Siperian lakeus on laaja

 

Siperiaa oppimassa

 

J.G. Granö, Siperian suomalaiset siirtolat. Helsinki 2006 (Aikakauslehti Fennia 1905), 85 s.

”Siperia opettaa” on tietääkseni repliikki filmistä Dersu Uzala, joka kertoo alkuasukasmetsästäjästä, joka on oppinut lukemaan luontoa ja pärjää Kaukoidän ankarissa oloissa Amurinmaalla, joka nyt oikeastaan ei ole Siperiaa, mutta mitäpä siitä.

Tämän artikkelin kirjoittaja oli suomalainen maantieteilijä, joka toimi professorina Turun ja Tarton yliopistoissa ja teki tutkimusmatkoja Siperiaan. Ensimmäistä kertaa hän kävi siellä jo opiskeluaikoinaan, kun hänen isänsä toimi siellä pappina.

Tässä artikkelissa kerrotaan Siperian suomalaisista siirtokunnista, jotka yleensä sijaitsivat virolaisten ja latvialaisten naapureina, mikä helpotti luterilaisen uskonnon harjoittamista. Tosin pappi näyttää ainakin jossakin käyneen harvakseltaan, noin kerran vuodessa.

Suomalaisia Siperiassa oli ollut jo 1700-luvun alkupuolella, jolloin siellä pidetiin Suuren Pohjan sodan sotavankeja (ks. Vihavainen: Haun kansanaho tulokset ).

Myöhemmin autonomian aikana sinne alettiin karkottaa rikoksentekijöitä, sen sijaan, että heidät olisi teloitettu. Jotkut pyysivät itsekin päästä sinne. ”Kuin kirous kaikuu Venäjällä, sinun nimesi Siperia” lausui joku runoilija, jonka nimeä en muista. Mutta asuihan siellä miljoonia ihmisiä myös vapaaehtoisesti.

Siperia on tunnetusti laaja ja Mercatorin projektio, jonka kautta me yleisesti sitä tarkastelemme, tekee sen vielä todellista monin verroin laajemmaksi. Joka tapauksessa sieltä löytyy paikkoja, joissa ihmisen on hyvä asua ja lisäksi runsaasti sellaisia, joissa elämä on jo pelkkien luonnonolojen vuoksi yhtä helvettiä.

Mannerilmasto aiheuttaa sen, että kesät ovat kuumia ja talvet kylmiä ja ilma yleensä on kuivaa, mikä kyllä auttaa kestämään suuria lämpötilanvaihteluita.

Joka tapauksessa niitäkään ihmisiä, joita Siperiaan lähetettiin rangaistumielessä, ei suinkaan aina toimitettu kaikkein pahimpiin paikkoihin, vaan he saattoivat elää varsin mukavastikin. Sellaisesta elämästähän saattoivat kertoa niin V.I. Uljanov kuin Ukko-Pekka Svinhufvud.

Omaa luokkaansa oli sitten pakkotyövankeus, katorga. siellä työskenneltiin kaivoksissa, joskus kahleissakin ja elämä ei yleensä muodostunut kovin pitkäksi. Pakkotyövangin paosta kertoo suosittu laulu ”Slavnoje more, svjaštšennyj Baikal” (Bing-videot ).

Vankeja pääsi aina silloin tällöin karkailemaan ja he olivat todella vaarallinen aines, jota ei kannattanut tavata keskellä taigaa. Dostojevskin Fedka katoržnyi symbolisoi täysin eläimellistynyttä ihmispetoa.

Toisaalta elämä Siperiasa saattoi karkotetuilla olla hyvääkin, riippuen suhteista kuvernööriin. Mikäli kyseessä oli joku ylhäisöön kuluva suvun musta lammas, joka oli erehtynyt politikoimaan, hän saattoi saada hyvänkin kohtelun ja päästä suorastaan seurapiireihin.

Mutta suomalaiset, kuten virolaiset ja latvialaiset olivat tavallisia talonpoikia, joiden hellittelyyn ei ollut mitään syytä. Osa heistä oli kyllä lähtenyt pitkälle matkalleen vapaaehtoisesti. Näin esimerkiksi ryhmä virolaisia 1800-luvun alussa. Maaorjuus oli käynyt heille sietämättömäksi ja sitähän Siperiassa ei ollut, joten he pyysivät päästä sinne, mikä monen mutkan jälkeen onnistuikin.

Siperiaan pyysivät päästä myös jotkut inkeriläiset ja sittemmin sinne alettiin lähettää pahimpia rikoksentekijöitä. Se tapahtui suomalaisten viranomaisten pyynnöstä. Tästä, kuten yleensäkin Siperian suomalaisista on perusteellisesti kirjoittanut Alpo Juntunen väitöskirjassaan, joka on osa vankeinhoitolaitoksen historiaa, mutta tässä blogissa koskettelen vain Granön artikkelia.

Lyhyesti sanoen, suomalaisten siirtoloita oli useita ja aluksi asetuttiin Länsi-Siperiaan. Myöhemmin sieltä siirryttiin myös itään, jossa rangaistusvankeja oli pakkotyössä kaivoksissa.

Granön kirjoittaessa artikkelinsa oli suomalaisia siirtoloita kuusi ja niissä asukkaita yhteensä 1354. He olivat enimmäkseen vapaita, mutta ”Suomesta lähetettyjä pahantekijöitä” laskettiin erikseen olevan 141 miestä ja 51 naista. Yhteensä 192 henkeä.

Nuo pahantekijät olivat yleensä levotonta ja vahingollista ainesta, joka sai aikaan vaaraa ja epäjärjestystä eikä pysynyt paikoillaan. Osittain heistä oli kuitenkin kehkeytynyt mitä kunnollisimpia yksilöitä, toteaa kirjoittaja ja paheksuu sitä, ettei entisestä vangista voinut tulla julkisen toimen haltijaa.

 Asuinpaikat olivat yleensäkin aika hyviä ja usein suosivat karjanhoitoa siten, että kosteikoissa oli mielin määrin eläimille sopivaa heinää. Taloa kohti oli eräässä kylässä keskimäärin puolentoistakymmentä päätä sarvikarjaa ja useita hevosia. Maata sen sijaan viljeltiin vain nimeksi. Vain joissakin koivulehdoissa mainitaan suuren hyttysmäärän tekevän olon vaikeaksi.

Talous tuotti siis suuren määrän maitoa ja meijereistä lähti myytäväksi voita, jolla ilmeisesti saatiin viljaa ja muita tuotteita. ”Niittykoneitakin” kuuluu käytetyn.

Viinaa viljeltiin yleensä sunnuntaisin, vaikka kaikissa kylissä ei ollutkaan valtion kapakkaa. Siiitähän se huono elämä lähti, kun väki vielä yleensä oli varsin oppimatonta. Tätä ei kuitenkaan pidä liioitella, venäläisiin naapureihinsa verrattuna olivat luterilaiset suomalaiset yleensä varsin lukutaitoisia, etenkin sen jälkeen, kun Suomesta oli lähetetty pappi ja opettaja sekä katekeetta.

Nuo suomalaiset kylät, joista yhden nimi muuten oli Helsinki, lienevät jo vahvasti venäläistyneet. Muistan kyllä hämärästi, että suomalaisuudesta olisi vielä joitakin merkkejä löydetty. Olisiko se ollut Olavi Granön ja Alpo Juntusen tekemän vierailun yhteydessä joskus 1980-luvulla?

Ehkäpä Alpo vastaa, jos tämän lukee.

Ennen myrskyä

 

Ikin elämyksiä

 

Ilmari Kianto, Korpikirjailijan kirot. Elämyksiä. Arvi A. Karisto 1938, 280 s.

 

Kävin joskus Suomussalmen kirjastossa ja huomasin pieneksi yllätyksekseni, etten ole tainnut lukea puoltakaan Ilmari Kiannon teoksista. Siellä ne olivat kaikki esillä ja pitkälti toistasataahan niitä näyttää olevan. Helkasta sain Kiannon nimellä 148 osumaa, joista kaikki eivät tietenkään ole hänen kirjojaan, mutta tarkka luku ei nyt ruvennut minua erityisesti kiinnostamaan.

Kiannosta ole joskus kirjoittanutkin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kianto ). Hän oli tavattoman monisärmäinen  persoona, toisaalta pasifisti ja ”ihmisyyden puolustaja”, toisaalta naarassusien tapattaja, venäläisen kulttuurin ystävä ja ryssänvihaaja, heimoromantikko, Kohtuullisen hutikan pyhän veljeskunnan jäsen ja polyamoristi ja vaikka mitä.

Ennen muuta Kianto kaiketi halusi olla niin imagoltaan kuin vakaumukseltaan korpikirjailija, joka vain harvoin poikkesi ihmisten ilmoille. Silloin hän usein meni Helsinkiin, jonne tuon ajan vehkeillä pääsi niinkin nopeasti kuin 25 tunnissa ovelta ovelle. Kuitenkin Kianto asui todellisessa korvessa, jonne yhteydet olivat ajoittain hyvinkin heikot. Nopeinta oli matkaaminen poron pulkalla, jos keli oli hyvä.

Tämä kokoelma koostuu aholaisittain sanoen lastuista, eli materiaalista, jota on syntynyt oheistuotteena ja hyödynnetään nyt erillisinä kertomuksina.

Tarinoissa on vahva aikakauden leima. Kiannon seurapiiriin kuuluvat joskus tavattavat uskomattoman primitiiviset maalaiskurjaliston edustajat, jokunen rajantakainen neitsykäinen, jonka hyvettä Suomussalmen sulttaani turhaan yrittää voittaa, jokunen rajamies, satunnaisia vieraita ja kalakavereita. Vaimo ja perhekin joskus vilahtavat, tarinat sijoittuvat muutaman vuosikymmenen mittaiselle ajanjaksolle.

Monenlaista uuden ajan ihmettäkin näkyy. Rajan ylittäminen on tullut hankalaksi, ellei mahdottomaksi, Harakka-Antin laiva välittää liikennettä ja välillä karahtaa karille, mutta nyt myös postiauto kulkee ja jopa lentokonekin huristelee raukoilla rajoilla.

Mielikuvitus saa siivet: olisipa soma matkustaa etelän maihin lentäen. Kuulutus jossakin palmujen maassa: ”pyhä hauta ja ravintola, pysähdys kolme vuorokautta!” Mutta eihän ne rahat riitä moiseen. Kuitenkin ajan ykköshumoristi Iso-Keisari Lampén on kuin onkin lentänyt, vaikka painaa yli sata kiloa. Rohkea mies!

Suureksi suruksi Iso-Keisari, Rantasalmen suuri poika kuolee ja Ikin on ehdottomasti päästävä hautajaisiin. Häntä harmittaa tavattomasti, ettei kustantaja -eikä kukaan muukaan- tarjoa hänelle tähän tarkoitukseen stipendiä. Muutenkin tuntuu siltä, että ihmiset kantavat aivan liian vähän huolta korpikirjailijasta ja hänen toimeentulostaan…

Kyllähän kirjailija toki tunnetaan ja häntä arvostetaankin, julkkishan hän on ja jonkinlainen suurmies. Kuitenkin on ainakin yksi paikka, jossa häneen suhtaudutaan ynseästi ja se on Juntusranta.

Kirjailija ei itse anna vihjeitä siihen, miksi juntusrantalaiset ovat häntä kohtaan kovin happamia ja haluttomia antamaan mitään palveluksia rahastakaan. Lukija kuitenkin aavistaa, että kyseessä saattaa olla ideologinen kuilu: tuossa kylässä näyttävät olleen kommunisteja lähes kaikki laidastaan ja varmasti siellä myös tunnetaan Kiannon veriset nostatuslaulut vuodelta 1918. Entinen köyhälistön puolestapuhuja pääsi silloin vasemmistoänkyröiden maalitauluksi.

Kianto vastaa samalla mitalla: Juntusranta on hänen kuvauksessaan lohduton p-reikä, jossa on harrastettu sisäsiittoisuutta jo ajasta aikaan. Niinpä porukan mieli oli yhtä harmaja kuin talotkin. Sieltä kai oli kotoisin myös korpikommunistien kantaisä, vähämielinen Sante Juntunen, joka oli jonkinmoinen keksijäpelle ja väkivaltaisen anarkismin aatteen kannattaja, joka oli tappanut miehen ja suunnitellut kirkon räjäyttämistä dynamiitilla.

Tulkoon mainituksi, että Juntusranta oli niitä perin harvoja paikkoja, jotka talvisodan aikana joutuivat puna-armeijan miehittämiksi, ja joissa siis pantiin toimeen se uusi komento, joka oli tarkoitus toteuttaa koko Suomessa: perustettiin kansanrintamakomitea, joka puna-armeijan tuella alkoi käyttää valtaa paikkakunnalla, jakoi hieman omaisuuttakin uudelleen, paljasti suojeluskuntalaisten juonet jne., kuten neuvostolehdistö kertoi.

Toki neuvostolehdistön antama kuva asioista oli lievästikin sanoen värittynyt, eikä puna-armeijan armoille jääneellä väestöllä juuri ollut liikkumavaraa elämänsä järjestämisen nähden, saati oikeutta tarkistaa, mitä heistä oikein kirjoitettiin.

Mutta korpikirjailijan matka ei käynyt vain korpeen, hän kävi myös Helsingissä, jonne hänet ystävällisesti kutsui itsenäisyyspäivän vastaanotolle itse Ukko-Pekka Svinhufvud. Muuten: vanhat koulu- ja opiskelukaverit olivat laidastaan huippuviroissa, kuka presidentti, kuka ministeri, kuka huippupoliitikko, prelaatti tai diplomaatti. Ei niiden kanssa enää voinut mennä tuosta vaan pitämään hauskaa vanhaan tapaan.

Mutta niin se vain elämä jatkui Turjanlinnassakin. Tämä teos näki päivänvalon vuonna 1938, maailmassa, josta oli tullut kovin uudenaikainen. Eipä arvannut kirjailija Korvenkiro, mitä historia oli varannut hänenkin osakseen jo seuraavana vuonna…

 

 

Suomenlinnan itäiset saaret

Saaret, joilla on historia

Jarmo Nieminen, Keisarin perintö. Kertomuksia Helsingin sotilassaarten historiasta. Gummerus 2016, 239 s.

Suomen armeijan venäläisestä perinnöstä on viime aikoina kirjoitettu aika lailla (ks esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nikitin ) ja on jo syytäkin. Se nimittäin jäi aiemmin useimmissa esityksissä melko lailla varjoon. Suomen armeija vain tuntui syntyneen valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen päästä.

Myös Suomenlinnan ja laajemminkin Suomen linnoitusten historia on saanut monta kirjoittajaa asialle (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/2020/01/jareiden-putkien-aarella.html ). Kun tähän lisätään viime aikoina ilmestyneet monet Kustaa III:n sotaa, Suomen sotaa ja Krimin sotaa käsittelevät kirjat, voi jo sanoa, että Suomenlinnaakin on jo käsitelty aika monelta kantilta.

Myös venäläinen näkökulma on tullut esille ja voi liioittelematta sanoa, että se on avannut suomalaiselle lukijakunnalle aivan uusia näkökulmia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=juntunen ).

Niinpä tuleekin helposti suhtautuneeksi vähän skeptisesti siihen, että taas yksi kirja -tosin jo vuodelta 2016- keskittyy nimensä mukaisesti tuohon sotilaalliseen keisariajan perintöön ja nimenomaan Helsingin sotilassaariin eli Viaporin linnoitusalueeseen.

Myös tässä kirjassa tosiaan kuvataankin jonkin verran niitä Viaporin yleisiä vaiheita, joita siis on nyttemmin puitu jo melko monessa esityksessä. Tämä on kuitenkin aika lailla erilainen kirja.

Nimensä mukaisesti se keskittyy keisariaikaan eli Venäjän vallan aikaan. Kuninkaan perinnöstä eli vanhoista linnoituksen pääsaarista ei paljoa puhuta. Viaporihan muuten oli Suomen itsenäistymiseen saakka hallinnollisesti Suomesta erillinen alue ja melko pitkään jopa asukasmäärältään Helsingin kanssa samaa luokkaa.

Linnoituksen nimen muuttaminen Suomenlinnaksi oli sitten uuden itsenäisen tasavallan kannalta yhtä itsestään selvä askel kuin oli sen alueella sijaitsevan varuskuntakirkon muuttaminen ortodoksisesta luterilaiseksi. Eihän sinne enää lainkaan jäänyt koko ortodoksista sotilasseurakuntaa, vaan sen sijaan luterilainen, jolla oli tietysti omat tarpeensa.

Suomenlinna- ja Viapori-sanaa ei kirjan otsikossa esiinny ja myös sen sisältö keskittyy erityisesti  linnoituksen itäisiin osiin, lähinnä Santahaminaan, Kuninkaansaareen ja Vallisaareen. Niiden historia liittyy tietenkin läheisesti myös linnoituksen kokonaisuuteen.

Näille saarille, joille ruotsalaiset eivät paljoakaan rakentaneet, sijoittuu paljon linnoituksen dramaattisesta historiasta. Niin Krimin sodan kuin Viaporin kapinan aikana ne olivat strategisesti keskeisiä ja siellä oli myös vuoden 1918 vankileirejä, joita oli aina Isosaaressa (”Iso Mölö” Sulo Wuolijoen muistelmissa) ja Kuivasaaressa saakka.

Leireillä kuoli paljon vankeja, ilmeisesti suurin tappaja oli espanjantauti, mutta mikä koko asiassa oli nälkiintymisen merkitys, voidaan vain arvailla. Ainakin naisvangit, jotka huolehtivat karjanhoidosta, pysyivät hyvin hengissä.

Kirja sisältää kuvauksia sellaisista dramaattisista tapahtumista kuin vuonna 1937 tapahtunut Vallisaaren räjähdys, joka aiheutti hirmuista tuhoa ja tärisytti taloja vielä Helsingissäkin.

 Kun sen syyksi voitiin epäillä sabotaasia, tulivat vartijat hermostuneiksi ja tulittivat sen jälkeen useasti viattomia siviileitä, jopa vastalauseista huolimatta. Kuten tunnettua, järjen käyttö on vartiopalveluksessa nimenomaan kiellettyä ja asian seuraukset olivat täällä joskus traagisia tai vähintäänkin tragikoomisia.

Viaporin kapina taitaa olla vielä aika huonosti tutkittu ainakin sikäli, kuin asia koskee suomalaisten osuutta siihen. Myös sen epäonnistumiseen näyttää vaikuttaneen suuresti ruutivaraston räjähdys, joka romahdutti kapinallisten moraalin.

Varsin seikkaperäiset luettelot linnoitustykkien sijoittelusta ja laadusta kiinnostanevat lähinnä alan asiantuntijoita. Yleisempää mielenkiintoa on sen sijaan kuvauksilla Santahaminasta Suomen uusien ilmavoimien päätukikohtana ja panssarijoukkojen sijoituspaikkana.

Ilmavoimien eli ilmailuvoimien kannalta paikka oli hyvä, sillä siellä voitiin käyttää sekä maa- että vesikoneita. Suomenlinnassa sijaitsi myös lentokonetehdas ja erään sukulaiseni laivan lokikirjassa mainitaan, että aluksen höyrykattilan vuotavat tuliputket korjattiin Suomenlinnan lentokonetehtaalla. Mahtoiko se sijaita Santahaminassa vai esimerkiksi Susisaarella?

Santahaminassa oli myös venäläisiltä jäänyt tehokas radioasema, jonka turvin Suomen yhteyksiä Eurooppaan voitiin ylläpitää. Sen ympärillä toimivat myös armeijan radiojoukot.

Saarilla oli venäläisten aikana myös kiintopallo, joka mahdollisti tähystyksen kauas merelle. Suomalaiset yrittivät sittemmin myös käyttää kiintopalloja, mutta eivät saaneet saksalaisilta ostettuja laitteita toimimaan.

Erikoinen laitos oli Itämeren laivaston tislausasema, joka oli strategisen merkityksensä takia hyvin suojattu. Siellä ei tislattu alkoholijuomia, vaan valmistettiin merivedestä tislattua vettä laivaston alusten höyrykoneita varten.

Kirja sisältää eränlaisena liitteenä myös tarinoita erään perheen elämästä, asumisolosuhteista ja lähes luontaistaloudesta, mitä noissa karuissa olosuhteissa harjoitettiin. Tarinat ovat todella kiinnostavia ja kuvastavat hyvin paikan erikoislaatua aikana, jolloin uusi esivalta oli ottanut sen haltuunsa.

Monet tarinat itäisten linnakesaarten historiasta ovatkin mielestäni kirjan parasta antia. Kirja ei ole mikään Viaporin historia, mutta kyllä se oman paikkansa Viapori-kirjallisuuden joukossa täyttää.

Aivan erikseen on syytä mainita kirjan kuvitus, joka on todella upea. Vanhojen dokumenttien, piirrosten, valokuvien ja karttojen ohella siinä on paljon myös erityisesti tätä kirjaa varten tehtyjä upeita maalauksia.

Uhka lännestä

Uhka lännestä

Tapani Mattila – Olavi Vitikka, Uhka lännestä. Suomen meripuolustus autonomian aikana. Suomi merellä –säätiö 1996, 222 sivua.

Alpo Juntunen, Sveaborg. Helsingin suoja ja Pietarin etuvartio 1808-1918. Docendo 2017, 265 s.

Tapani Mattila on tehnyt varsinaisen pioneerityön kartoittaessaan maamme rannikoilla käydyn merisodan vaiheet Ruotsin vallan aikana kirjassaan Meri maamme turvana (1983).

Teoksen julkaisuajankohta saattoi vaikuttaa osaltaan siihen, ettei se saanut osakseen merkittävää julkisuutta.

Yhdessä Olavi Vitikan kanssa kirjoitettu Venäjän vallan aikaisen meripuolustuksen historia Uhka lännestä on myös kaiken kiitoksen ansaitseva perusteos. Se käsittelee melko laajasti muun muassa Krimin sodan tapahtumia näillä seuduilla, sittemminhän ne ovat saaneet osakseen aika paljonkin huomiota tutkimuskirjallisuudessa.

Mattilan ja Vitikan lähdeaineisto on kuitenkin kovin niukkaa venäjänkielisen aineksen osalta ja kuten ymmärtää saattaa, juuri se olisi tähän aikakauteen sijoittuvan tutkimuksen kannalta varsin tärkeää. Venäläinen aines ei kirjasta toki kokonaan puutu, mutta tekijät ovat joutuneet turvautumaan käännöksiin.

Alpo Juntunen, joka tosin keskittyy vain yhden, mutta tärkeän nurkkauksen eli Viaporin tutkimiseen, on sen sijaan käyttänyt runsaasti venäläistä lähdeaineistoa ja kirjallisuutta, erityisesti Kansallisarkiston laajasta, vaikka usein hajanaisesta Venäläiset sotilasasiakirjat (Vesa) kokoelmasta. Myös Venäjän sota-arkistojen materiaalia on hyödynnetty. Sen sijaan esimerkiksi Mattilan teos puuttuu kirjallisuusluettelosta.

Viapori on toki monessa historian vaiheessa ollut keskeisen tärkeä sotilaallinen tekijä. Itämeren vahvin linnoitus oli Ruotsin strategian kulmakiviä. Sen pettäminen Suomen sodassa luultavasti ratkaisi koko sodan tai ainakin suuresti nopeutti ja helpotti valloitusta.

Ensimmäisessä maailmansodassa rakennettu Pietari Suuren merilinnoitus, johon Viapori niveltyi, lienee puolestaan ollut maailman kaikkien aikojen mahtavin puolustusrakennelma.

Mutta oliko Viaporin tehtävä alun perin puolustuksellinen vain oliko se ennen muuta hyökkäyksellinen linnoitus, place d’armes, kuten myös on joskus tulkittu?

Kirjoittajan mielestä näin oli asia, vaikka hän ei esitäkään väitteensä tueksi muuta kuin sen, että venäläiset puolestaan rakensivat rajalleen Ruotsinsalmen-Kyminlinnan kaksoislinnoituksen. Tosiasia tietenkin on, että Viapori, yhtä hyvin kuin Venäjän puolella Ruotsinsalmi, saattoivat palvella ja myös palvelivat sekä puolustuksen että hyökkäyksen tarpeita. Kustaa III:n sota kertoo asiasta yhtä ja toista.

Venäjän kannalta Viapori, joka aina vapautui jäistä jopa muutaman viikon ennen Kronstadtia ja pystyi huoltamaan ja säilyttämään saaristolaivaston, joskaan ei suurta avomerilaivastoa, oli naapurin käsissä oleva kiusallinen valtti. Oli selvää, että se haluttiin kaikin mokomin itselle.

Juntusen mukaan Viaporin siirtyminen venäläisille vapautti Pietarin siihen kohdistuvasta uhasta ja muutti sen Pietarin turvaksi. Samaahan voi sanoa koko Suomesta, joka onnistuttiin rauhoittamaan ja muuttamaan viisaalla politiikalla lojaaliksi keisarikunnan alueeksi.

Viaporin tulikoe oli Krimin sota, jonka aikana sitä pommitettiin perusteellisesti ja poltettiin tässä touhussa peräti satoja tonneja ruutia.

Valloittaminen oli kuitenkin jätettävä sikseen, mistä lienee paljolta kiittäminen ympäröivien saarten linnoittamista ja miinaesteitä, joita nyt ensi kertaa käytettiin.

Vihollisen epäonnistuminen johtui kuitenkin enemmän sen omasta kyvyttömyydestä, kuin puolustajan etevyydestä. Myös Mattila ja Vitikka ja heidän jälkeensä monet muut ovat kuvanneet aika tarkoin tätä dramaattista vaihetta linnoituksen historiassa.

Saksan yhdistyttyä saksalais-venäläinen ”ikuinen ystävyys” alkoi vuosisadan loppua kohti haalistua ja muuttui kyräilyksi 1890-luvulla ranskalais-venäläisen liiton saattaessa uuden keisarikunnan vasaran ja alasimen väliin.

Sivumennen sanoen, Mattilan ja Vitikan kirjassa esitetään, että tunnettu ”Koiviston sopimus”, jossa tätä ystävyyttä yritettiin turhaan uudelleen viritellä, solmittiinkin itse asiassa Virolahdella, aivan Santion nykyisen merivartioaseman vieressä.

Suomen kannalta asetelma säilyi 1800-luvun lopullakin pääosin ennallaan sikäli, että maamme oli vihollisen mahdollisella hyökkäysuralla pääkaupungin edustalla kuten aina ennenkin. Sodankäynnin edellytykset kuitenkin muuttuivat yhteiskunnan ja tekniikan modernisoitumisen myötä ja niinpä Venäjäkin alkoi tähdätä valtakunnan yhtenäistämiseen, mikä ei luvannut hyvää Suomelle.

Kirjoittaja selostaa laajasti niitä mietintöjä, joita noina vuosikymmeninä tehtiin Venäjän ja Suomen strategisesta asemasta ja Viaporin roolista siinä.

Näkemykset vaihtelivat ja itse asiassa tuo mahtava linnoitus leimattiin jossakin vaiheessa jo aikansa eläneeksi toisen luokan linnoitukseksi, joka oli maan puolelta turvaton.

Kohtalo oli kuitenkin säätänyt, että ensimmäisestä maailmansodasta tuli tavallaan yksi Viaporin historian huippuhetkistä. Kuten tunnettua, Viaporin selustaa eli Helsinkiä varustettiin ensimmäisen maailmansodan aikoina kymmenillä linnakkeilla, joissa oli satoja tykkejä.

Pietari Suuren merilinnoitus oli ilmeisen tehokas pelote saksalaisille, mutta myös venäläiset pitivät päävoimansa Helsingissä, joka oli laivaston päätukikohta toisin kuin oli aikoinaan suunniteltu.

Toimettomat matruusit kunnostautuivat sitten olojen, kuten sanotaan ”demokratisoituessa” tappamalla satakunta upseeriaan ja alkamalla varastaa laivaston omaisuutta. Tilannetta kuvasi aikoinaan J. Alfred Tanner ilmeisen osuvasti kupletissaan ”Tavaritsin svaboodaseikkailu”, joten ei siitä en enempää.

Viaporin tykit jäivät tositoimissa kokeilematta. Koska tällainen vaara oli olemassa, sopivat venäläiset saksalaisten kanssa, että tykkien lukot irrotettaisiin ja vietäisiin pois linnoituksesta.

Näin tapahtuikin. Tehtävä hoidettiin insinööri Allan Staffansin johdolla ja se tapahtui yhteisymmärryksessä venäläisten kanssa. Taru siitä, että kyseessä olisi ollut ovela petos, kuuluu ns. vapaussotalegendoihin, kuten Juntunen osoittaa.

Muuten, Viaporin kapina, joka on varsin kiinnostava aihepiiri, jää kirjassa kovin vähäiselle selostamiselle, mutta ensin se kai olisikin kunnolla tutkittava. Myös kirjallisuudessa usein esille nouseva uhka siitä, että Viaporista olisi vuonna 1905 tulitettu Helsinkiä, jää tässä kirjassa vaille huomiota.

Tällaisia uhkauksia toki esitettiin ja muun muassa Antti Kujala on näitä asioita tutkinut. Myös Viaporin venäläinen asutus olisi ansainnut enemmän huomiota. Nythän esimerkiksi Aleksei Shkvarov on tutkinut venäläisen sotaväen ja suomalaisten naisten välisiä avioliittoja, kuten tälläkin palstalla on selostettu.

Muuten Juntusen kirja epäilemättä tarjoaa asianharrastajille etenkin menneiden aikojen sotilasstrategisen ajattelun näkökulmasta yhtä ja toista uutta ja kiinnostavaakin. Itse oudoksun nimikettä Sveaborg, eihän tuon ajan Helsinkiäkään ole tapana nimittää Gelsingforsiksi.

Joissakin terminologisissa asioissa uskaltaisin ounastella epätarkkuutta. Koska miinaa ja torpedoa tankotorpedojen aikaan pidettiin synonyymeinä, jäi torpedoveneen nimeksi venäjässä minonosets. Eskadernyj minonosets eli esminets puolestaan tarkoitti hävittäjää. Luulen, että osa miinalaivoista sivuilla 152 ja 153 on torpedoveneitä tai hävittäjiä.

Kaiken kaikkiaan sekä Mattilan ja Vitikan vanha kirja että Juntusen uusi kirja ovat tarpeellisia lisiä siihen tutkimuskirjallisuuteen, joka käsittelee maamme meripuolustusta keisarivallan aikana.

Jatkukoon tutkimus, on sitä vielä paljon tekemättä!