nevan ja 13000 miestä käsittäneen armeijan siirtämisen takaisin Suomeen.

     Lybeckeriä on yleensä kirottu vihoviimeisenä lalluksena ja tolvanana, joka näännytti miehiä tarpeettomissa manöövereissä ja tapatti ehkä jopa 6000 hevosta (Ericson Wolke: ehkä noin 4000) Inkerinmaan retkellä, kun niitä ei voinut ottaa laivaston kyytiin. Jo omana aikanaan Suomen armeijan ylipäällikkö tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin.

     Lybeckerin suurimmaksi synniksi luettiin näköjään se, ettei hän tarpeeksi kiristänyt suomalaisia talonpoikia saadakseen armeijalle muonavaroja. Tilanne Suomessa oli joka tapauksessa erittäin huono (vrt. Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset ), joskin Virossa vieläkin huonompi.

     Kirjoittajan mielestä Lybeckerin hyökkäys oli kyllä itse asiassa hyvä suoritus, sekä Nevan ylityksen (Täyssinän kylän luona) että Kolkanpäästä tapahtuneen kotiuttamisen osalta. Taistelussakin pärjättiin jopa hienosti ylivoimaakin vastaan. Kuitenkaan koko hommalla ei näytä olleen selkeää ajatusta ja kommunikaatio pätki kohtalokkaasti.

     Lybeckerin tarkoituksena oli liittyä Virossa oleviin Strombergin joukkoihin, mutta nämä olivat ehtineet kärsiä pahan tappio, josta Lybecker ei saanut tietoa, eikä Virostakaan enää riittänyt muonaa armeijalle. Hyökkäys epäilemättä kyllä esti venäläisiä lähettämästä vahvistuksia Kaarle XII:tä pakenevalle Pietarin armeijalle, mutta kun se vuonna 1708 oli ohi, niitä lähetettiin.

   Armeijan ja laivaston yhteistoiminta sentään sujui yllättävän hyvin operaatiossa, joka oli hyvin uskalias ja jopa uhkarohkea. Pietarin kaupunkia ei kuitenkaan saanut tuhotuksi enempää Majdell, joka ennen Lybeckeriä teki sinne useita hyökkäyksiä, kuin sitten kukaan muukaan.

     Tarina Pietarin synnystä on malliesimerkki maantieteen ja politiikan yhteisvaikutuksesta, jota kutsutaan myös geopolitiikaksi. Sen mukana muuttui koko Suomen ja Baltian asema ja Venäjä otti itselleen alueen, jota se tarvitsi. Uuden, modernin ja eurooppalaistuneen Venäjän sydän, tai pikemmin aivot olivat nyt Itämeren rannalla. Missä lienevät nyt?

     Tekijä on käynyt läpi myös alkuperäislähteitä ja kirja tarjoaa ainakin minulle paljon uutta. Esimerkiksi Peipsenjärven eskaaderin tarina on kiinnostava, kuten myös Laatokan taistelut ja Nyenin eskaaderin vaiheet.

      Kirjan lopuksi tekijä siirtyy Suomeen, jonka kohtalona Pietari on ollut ja muistona Nyenistä esittää kuvan Tukholman Suomalaisen kirkon kattokruunuista. Niistä muuten opin jo 1950-luvulla Lydia Almilan ruotsinkirjasta.

     Huolimattomuusvirheitä on mukana, Venäjän laivaston lipussa ei tietenkään ole Aleksanterin- vaan Andreaksen risti, eikä Käkisalmi ollut venäjäksi Priozjorsk ennen 1940-lukua, vaan Korela ja sittemmin Keksgolm. Muutenkin ovat luovutetun Karjalan venäläiset nimet kirjassa niiden 1940-luvulla syntyneessä muodossa, mikä tekee hieman hullunkurisen vaikutuksen.

     Mutta kirja on hyvä ja tervetullut lisä siihen suuren Pohjan sodan historiaan, jota ovat viime vuosina ansiokkaasti täydentäneet suomalaisista Teemu Keskisarja (ks. Vihavainen: Haun keskisarja murhanenkeli tulokset ), Antti Kujala (Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset), Christer Kuvaja (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) ja Kustaa Hj. Vilkuna.

     Ruotsalaisethan ovat aiheesta kirjoittaneet varmaankin jo satoja kirjoja ja Kaarle XII (ks. Vihavainen: Haun liljegren tulokset, Vihavainen: Haun ullgren tulokset), on innoittanut myös jo 1700-luvulla ajan kuuluisinta kynäniekkaa, Voltairea (ks. Vihavainen: Haun voltaire kaarle XII tulokset).

     Suomalaisten karu kohtalo Norjan tuntureilla on myös ollut hiljattain tapeetilla (ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Näinä aikoina, kun rajoja taas ollaan sodalla muuttamassa, saattaisi olla hyödyllistä vilkaista myös sitä, mitä tällä alalla aikaisemmin on tehty ja aikaan saatu.

Kun meillä maailmanhistoriaa tehtiin

 

Kaikki loppuu aikanaan

 

Tomi Kangas, Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721 -Suuren Pohjan sodan ja Isonvihan päätös. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys 1996, 199 s.

 

Kylläpä mahtoi rauha tuntua ”siunatulta” tai ”kultaiselta”, kun se Suuren Pohjan sodan jälkeen viimein saatiin.

Sankarikuningas oli säikytellyt puolta Eurooppaa ja ilmeisesti kuvitellut olevansa jonkinlainen maailman napa vielä silloinkin, kun oma maa oli riistetty putipuhtaaksi ja reaaliset mahdollisuudet vanhan mahtiaseman palauttamiseksi olivat inhimillisesti katsoen olemattomat.

Suomea tässä sodassa tunnetusti raadeltiin joka puolelta. Ennen sotaa kärsittiin Suuret kuolovuodet ja sodan aikana raivosi rutto. Yhä uudet sotaväenotot tyhjensivät maan miehistä ja hevosista ja vihollisen miehitys vaati lopulta ihmisveroakin jopa pienten lasten muodossa.

Kaiken kukkuraksi ruotsalaiset kehtasivat syyttää suomalaisia puutteellisesta patriotismista, vaikka eivät olleet paljoakaan saaneet aikaan Suomen puolustamiseksi, kun vihollinen sinne hyökkäsi. Daniel Jusleniuksella oli aihetta närkästykseen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=juslenius ).

Aina silloin tällöin on huomautettu, että kuvamme Ison vihan kauhuista ovat pitkälti perustuneet niihin valituksiin, joita suomalaiset kärsimystensä johdosta sodan jälkeen esittivät ja niissä tietenkin oli veronmaksajan syytä kuvata tilanne mahdillisimman synkin värein. Onkin helppo havaita, että Ison vihan ajan kuvauksen painotukset ovat olleet alttiita muutoksille, etten sanoisi suhdanteille.

Sekin seikka kyllä tuppaa jäämään meillä vähälle huomiolle, että venäläiset usean vuoden aikana hävittivät kaleerilaivastoillaan myös varsinaisen Ruotsin rannikoita jopa ihan Tukholman lähellä. Nämä rysshärjningar taitavat vieläkin olla muistoina ruotsalaisten takaraivossa. Ainakin ne selvästi kypsyttivät ruotsalaisten halua solmia rauha myös suurin uhrauksin.

Tomi Kangas on käyttänyt kirjassaan melkoisesti alkuperäislähteitä, myös venäläisiä, joita on hänelle suomennettu. Tarina onkin aika dramaattinen.

Rauhan mahdollisuudesta oli vuonna 1721 puhuttu jo useamman vuoden aikana, mutta konkreettiset päätökset vain lykkääntyivät. Itse asiassa neuvottelujakin käytiin vielä Kaarle XII eläessä Ahvenanmaan Lövössä, jonne piti tarkoitusta varten jopa rakentaa uusi, asian arvolle sopiva talo.

Sitä varten tuotiin Suomen mantereen puolelta muun muassa 145 ikkunaa. Venäläisellä valtuuskunnalla oli käytössään 27 asuinhuonetta, joissa kaikissa oli tulisijat. Pelkästään Ruotsin valtuuskuntaan kuului yhteensä 600 henkilöä ja ns. terävää päätä varten tarvittiin runsaasti kaikenlaisia herkkuja, kuten viinejä. Loppuun ajetulla Ruotsilla oli tarve näyttää olevansa vielä voimissaan.

Tsaari Pietari itse kävi Turussa ollakseen lähellä neuvottelijoita ja hyväksyi jo paroni Görtzin laatiman sopimusluonnoksen, jonka mukaan Ruotsi luovuttaisi Venäjälle Baltian provinssinsa sekä Viipurin. Korvaukseksi se saisi ottaa Tanskalta Norjan, tarpeen tullen Venäjän avulla.

Kaarle XII ei moisia ehtoja kuitenkaan hyväksynyt ja Ruotsi saattoi vielä pari vuotta pelata Englannin ja Venäjän vastakohtaisuudella ja pitää yllä sotavalmiutta Ranskan toimittamilla apurahoilla.

Vuonna 1721 suurpolitiikka ei enää riittänyt Ruotsia elähdyttämään ja sitä paitsi Kaarle XII oli kuollut ja Norjan-retki kärsinyt fiaskon. Venäjän laivasto teki taas tuhojaan, vaikka se vuonna 1720 jättikin Ruotsin rauhaan. Ruotsalaiset selittävät asiaa Flisön (ven. Grengam) taistelulla, jota venäläiset taas pitävät voittonaan. Tosiasiassa molemmat osapuolet kärsivät siinä pahoja tappioita, joiden laajuus ainakin Venäjän puolelta on vielä kunnolla selvittämättä.

Mutta niin sitä sitten otettiin lusikka kauniiseen käteen ja istuttiin neuvottelupöytään Uudessakaupungissa. Neuvottelujen paikka on tiedossa, mutta ajan rakennuksia ei ole säilynyt.

Ruotsin pääneuvottelija oli suomalaissyntyinen Johan Paulinus Lillienstedt, Mouhijärven kirkkoherran poika, joka oli ylennyt vapaaherralliseen säätyyn. Hänen käsialaansa olivat muun muassa oppinut runoelma Suomen ylistykseksi ja arvostettu romanttinen runo Klagan af Iris afresa.  Lillienstedt kuoli sittemmin Ruotsin Pommerissa vuonna 1732. Ruotsin toinen neuvottelija oli vapaaherra Otto Reinhold Strömfelt, joka omisti kartanoita Liivinmaalla.

Erikoista on, että Lillienstedtin veli, vapaaherra Carl Lagerflycht toimi sodan aikana virassa vuoroin sekä Turussa, että Uumajassa. Jälkimmäisessä paikassa hän kuoli Länsipohjan maaherrana paetessaan venäläisten hävitystä vuonna 1720.

Uuteenkaupunkiin Ruotsin neuvottelijat läksivät jo maaliskuun lopulla, kun merellä vielä oli jääesteitä. Siellä oli jo Venäjän edustaja, skotlantilaista syntyperää oleva Jakob Bruce, mutta Heinrich Johann Osterman, Venäjän puolen saksalaissyntyinen neuvottelija ja Pietarin jälkeisen ajan suuri vaikuttaja saapui paikalle vasta kuukautta myöhemmin. Molemmat palkittiin sittemmin runsaskätisesti ansioistaan rauhan solmimisessa.

Myös Uudenkaupungin neuvottelutalo pystytettiin varta vasten suurta tapahtumaa varten ja sen vuoksi revittiin useita vanhoja rakennuksia ja tuotiin kamareita naapuripitäjistäkin. Neuvottelijat astuivat aina taloon kukin omasta päädystään.

Vähäväkiselle Uudellekaupungille, jonka bisnekset sodan vuoksi olivat lamassa, tuotti ravinnon hankkiminen neuvottelijoille runsaasti kuluja, joita ei vähennetty sen venäläisille maksamasta sotaverosta.

Enimmäkseen venäläisten tarpeisiin hankittiin muun muassa 311 härkää, 1785 lammasta, 24709 kananmunaa, 540 kannua (1413 l.) olutta ja 512 leiviskää (4353) kiloa voita.

Ruotsalaisten saamat ohjeet olivat aluksi tiukat, eikä edes Tallinnaa, saati Viipuria haluttu luovuttaa. Pietari taas suunnitteli rajan vetämistä Saimaalle.

Venäjä jatkoi kuitenkin painostustaan myös sotaisin keinoin ja Uumajakin poltettiin jo peräti kolmannen kerran. Aivan viime vaiheessa suuri laivasto valmistautui taas kerran hyökkäämään Gävlen kimppuun.

Viipurista yritettiin kuitenkin pitää kiinni viimeiseen saakka, mutta lopulta oli annettava periksi. Vaikuttivatko asiaan lahjukset, joita tsaari määräsi annettavaksi neuvotteluja varten, on epätietoista. Venäläiset joka tapauksessa selittivät Viipurin olevan ehdottoman välttämätön Pietarin turvallisuudelle ja sen alueesta neuvotteleminen taas oli kokonaan poissa laskuista. Halutessaanhan Venäjä olisi voinut pitää koko Suomen, huomautettiin aiheellisesti.

Viipurin takia ruotsalaiset uhkasivat toistuvasti jo katkaista neuvottelut, mutta venäläiset pysyivät kovina. Heillä näyttää olleen tiedot ruotsalaisten saamista ohjeista. Neuvottelujen edistymiseen oli Pietarin mukaan varattu 100 000 tukaattia, mutta vain 10000 oli tarvinnut käyttää. Sillä summalla oli kaiketi ostettu noita tärkeitä tietoja.

Viipuri siis menetettiin ja samoin koko Baltia. Myöskään kasakkapäällikkö Mazepan seuraajia venäläiset eivät suostuneet armahtamaan ruotsalaisten yrityksistä huolimatta. Vielä aivan viime vaiheessa Lillienstedt vetosi Ostermaniin, että raja sataisiin kulkemaan Viipurin itäpuolelta, mutta kaikki oli turhaa.

Sen sijaan Venäjä kyllä suostui maksamaan saamistaan alueista. Kun Ruotsi otti niiden hintana vastaan kaksi miljoonaa riikintaalaria, ei sillä sen jälkeen ollut niihin enää mitään oikeuksia. Entisten Ruotsin alamaisten oikeudet sen sijaan luvattiin pitää voimassa, mikä tapahtuikin.

Nälkää näkevä Ruotsi sai myös tuoda Baltiasta 50000 ruplan arvosta viljaa ilman mitään tulli- tai muita maksuja, mikä lienee hieman virkistänyt aluemenetysten takia masentuneita mieliä.

Kuultuaan rauhan solmimisesta Pietari matkusti Suomen alueelta nimikkokaupunkiinsa, jossa aloitettiin välittömästi huikea juhlinta, jota kuulutti kaikkialle satojen tykkien lakkaamaton jyrinä.

Venäjän uusi status eurooppalaisena imperiumina oli vahvistettu ja tsaari otti uudeksi arvonimekseen Imperator Vserossijski. Entinen Rus oli nyt nimeltään Rossija -Vserossijskaja imperija ja sen hallitsija imperator, jota suomeksi nimitetään keisariksi. Hänelle myönnettiin myös arvonimet Suuri ja Isänmaan isä.

Sodasta tavattomasti kärsinyt Venäjäkin pääsi nyt toipumaan rasituksistaan ja sen väestö sekä alue kasvoivat huimaa vauhtia, ohittaen ennen pitkää Ranskan, Euroopan todellisen suurvallan lukemat.

Meillä Suomessa ja eritoten Savossa rauha varmastikin otettiin vastaan helpottuneina, mutta uusi raja aiheutti sen, että Saimaan (muun muassa Sulkavan) alueen kukoistava kemian teollisuus (tervanpoltto) hiipui kokonaan. Venäläinen Viipuri ei enää sopinut tämän Ruotsin tärkeän strategisen tuotteen tapulikaupungiksi.

Joka tapauksessa maailmanhistorian lehti oli kääntynyt. Venäjä oli nyt Itämeren valtias ja piti tätä asemaa hallussaan aina bolševikkikaappaukseen ja Brest-Litovskin rauhaan saakka. Sen jälkeen sen asemaa on haastettu yhä uudelleen vaihtelevalla menestyksellä.

What do you want to do ?

New mail

Sodanjälkeisiä vuosia

 

Juopon kehitys

 

Mauri Sariola, Joka tuulen kylvää… K.J. Gummerus, 1962, 302 s.

 

Mauri Sariola oli erittäin tuottelias kirjailija, jonka ensimmäiset teokset olivat tapauksia myös ns. kirjallisissa piireissä.

Minunkaan kotonani ei erityisesti kirjallisuutta harrastettu, vaikka muutama kaunokirja vuosittain aina hankittiin. Muistan hyvin, kun vuorossa oli Sariolan Ei loitsu eikä rukous, joka kuvasi nuoren lääkärin oppivuosia. Sehän ilmestyi vuonna 1959 ja sain se heti lukeakseni. Sen jälkeen rupesi sitten tulemaan Lavean tien lakia, Leivätöntä pöytää, Susikoskea ja yleensäkin lakituvan puolta, joka olikin Sariolan alaa sikäli, että hän oli 1940-luvulla opiskellut lainoppia.

Tässä nyt käsillä olevassa kirjassa kuvataan aivan samanlaista hahmoa kuin Sariola itse: nuori mies joutuu sotaan, toimii siellä viestiupseerina, alkaa sodan jälkeen opiskella lakia ja eksyy ajan juupeliylioppilaiden joukkoon, joille opiskelu on lähinnä välttämätön paha ja usein vielä vältettävissä olevakin ikävyys.

Kotoa on sankarille opiskelua maksettu kolme vuotta ja ajan tavan mukaanhan sitä pidettiin investointina, jonka kautta saatiin maksettua liiat perinnönjakajat pois, jotta tila säilyisi yhdelle sisarukselle kannattavana.

Mitään opintotukea ei tunnettu ja tavalliset maalaisylioppilaat saivat kitkutella opiskeluvuodet hyvin niukoilla rahoilla. Kotoa sentään tuli useinkin eväspaketti postitse ja opiskelijaruokalat olivat edullisia. Domus Academican ruokala oli ainakin 1960-luvulla erityisen hyvänä pidetty, sillä siellä sai perunoita samaan hintaan niin monta kuin halusi ja kyllähän nuoret miehet halusivat.

Sodan käynyt sukupolvi oli toki oma lukunsa. Monelle olivat elämättä jäänyt nuoruus ja sodan järkyttävät muistot sellainen henkinen perintö, jota oli kompensoitava reippaalla ryyppäämisellä. Juomana olivat yleensä väkevät viinat, joiden nauttiminen edesauttaa humalahakuisuutta ja suorastaan tolkutontakin ryyppäämistä. Siihen myös sammuminen eli hengenvaarallinen myrkytystila kuuluu melkeinpä luonnostaan.

Sariolankin ilmeisen löyhästi todellisuuteen liittyvä, mutta selvästi sentään siihen ankkuroitu kuvaus tuo mieleen Turmiolan Tommin hahmon, joka itse asiassa on kaikesta päätellen ollut maassamme mitä todellisin hahmo. Englannissa William Hogarth kuvasi moralistisissa tauluissaan tuollaista nuoren miehen luisua alaspäin sarjassaan A Rake’s Progress (the rake's progress hogarth - Поиск (bing.com) .

Alussa kaikki meni sankarilta hyvin eli rahaa riitti. Sitten rahat loppuivat, kaidalta tieltäkin lipsahdettiin kauas, mutta kavuttiin sentään takaisin normaalielämään. Opinnot olivat aluksi hunningolla, mutta terästäytynyt nuori mies näyttikin taivaan merkit päästyään taas jaloilleen ja saatuaan motivaatiota.

Mutta sitten meni lupaava työpaikka ja mikä pahinta, myös se suuri rakkaus, joka oli nostanut tielle.

Kuvaukset siitä, miten ja miksi kaikki oikein tapahtui, eivät ehkä kaikista tunnu ihan vakuuttavilta, mutta meitähän on joka junaan. Joka tapauksessa siis matto meni jalkojen alta eikä opiskelukaan enää maistunut.

Sitten käytiin rahaa hankkimassa Lapissa, tehtiin kovia ruumiillisia töitä ja myös kokeiltiin kansankynttilän uraa. Kaikki päättyi aikanaan. Kuvauksien uskottavuutta lisää, että noin se kirjoittajakin nuoruudessaan teki.

Mitä tulee ryyppäämisen tapoihin, oli paikalla yleensä aina muutaman hengen porukka opiskelukavereita, joiden opinnot sujuivat hieman nihkeästi, mutta maku oli sitäkin vaativampi: joku suomalainen mukamas gini ei kelvannut mihinkään. Kun kerran juotiin, niin yleensä aina hyvässä ja kalliissa ravintolassa. Joskus joku herkkusuu jopa söikin: wieninleikettä tai peräti kananpoikaa. Tyyriitä ruokia.

Sankarin rakastettu, jonka hän löytää sen jälkeen, kun on rakkauden lihallista puolta jo oppinut aika hyvin harjoittamaan, on ns. perhetyttö, joka aluksi käy vielä koulua. Sitä paitsi hän on työnantajan tytär.

Joka tapauksessa rakastuminen on aidosti romanttista ja suuri rakkaus on ihanteellinen yksilö ja tuore naissukupuolen edustaja, vailla teennäisyyttä ja koketeerausta.

Sen huomaa puheestakin: helsinkiläisnirppanokat sanovat ehtimiseen vieraskielisiä ilmauksia: Schade tai I am sorry. Tämä tyttö sanoo vain: sääli. Vanhempiaankin hän nimittää korrektisti isäksi ja äidiksi, eikä käytä mitään faija tai mutsi -ilmauksia.

Mutta kaikki loppuu sitten äkkiä ja taustalla on tietenkin kuningas alkoholi. Kirjan minä ei kykene hallitsemaan juomistaan ja siinä se elämä sitten menee, kurkusta alas.

Toki Sariola loi itselleen uran varsinaisena kirjoittamisen stahanovilaisena. Arvostusta ei ensi romaaninen jälkeen mistään herunut, mutta lukijoita oli sitäkin enemmän. Paheet vaanivat taustalla, kuten Sariolan päiväkirjakin kertoo.

Ryyppäämisen ohella turmiollinen oli pelihimo, joka tämänkin kirjan sankaria riivasi. Se olikin noiden vuosien sosiaalinen sairaus, ehkäpä perua rintamalta, jonne pelaaminen oli antanut tervetullutta ajankulua.

Viihderomaaneiksihan näitä Sariolan kirjoja alettiin pian luokitella ja kyllähän niillä viihdearvoa olikin, aikoinaan varmaan enemmän kuin nyt, sillä useimmiten ne kuvasivat ns. nousukkaita, joita 1900-luvun loppuvuosikymmeninä oli maa väärällään. Suuri sosiaalinen nousuhan kohdistui miltei kaikkiin.

 

Rauha saatiin aikaan silloinkin

 

Kun rauhaa ennen maailmassa hierottiin

 

Suuri Pohjan sota oli yksi noita aikakautensa suuria sotia, jonka lopputulos muutti Pohjois-Euroopan tilanteen perin juurin.

Ruotsin alue kutistui Uudenkaupungin rauhan jälkeen vuonna 1721 käsittämään lähinnä vain vanhan ydinalueen eli Ruotsi-Suomen. Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa, jotka olivat kuuluneet valtakuntaan vain noin sata vuotta, oli enimmäkseen palautettava takaisin Venäjälle ja lisäksi Ruotsi menetti myös balttilaiset alueensa ja suuren osan Saksan keisarikuntaan kuuluneita alueita.

Mutta huonomminkin olisi voinut mennä. Aivan hiljattain (1658) valloitetut Skoone, Blekinge Hallanti ja Bohuslän ja pohjoisempana (1645) Jämtlanti ja Härjedalen säilyivät yhä vain Ruotsilla, kuten suurin osa Suomeakin.

Ruotsia ei vielä sentään Puolan tapaan jaettu naapureiden kesken, mikä ratkaisu sittemmin oli jo jonkin aikaa naapurien puheenaiheena.

Maa oli metalleista hyvin rikas ja sen väki yritteliästä ja aikaansaapaa. Kun onnettomasta Vapauden ajan heikkoudesta päästiin, valtakunta voimistui. Imperiumin haamusäryt vaivasivat nuorta kuningasta ja Kustaa III uskalsi jopa hyökätä Venäjälle vuonna 1788, kuten tiedämme.

Mutta Kaarle XII:n kuolemasta (1719) lähtien ja itse asiassa jo vähän aiemminkin rauhaa oli alettu tunnustella ja siitä neuvoteltiin asianmukaisella arvokkuudella ja suurvaltojen edustajille soveliain muodoin.

Itse rauha saatiinkin aikaan ja sen ehtoihin kuului myös, että Venäjä maksoi Ruotsille vielä rahaakin saamistaan alueista. Vastaavaa korvausta ehdotti myös Suomen edustaja, muistaakseni Carl Enckell Molotoville vielä jatkosodan rauhaa solmittaessa ja viittasi siihen, että myös Pietari Suuri oli niin tehnyt.

Molotovin kalsean huumoriin mukainen oli vastaus, jossa hän kehotti kääntymään asiassa jälleen Pietarin Puoleen.

 

Mutta näin sitä reuhaa aikoinaan hierottiin:

tiistai 8. joulukuuta 2020

Kun meillä maailmanhistoriaa tehtiin

 

Kaikki loppuu aikanaan

 

Tomi Kangas, Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721 -Suuren Pohjan sodan ja Isonvihan päätös. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys 1996, 199 s.

 

Kylläpä mahtoi rauha tuntua ”siunatulta” (väsignad) tai ”kultaiselta” (gylden), kun se Suuren Pohjan sodan pitkien vuosien jälkeen viimein saatiin.

Sankarikuningas oli säikytellyt puolta Eurooppaa ja ilmeisesti kuvitellut olevansa jonkinlainen maailman napa vielä silloinkin, kun oma maa oli riistetty putipuhtaaksi ja reaaliset mahdollisuudet vanhan mahtiaseman palauttamiseksi olivat inhimillisesti katsoen olemattomat.

Suomea tässä sodassa tunnetusti raadeltiin joka puolelta. Ennen sotaa kärsittiin Suuret kuolovuodet ja sodan aikana raivosi rutto. Yhä uudet sotaväenotot tyhjensivät maan miehistä ja hevosista ja vihollisen miehitys vaati lopulta ihmisveroakin jopa pienten lasten muodossa.

Kaiken kukkuraksi ruotsalaiset kehtasivat syyttää suomalaisia puutteellisesta patriotismista, vaikka eivät olleet paljoakaan saaneet aikaan Suomen puolustamiseksi, kun vihollinen sinne hyökkäsi. Daniel Jusleniuksella oli aihetta närkästykseen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=juslenius ).

Aina silloin tällöin on huomautettu, että kuvamme Ison vihan kauhuista ovat pitkälti perustuneet niihin valituksiin, joita suomalaiset kärsimystensä johdosta sodan jälkeen esittivät ja niissä tietenkin oli veronmaksajan syytä kuvata tilanne mahdollisimman synkin värein. Onkin helppo havaita, että Ison vihan ajan kuvauksen painotukset ovat olleet alttiita muutoksille, etten sanoisi suhdanteille.

Sekin seikka kyllä tuppaa jäämään meillä vähälle huomiolle, että venäläiset usean vuoden aikana hävittivät kaleerilaivastoillaan myös varsinaisen Ruotsin rannikoita jopa ihan Tukholman lähellä. Nämä rysshärjningar taitavat vieläkin olla muistoina ruotsalaisten takaraivossa. Ainakin ne selvästi kypsyttivät ruotsalaisten halua solmia rauha myös suurin uhrauksin.

Tomi Kangas on käyttänyt kirjassaan melkoisesti alkuperäislähteitä, myös venäläisiä, joita on hänelle suomennettu. Tarina onkin aika dramaattinen.

Rauhan mahdollisuudesta oli vuonna 1721 puhuttu jo useamman vuoden aikana, mutta konkreettiset päätökset vain lykkääntyivät. Itse asiassa neuvottelujakin käytiin vielä Kaarle XII eläessä Ahvenanmaan Lövössä, jonne piti tarkoitusta varten jopa rakentaa uusi, asian arvolle sopiva talo.

Sitä varten tuotiin Suomen mantereen puolelta muun muassa 145 ikkunaa. Venäläisellä valtuuskunnalla oli käytössään 27 asuinhuonetta, joissa kaikissa oli tulisijat. Pelkästään Ruotsin valtuuskuntaan kuului yhteensä 600 henkilöä ja ns. terävää päätä varten tarvittiin runsaasti kaikenlaisia herkkuja, kuten viinejä. Loppuun ajetulla Ruotsilla oli tarve näyttää olevansa vielä voimissaan.

Tsaari Pietari itse kävi Turussa ollakseen lähellä neuvottelijoita ja hyväksyi jo paroni Görtzin laatiman sopimusluonnoksen, jonka mukaan Ruotsi luovuttaisi Venäjälle Baltian provinssinsa sekä Viipurin. Korvaukseksi se saisi ottaa Tanskalta Norjan, tarpeen tullen Venäjän avulla.

Kaarle XII ei moisia ehtoja kuitenkaan hyväksynyt ja Ruotsi saattoi vielä pari vuotta pelata Englannin ja Venäjän vastakohtaisuudella ja pitää yllä sotavalmiutta Ranskan toimittamilla apurahoilla.

Vuonna 1721 suurpolitiikka ei enää riittänyt Ruotsia elähdyttämään ja sitä paitsi Kaarle XII oli kuollut ja Norjan-retki kärsinyt fiaskon. Venäjän laivasto teki taas tuhojaan, vaikka se vuonna 1720 jättikin Ruotsin rauhaan. Ruotsalaiset selittävät asiaa Flisön (ven. Grengam) taistelulla, jota venäläiset taas pitävät voittonaan. Tosiasiassa molemmat osapuolet kärsivät siinä pahoja tappioita, joiden laajuus ainakin Venäjän puolelta on vielä kunnolla selvittämättä.

Mutta niin sitä sitten otettiin lusikka kauniiseen käteen ja istuttiin neuvottelupöytään Uudessakaupungissa. Neuvottelujen paikka on tiedossa, mutta ajan rakennuksia ei ole säilynyt.

Ruotsin pääneuvottelija oli suomalaissyntyinen Johan Paulinus Lillienstedt, Mouhijärven kirkkoherran poika, joka oli ylennyt vapaaherralliseen säätyyn. Hänen käsialaansa olivat muun muassa oppinut runoelma Suomen ylistykseksi ja arvostettu romanttinen runo Klagan af Iris afresa.  Lillienstedt kuoli sittemmin Ruotsin Pommerissa vuonna 1732. Ruotsin toinen neuvottelija oli vapaaherra Otto Reinhold Strömfelt, joka omisti kartanoita Liivinmaalla.

Erikoista on, että Lillienstedtin veli, vapaaherra Carl Lagerflycht toimi sodan aikana virassa vuoroin sekä Turussa, että Uumajassa. Jälkimmäisessä paikassa hän kuoli Länsipohjan maaherrana paetessaan venäläisten hävitystä vuonna 1720.

Uuteenkaupunkiin Ruotsin neuvottelijat läksivät jo maaliskuun lopulla, kun merellä vielä oli jääesteitä. Siellä oli jo Venäjän edustaja, skotlantilaista syntyperää oleva Jakob Bruce, mutta Heinrich Johann Osterman, Venäjän puolen saksalaissyntyinen neuvottelija ja Pietarin jälkeisen ajan suuri vaikuttaja saapui paikalle vasta kuukautta myöhemmin. Molemmat palkittiin sittemmin runsaskätisesti ansioistaan rauhan solmimisessa.

Myös Uudenkaupungin neuvottelutalo pystytettiin varta vasten suurta tapahtumaa varten ja sen vuoksi revittiin useita vanhoja rakennuksia ja tuotiin kamareita naapuripitäjistäkin. Neuvottelijat astuivat aina taloon kukin omasta päädystään.

Vähäväkiselle Uudellekaupungille, jonka bisnekset sodan vuoksi olivat lamassa, tuotti ravinnon hankkiminen neuvottelijoille runsaasti kuluja, joita ei vähennetty sen venäläisille maksamasta sotaverosta.

Enimmäkseen venäläisten tarpeisiin hankittiin muun muassa 311 härkää, 1785 lammasta, 24709 kananmunaa, 540 kannua (1413 l.) olutta ja 512 leiviskää (4353) kiloa voita.

Ruotsalaisten saamat ohjeet olivat aluksi tiukat, eikä edes Tallinnaa, saati Viipuria haluttu luovuttaa. Pietari taas suunnitteli rajan vetämistä Saimaalle.

Venäjä jatkoi kuitenkin painostustaan myös sotaisin keinoin ja Uumajakin poltettiin jo peräti kolmannen kerran. Aivan viime vaiheessa suuri laivasto valmistautui taas kerran hyökkäämään Gävlen kimppuun.

Viipurista yritettiin kuitenkin pitää kiinni viimeiseen saakka, mutta lopulta oli annettava periksi. Vaikuttivatko asiaan lahjukset, joita tsaari määräsi annettavaksi neuvotteluja varten, on epätietoista. Venäläiset joka tapauksessa selittivät Viipurin olevan ehdottoman välttämätön Pietarin turvallisuudelle ja sen alueesta neuvotteleminen taas oli kokonaan poissa laskuista. Halutessaanhan Venäjä olisi voinut pitää koko Suomen, huomautettiin aiheellisesti.

Viipurin takia ruotsalaiset uhkasivat toistuvasti jo katkaista neuvottelut, mutta venäläiset pysyivät kovina. Heillä näyttää olleen tiedot ruotsalaisten saamista ohjeista. Neuvottelujen edistymiseen oli Pietarin mukaan varattu 100 000 tukaattia, mutta vain 10000 oli tarvinnut käyttää. Sillä summalla oli kaiketi ostettu noita tärkeitä tietoja.

Viipuri siis menetettiin ja samoin koko Baltia. Myöskään kasakkapäällikkö Mazepan seuraajia venäläiset eivät suostuneet armahtamaan ruotsalaisten yrityksistä huolimatta. Vielä aivan viime vaiheessa Lillienstedt vetosi Ostermaniin, että raja sataisiin kulkemaan Viipurin itäpuolelta, mutta kaikki oli turhaa.

Sen sijaan Venäjä kyllä suostui maksamaan saamistaan alueista. Kun Ruotsi otti niiden hintana vastaan kaksi miljoonaa riikintaalaria, ei sillä sen jälkeen ollut niihin enää mitään oikeuksia. Entisten Ruotsin alamaisten oikeudet sen sijaan luvattiin pitää voimassa, mikä tapahtuikin.

Nälkää näkevä Ruotsi sai myös tuoda Baltiasta 50000 ruplan arvosta viljaa ilman mitään tulli- tai muita maksuja, mikä lienee hieman virkistänyt aluemenetysten takia masentuneita mieliä.

Kuultuaan rauhan solmimisesta Pietari matkusti Suomen alueelta nimikkokaupunkiinsa, jossa aloitettiin välittömästi huikea juhlinta, jota kuulutti kaikkialle satojen tykkien lakkaamaton jyrinä.

Venäjän uusi status eurooppalaisena imperiumina oli vahvistettu ja tsaari otti uudeksi arvonimekseen Imperator Vserossijski. Entinen Rus oli nyt nimeltään Rossija -Vserossijskaja imperija ja sen hallitsija imperator, jota suomeksi nimitetään keisariksi. Hänelle myönnettiin myös arvonimet Suuri ja Isänmaan isä.

Sodasta tavattomasti kärsinyt Venäjäkin pääsi nyt toipumaan rasituksistaan ja sen väestö sekä alue kasvoivat huimaa vauhtia, ohittaen ennen pitkää Ranskan, Euroopan todellisen suurvallan lukemat.

Meillä Suomessa ja eritoten Savossa rauha varmastikin otettiin vastaan helpottuneina, mutta uusi raja aiheutti sen, että Saimaan (muun muassa Sulkavan) alueen kukoistava kemian teollisuus (tervanpoltto) hiipui kokonaan. Venäläinen Viipuri ei enää sopinut tämän Ruotsin tärkeän strategisen tuotteen tapulikaupungiksi.

Joka tapauksessa maailmanhistorian lehti oli kääntynyt. Venäjä oli nyt Itämeren valtias ja piti tätä asemaa hallussaan aina bolševikkikaappaukseen ja Brest-Litovskin rauhaan saakka. Sen jälkeen sen asemaa on haastettu yhä uudelleen vaihtelevalla menestyksellä.

 

Sodassa ollaan?

 

Rankaisuretkikunnan yllätys ja sotaan joutuminen

 

     Kun erikoisoperaatio (spetsialnaja vojennaja operatsija, SVO) oli kestänyt jo viidettä vuotta, havahtui sen aloittaja huomaamaan, että sotaahan tässä nyt jo oltiinkin käymässä.

     Tarkoitus oli ollut vain käydä isolla nyrkillä täräyttämässä liian pitkälle menneen naapurin päähän järkeä ja pakottaa se omaksumaan sellainen politiikka, jota suurvallan etu aivan objektiivisesti vaati.

     Oman kansan osalle oli varattu nouseminen itseihailun korkeimmille askelmille, kun se tähän mennessä oli saatu vasta nostettua polviltaan. Tehtävä oli sinänsä vaativa, mutta sellaisena juuri suurvallan arvoinen.

     Amerikkalaisetkin olivat aikoinaan tainneet jo hieman ylpistyä Grenadan valtauksesta, mutta tässä oltiin peräti historiallista kutsumusta suorittamassa ”…und Morgen die ganze Welt”! Jotenkin niinhän se saksankielinen runo meni. Ehkäpä myös saksanopiskelija Putin tutustui vanhaan vihollisen aineistoon.

     Murskaava isku lässähti sitten kiusallisesti kuin taikinaan ja oli pakko siirtyä kenraali Falkenhaynin taktiikkaan, jossa vuodatettiin verta mahdollisimman paljon ja katsottaisiin, keneltä se ensin loppuu (ks. Vihavainen: Haun ovidius falkenhayn tulokset).

     Kansa oli ylpeä poikiensa uhrimielestä, kuten perinne vaati ja itse Johtaja kävi kunnioittamassa vainajia ylistäen heitä heidän omaisilleen. Kukaan ei varsinaisesti uskonut, että kaikki meni yhä suunnitelman   mukaan, mutta isänmaallista hevonpaskaa on aina oltu uskovinaan ja hallituksella oli pätevä syy vaatia kaikkia pysymään nyt kurissa ja nuhteessa.

     Kuvio oli kansan kannalta selvä: naapuria kuritettiin, kuten se ansaitsi ja se itse sai jatkaa rauhallista elämäänsä. Kollektiivisen lännen pakotteille voitiin näyttää pitkää nenää, sillä todelliset ystävät olivat innokkaita korvaamaan niiden tuonnin ja viennin.

     Vasta yli neljän vuoden kuluttua kuvio muuttui perin pohjin. Rankaisun ja kurittamisen kohteeksi otettu ei enää vain tyytynyt potkimaan kurittajiaan vastaan, vaan alkoi maksaa pottuja pottuina ja polttaa öljynjalostamoja ja logistiikkakohteita niin, että se jo näkyi jokaisen kansalaisen elämässä.

    Tämä oli jo sotaa. Johtajan oli nyt pukeuduttava uniformuun, minkä hän oli usein mielellään tehnytkin, mutta nyt oli jo tosi kyseessä ja naama vakavana. Tämä merkitsi eskalaatiota ja jokainen Venäjän historiaa tunteva tietää, mikä oli nyt kaikkien mielessä: kansansota. Sillähän oli ennenkin kaikki viholliset voitettu.

     ”Pyhä sota” oli aikoinaan noussut koko Suuren isänmaallisen sodan symboliksi ja kyselytutkimuksissa sitä pidettiin yhä keskeisenä Venäjän symbolina: ”Vstavaj, strana ogromnaja, vstavaj na smertnyj boi….” -Nouse valtava maa, taisteluun elämästä ja kuolemasta (ks. Vihavainen: Haun pyhä sota tulokset).

     Mutta kuka on vihollinen? Ei sellaiseksi riitä vain tuo kuritettava kakara, Ukraina, kysymys on kollektiivisesta lännestä. Ei Ukraina pystyisi mihinkään, ellei sitä autettaisi. Ketkä sitten konkreettisesti ottaen auttoivat? Suomi esimerkiksi. Suomalaisen räjähdysaineen löytyminen ukrainalaisesta aseesta muuttaa sen valmistajan legitiimiksi kohteeksi…

     Naurattaako? Ei minua ainakaan yhtään. Läntinen media on suoltanut jo viidettä vuotta toiveajattelua sodan kulusta ja ollut vaatimassa ehdotonta antautumista, mikä Venäjän perinteet tuntien ei tule koskaan tapahtumaan.

     Sen sijaan sodan eskaloituminen muihin maihin, esimerkiksi juuri jonkinlainen hyökkäys Suomeen saattaisi hyvinkin olla sellainen uusi sodan muoto, johon ahdistettu hallitus turvautuu.

     Natosta tuskin kannattaa tässä paljon  puhua. On äärimmäisen epätodennäköistä, että se ryhtyisi sotimaan sen takia, että joku määrä Suomen kansalaisia ja sen tehtaita tuhotaan. Jos se ryhtyisi, olisi tilanne sitäkin vakavampi.

     Kun nyt kerran on sitten sota, olisi mahdollista jo tehdä rauhakin. Toisen maailmansodan päätteeksi rauhaa ei tehty, vaan vaadittiin ehdoton antautuminen, joka saatiinkin. Mutta antautuja ei olut Neuvostoliitto.

     Asiat sovittiin sitten ETY-kokouksessa ja sellainenhan pitäisi taas järjestää, mieluummin mahdollisimman pian. Sitä olen yrittänyt esittää jo vuosikymmeniä (ks. Vihavainen: Haun bismarckin vai Hitlerin laakerit tulokset).

     Sota on vaarallinen asia, koska väkivallalla ei siinä ole rajoja, ainakaan Clausewitzin mukaan ja pelkästään humanitaarisista syistä taisteleminen olisi aina lopetettava mahdollisimman pian. Ei voi olla mikään säädyllinen tavoite, että tappioita ja tuhoa tulisi mahdollisimman paljon, tulivatpa ne kenelle tahansa.

     Sen jälkeen on vuoro diplomatialla, jonka tehtävänä on luoda sellaiset olosuhteet, että itse kukin hallitus pystyy ne kansalleen myymään

Näitä miettiessä tuli vastaan blogi ”erikoisoperaation” alkuajoilta, jolloin Ukrainalla oli vain kuritettavan rooli, vaikka se vitsoja taittelikin. Nythän tilanne on muuttunut. Siitä voimme tietenkin iloita, mutta ei kannata unohtaa sitä, että se on muuttunut vaarallisemmaksi.

Jonkinlainen käänne näytti tapahtuvan jo taistelujen varhaisissa vaiheissa. Nyt tiedämme, ettei se ollut mikään askel kohti ratkaisua:

 

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Kurittajien rankaiseminen

 

Kurittajat

 

    Venäjänkielisessä tekstissä törmää usein sanoihin karat ja karatel. Sanakirjan mukaan kyse on rankaisemisesta, mutta käännös on aina huono silloin, kun tarkoitetaan yksinkertaisesti suojattoman väestön terrorisointia, kuten usein tarkoitetaan.

     Minusta parempi käännös onkin kurittaa/kurittaja. Vaikka sanasta kuri onkin suomessa tehty myös disipiliinin synonyymi, on sillä selvästi myös väkivaltaan/pahoinpitelyyn viittaava merkitys. Ja sellaistahan ne karatelit tekevät. Saattaa ollakin, että olemme saaneet koko kurittamisen venäjästä (karat).

     Mitään rankaisemistahan ei avuttoman väestön kaltoin kohtelu sinänsä merkitse, sillä ensin täytyisi olla rikos. Ja rikos ja rangaistus on sitten venäjäksi prestuplenije i nakazanije. Karatelit tekevät pahojaan ilman, että siihen olisi annettu mitään legitiimiä syytä, esimerkiksi vallankumouksellisella terrorilla tai sissitoiminnalla.

     Terrori, hallitseminen pelolla on kurittajien (karatel) tarkoituksena. Tietenkin asiaa voidaan yrittää myös kaunistella rangaistukseksi: mitäs rikkoivat meidän antamiamme sääntöjä…

     Muuan hyvin tunnettu kurittaja Venäjän historiassa on Mihail Muravjov, tunnettu myös nimellä hirttäjä-Muravjov, joka kuritti Liettuan ja Valko-Venäjän seutuja Puolan vuoden 1863 kapinan jälkeen. Tunnetaan myös Vilnan Muravjovina (Muravjov-Vilenski).

     Tuon kapinanhan katsottiin vaarantavan valtakunnan yhtenäisyyden. Vanhan Puolan valtakunnan palauttaminen, mitä ulkomaat ainakin moraalisesti tukivat, oli suurin pelon aihe. Toinen, siihen samaan ongelmakimppuun liittyvä, oli valkovenäläisen kansallisuuden eroaminen kolmiyhteisestä venäläisyydestä (Iso-, Vähä- ja Valko Venäjä).

     Niinpä Puola ja Liettua pantiin kuriin. Vanhan itsehallinnon rippeetkin hävitettiin, uniaattikirkko likvidoitiin, kansankielinen opetus kiellettiin ja samoin jopa puolan puhuminen julkisilla paikoilla. Hirttäjä-Muravjov ripusti lyhyessä ajassa 750 ihmistä hirsipuihin.

     Muravjov eli Muurahaisela on Venäjällä yleinen sukunimi. Sen kantajat ovat voineet valita puolensa historiassa kertomalla olevansa joko hirttäjä-Muravjovin (Muravjov-vešatel) sukua tai sitten hirtetyn Muravjovin (Muravjov povesennyi) sukua (viittaa sen nimiseen dekabristiin).

     Edellinen joka tapauksessa on kurittajan arkkityyppi, joka jo omana aikanaan siinä määrin leimautui, että Pietarin kuvernööri suorastaan kieltäytyi antamasta hänelle kunniamerkkiä ja nimitti häntä ”ihmissyöjäksi”.

      Läntisen Venäjän kuritusoperaatiossa häntä avusti vielä kenraali Kaufman, joka tunnettiin Keski-Aasian valloittajana (venäjän valloittajaa merkitsevä sana pokoritel, kukistaja tulee sanasta pokornyi, nöyrä eli tarkoittaa oikeastaan nöyryyttäjää). Kaufmanin vihollisten tappiot olivat jopa monisatakertaiset verrattuna hyökkääjään, mikä kertonee jotakin sodan luonteesta. Tällaisista asioistahan tuohon aikaan oltiin yleisestikin ylpeitä.

     On syytä uskoa, että nyt käynnissä olevan erikoisoperaation Ukrainassa oli määrä olla samantyyppinen rankaisuretki karatelnaja operatsija kuin aikoinaan Puolan ja Keski-Aasian operaatiot. Mitäpäs noilla ukropeilla oli panna Venäjän, suurvallan huippumoderneja aseita vastaan. Ei kun kurittamaan!

     Tilanne, jossa toinen vain lyö ja toinen ottaa vastaan, on tyypillinen kurittajan ja kuritettavan suhde. Mikäli sellaista taas kuviteltiin, jouduttiin katkerasti katumaan. Ne ihmeaseet, joita Venäjä on viimeiset kymmenen vuotta hehkuttanut, ovat olleet yhtä tehottomia kuin vanhatkin aseet. Ei suurta maata oteta haltuun muuten, kuin monilukuisen jalkaväen avulla ja loputtomin uhrein.

      Kaiken häpeän kukkuraksi Ukraina on nyt tuhonnut yhden Venäjän arvokkaimmista ja tuhoamiskykyisimmistä yksiköistä, risteilijä Moskvan, jonka taisteluarvon voinee arvioida vastaavan yhtä divisioonaa. Lisäksi vakuutetaan, että temppu tehtiin ihan Ukrainan itse kehittämällä ja rakentamalla aseella. Siinä kuritettiin Venäjän laivastoa oikein kunnolla…

     Mutta yhäkin vallitsee sodassa tietty epäsymmetria: Venäjä toimii koko ajan Ukrainan alueella, mutta Ukraina selvästi kainostelee toimimista Venäjän alueella. Tyhmimmät putinistit ovatkin kauhistelleet niitä pieniä poikkeuksia, joita on tapahtunut: kuinkas sitä nyt noin kehdataan? Kuritettavan ei ole sopivaa irtautua roolistaan, muuten voi vaikkapa sota syttyä…

      Niin, Ukrainan kannalta vieraan maan täysimittainen hyökkäys on varmastikin casus belli. Puheet erikoisoperaatiosta ovat jo kauan olleet pelkkää komediaa, joka ei mene edes tyhmimpiin aivoihin.

     Venäjää on kuitenkin yhä vain karttanut sanan ”sota” käyttöä, sillä hyökkäyssodan aloittamisenhan maan laki kieltää ja määrää sellaisesta jopa 20 vuotta vankeutta. Vankeutta on rutkasti luvassa myös niille, jotka kutsuvat asioita oikeilla nimillään. Nomina sunt odiosa. Orwellilaisempaa ei voisi enää olla.

     Valloittajalle eli nöyryyttäjälle  -pokoritel- on sietämätöntä, ettei uhri nöyrrykään, vaan sen sijaan nöyryyttää kurittajaa. Suurvaltasovinismin elähdyttämälle kansalle tämä on myös myrkkyä ja on selvää, että kostoa vaaditaan. Hyvä yrityshän on mennyt aivan penkin alle ja tehnyt koko suurvallasta naurun aiheen.

     Suurvallan kannalta tämä on harmillista -za deržavu obydno- kuten venäläinen sanonta kuuluu. Pitkän päälle hyökkääjä todennäköisesti voittaa, kuten se voitti talvisodassa, mutta onhan sitä ainakin pahasti höyhennetty. Talvisodassa ei koskaan päästy Suomeen tekemään suurta kuritusoperaatiota, miten käynee Ukrainassa?

      Huumorin ystävän on nyt ainakin pakko nauraa risteilijä Moskvan johdosta esitetylle maljalle:

Venäjän laivastolle! Pohjaan! Ei kilistetä (За русский флот! До дна! Не чокаясь.). Kyseessä on siis sen venäläisen tavan huomiointi, ettei vainajille saa kilistää…

 

      Mutta nyt ollaan vain entistä syvemmällä sodassa. Vitsit sopivat tilanteeseen yhtä huonosti kuin vahingonilo. Vahinko on jo tullut koko Euroopalle ja olisi tehtävä kaikki mahdollinen, ettei siitä tulisi todellinen katastrofi.