Ennen myrskyä

 

Ikin elämyksiä

 

Ilmari Kianto, Korpikirjailijan kirot. Elämyksiä. Arvi A. Karisto 1938, 280 s.

 

Kävin joskus Suomussalmen kirjastossa ja huomasin pieneksi yllätyksekseni, etten ole tainnut lukea puoltakaan Ilmari Kiannon teoksista. Siellä ne olivat kaikki esillä ja pitkälti toistasataahan niitä näyttää olevan. Helkasta sain Kiannon nimellä 148 osumaa, joista kaikki eivät tietenkään ole hänen kirjojaan, mutta tarkka luku ei nyt ruvennut minua erityisesti kiinnostamaan.

Kiannosta ole joskus kirjoittanutkin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kianto ). Hän oli tavattoman monisärmäinen  persoona, toisaalta pasifisti ja ”ihmisyyden puolustaja”, toisaalta naarassusien tapattaja, venäläisen kulttuurin ystävä ja ryssänvihaaja, heimoromantikko, Kohtuullisen hutikan pyhän veljeskunnan jäsen ja polyamoristi ja vaikka mitä.

Ennen muuta Kianto kaiketi halusi olla niin imagoltaan kuin vakaumukseltaan korpikirjailija, joka vain harvoin poikkesi ihmisten ilmoille. Silloin hän usein meni Helsinkiin, jonne tuon ajan vehkeillä pääsi niinkin nopeasti kuin 25 tunnissa ovelta ovelle. Kuitenkin Kianto asui todellisessa korvessa, jonne yhteydet olivat ajoittain hyvinkin heikot. Nopeinta oli matkaaminen poron pulkalla, jos keli oli hyvä.

Tämä kokoelma koostuu aholaisittain sanoen lastuista, eli materiaalista, jota on syntynyt oheistuotteena ja hyödynnetään nyt erillisinä kertomuksina.

Tarinoissa on vahva aikakauden leima. Kiannon seurapiiriin kuuluvat joskus tavattavat uskomattoman primitiiviset maalaiskurjaliston edustajat, jokunen rajantakainen neitsykäinen, jonka hyvettä Suomussalmen sulttaani turhaan yrittää voittaa, jokunen rajamies, satunnaisia vieraita ja kalakavereita. Vaimo ja perhekin joskus vilahtavat, tarinat sijoittuvat muutaman vuosikymmenen mittaiselle ajanjaksolle.

Monenlaista uuden ajan ihmettäkin näkyy. Rajan ylittäminen on tullut hankalaksi, ellei mahdottomaksi, Harakka-Antin laiva välittää liikennettä ja välillä karahtaa karille, mutta nyt myös postiauto kulkee ja jopa lentokonekin huristelee raukoilla rajoilla.

Mielikuvitus saa siivet: olisipa soma matkustaa etelän maihin lentäen. Kuulutus jossakin palmujen maassa: ”pyhä hauta ja ravintola, pysähdys kolme vuorokautta!” Mutta eihän ne rahat riitä moiseen. Kuitenkin ajan ykköshumoristi Iso-Keisari Lampén on kuin onkin lentänyt, vaikka painaa yli sata kiloa. Rohkea mies!

Suureksi suruksi Iso-Keisari, Rantasalmen suuri poika kuolee ja Ikin on ehdottomasti päästävä hautajaisiin. Häntä harmittaa tavattomasti, ettei kustantaja -eikä kukaan muukaan- tarjoa hänelle tähän tarkoitukseen stipendiä. Muutenkin tuntuu siltä, että ihmiset kantavat aivan liian vähän huolta korpikirjailijasta ja hänen toimeentulostaan…

Kyllähän kirjailija toki tunnetaan ja häntä arvostetaankin, julkkishan hän on ja jonkinlainen suurmies. Kuitenkin on ainakin yksi paikka, jossa häneen suhtaudutaan ynseästi ja se on Juntusranta.

Kirjailija ei itse anna vihjeitä siihen, miksi juntusrantalaiset ovat häntä kohtaan kovin happamia ja haluttomia antamaan mitään palveluksia rahastakaan. Lukija kuitenkin aavistaa, että kyseessä saattaa olla ideologinen kuilu: tuossa kylässä näyttävät olleen kommunisteja lähes kaikki laidastaan ja varmasti siellä myös tunnetaan Kiannon veriset nostatuslaulut vuodelta 1918. Entinen köyhälistön puolestapuhuja pääsi silloin vasemmistoänkyröiden maalitauluksi.

Kianto vastaa samalla mitalla: Juntusranta on hänen kuvauksessaan lohduton p-reikä, jossa on harrastettu sisäsiittoisuutta jo ajasta aikaan. Niinpä porukan mieli oli yhtä harmaja kuin talotkin. Sieltä kai oli kotoisin myös korpikommunistien kantaisä, vähämielinen Sante Juntunen, joka oli jonkinmoinen keksijäpelle ja väkivaltaisen anarkismin aatteen kannattaja, joka oli tappanut miehen ja suunnitellut kirkon räjäyttämistä dynamiitilla.

Tulkoon mainituksi, että Juntusranta oli niitä perin harvoja paikkoja, jotka talvisodan aikana joutuivat puna-armeijan miehittämiksi, ja joissa siis pantiin toimeen se uusi komento, joka oli tarkoitus toteuttaa koko Suomessa: perustettiin kansanrintamakomitea, joka puna-armeijan tuella alkoi käyttää valtaa paikkakunnalla, jakoi hieman omaisuuttakin uudelleen, paljasti suojeluskuntalaisten juonet jne., kuten neuvostolehdistö kertoi.

Toki neuvostolehdistön antama kuva asioista oli lievästikin sanoen värittynyt, eikä puna-armeijan armoille jääneellä väestöllä juuri ollut liikkumavaraa elämänsä järjestämisen nähden, saati oikeutta tarkistaa, mitä heistä oikein kirjoitettiin.

Mutta korpikirjailijan matka ei käynyt vain korpeen, hän kävi myös Helsingissä, jonne hänet ystävällisesti kutsui itsenäisyyspäivän vastaanotolle itse Ukko-Pekka Svinhufvud. Muuten: vanhat koulu- ja opiskelukaverit olivat laidastaan huippuviroissa, kuka presidentti, kuka ministeri, kuka huippupoliitikko, prelaatti tai diplomaatti. Ei niiden kanssa enää voinut mennä tuosta vaan pitämään hauskaa vanhaan tapaan.

Mutta niin se vain elämä jatkui Turjanlinnassakin. Tämä teos näki päivänvalon vuonna 1938, maailmassa, josta oli tullut kovin uudenaikainen. Eipä arvannut kirjailija Korvenkiro, mitä historia oli varannut hänenkin osakseen jo seuraavana vuonna…