Kreivin aikoja

 

Preussilaisen kenraalin raportti

 

(Rüdiger) von der Goltz, Toimintani Suomessa ja Baltianmaissa. Tekijän luvalla suomennettu, WSOY 1920, 432 s.

 

Kenraali, kreivi Rüdiger von der Goltz, joka komensi Suomeen vuonna 1918 maihin noussutta Itämeren divisioonaa, oli itse preussilainen ja myös suuri preussilaisen kurin ja velvollisuudentunnon ihailija, mitä hän kirjassa ehtimiseen korostaa.

Goltzin sotatie alkoi länsirintamalta, jossa hän aluksi komensi hampurilaista rykmenttiä, jonka sotilaista ehkä 85% oli sosialidemokraatteja. Moisesta ”epäpreussilaisuudesta” huolimatta he olivat oivallinen joukko, eikä joukossa ollut yhtäkään, joka ei olisi haltioituneesti laulanut ”Reinin vahtia”, kun kuljettiin tuon historiallisen virran yli.

Reinin vahtihan oli tuon ajan Saksan varsinainen kansallislaulu (ks. https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=die+wacht+am+rhein&&mid=BC10ED9B0E15169504C4BC10ED9B0E15169504C4&&FORM=VRDGAR ) ja periytyi 1800-luvun alkupuolelta, jolloin ranskalaiset vaativat itselleen lisää elintilaa sen varrelta. Laulun sanoitus on defensiivinen, mutta uhmakkaan innostunut.

Saksalaisuudesta ja sen ”sielun syvyydestä” kenraalilla löytyy paljon hyvää sanottavaa, mutta myös paheita oli, eritoten omahyväisyys ja kateus. Aluksi ne olivat erityisesti eri heimojen ominaisuuksia, mutta siirtyivät sitten puolueisiin.

Joka tapauksessa saksalaiset olivat erinomaista sotilasainesta, mutta tulos riippui aina johtajasta: joukko oli yhtä kuin sen johtaja. Von der Goltz oli kaikesta päätellen johtaja parhaasta päästä, koska onnistui yhä uudelleen. Henkilökohtaisesti hän joutui uhraamaan oman poikansa ja haavoittui itsekin.

Vihollisestakin löytyi hyvää sanottavaa. Belgialaisten hän kertoo salakavalasti ammuskelleen saksalaisia, mihin vastattiin terrorilla, joka sitten kuohutti koko läntistä maailmaa. Joka tapauksessa Ranskan siviiliväestö osoitti sellaista arvokkuutta kärsimyksissään, että siinä olisi ollut saksalaisillakin oppimista.

Saksalaiset kestivät urhoolliseti sodan aiheuttamaa puutetta, mutta tätä varjosti melko laajojen piiriien hyötyminen sodasta. Juutalainen sanomalehdistö yllyttäjineen oli myös vastuussa petoksesta rintamaa kohtaan, kertoo kenraali tunnetun tikarinpistoteorian mukaisesti.

Itse asiassa Saksan kansa oli poliittisesti kypsymätöntä ja se selitti sivistymättömien kansanvillitsijöiden menestyksen. Ikävä ilmiö olivat myös rangaistusten alentaminen ja armahdukset aina 27.1., keisarin syntymäpäivänä. Preussilainen uskoi kovan kurin ja kovien rangaistusten voimaan. Myös ranskalaiset turvautuivat vuonna 1917 laajoihin teloituksiin, mikä johti menestykseen.

Suomen-retki, jonka päälliköksi kenraali nimitettiin, ei ollut mikään pikku operaatio, vaan suorastaan ainutlaatuinen sotatoimi, joka sitä paitsi oli täysi menestys. Von der Goltzin lisäksi Suomeen hyökkäsi vapaaherra von Brandensteinin osasto Loviisan kautta ja oli aluksi aivan itsenäinen.

Retki ei ollut helppo etenkään logistisesti ja siinä jouduttiin improvisoimaan monenlaista toimintaa. Loppujen lopuksi tappiot jäivät muutamaan sataan mieheen, mikä menestykseen verraten ei ollut kohtuutonta.

 Joka tapauksessa se oli Suomen hyväksi uhrattua verta, vaikka Saksalla toki oli muitakin intressejä, erityisesti strategisia, minkä kirjoittaja toteaa.

Suomesta ja sen asukkaista kenraalilla on pelkkää hyvää sanottavana. Hänen mielestään Suomi erosi hyvin selvästi Baltian ns. reunavaltioista sivistystasonsa puolesta ja hyvinvointikin oli silmiinpistävää. Oli hämmästyttävää, että bolševismioli päässyt täällä leviämään.

Suomi oli kenraalin mielestä ehkä ainoa uusista valtioista, jolla oli edellytykset itsenäiseen kehitykseen. Toki sen olisi pidettävä hyviä suhteita Venäjään ja Itä-Karjalan havittelu oli aivan väärää politiikka.

Suomalaisten tavaton kiitollisuus saksalaisille vapauttajilleen oli ällistyttävän suurta ja kenraali pyrki tiukasti pitämään väkensä kurissa, ettei luottamusta loukattaisi. Suomalaiset osoittautuivat saksalaisten suuriksi ystäviksi ja jopa Ludendorff kertoi tehneensä päätöksen Suomen-retkestä paitsi päällään, myös sydämellään.

Sumalaiset sosialidemokraatit olivat vain osittain nousseet kapinaan ja jopa rintaman punaisetkin antautuivat mieluummin saksalaisille kuin suomalaisille. Saksalaiset eivät telolittaneet ketään, vaan antoivat vankinsa suomalaisille lakien mukaan tuomittaviksi.

Mannerheimia, taannoista vihollista, kenraali arvosti ja tuli hänen kanssaan hyvin toimeen, vaikka tiesi, että vapaaherra oli aluksi vastustanut saksalaisten tuloa. Saksalaiset kuitenkin lyhensivät sotaa ja sen tuhoa olennaisesti.

Saksan antautuminen (aselepo11.11.1918) oli sokki, jota oli jo hieman aiemmin enteillyt poliittinen kehitys, jonka kärjessä olivat Saksan sisäiset viholliset. Myös Saksan armeijaan ilmestyi bolševistisia sotilasneuvostoja, joiden kanssa kenraali joutui taistelemaan jo Suomessa ja sitten myös Baltiassa vuonna 1919.

Vaikka saksalaisten piti välirauhan ehtojen mukaan poistua miehittämiltään alueilta, oli poikkeuksena Baltia, jossa niitä pyydettiin jäämään vastapainoksi bolševikken painostukselle. Von der Goltz siirtyi Kuurinmaalle johtamaan ns. Rautaista prikaatia/divisioonaa, joka eteni ja valloitti myös Riian.

Raitaisen prikaatin puolella oli myös baltiansaksalainen Landeswehr, joka nousi kapinaan ja yritti muodostaa baltiansaksalaista valtiota. Vapaajoukkojen sotilaille oli luvattu maata Baltiasta.

Von der Goltz oli hyvissä väleissä venäläisen Bermondt-Avaovin johtaman suurehkon vapaajoukon kanssa ja näyttää pitäneen tätä merkittävänä Venäjän edustajana, joka ennen pitkää pääsisi muiden valkoisten kanssa siellä valtaan.

Kreivi, joka kirjoitti käsillä olevan kirjan rivejä heti sotatoimien päätyttyä Baltiassa, pani suuren painon Venäjälle ja lähti koko ajan siitä, että tuo maa palautuisi pian suurvallaksi valkoisten joukkojen voitettua. Latvialaisia hän en sijaan selkeästi halveksui ja molitti petollisuudesta. Englantikaiset saivat samalla mitalla.

Saksalaisten teloittamista latvialaisista, joita väitetään kertyneen lähes 4000, ei kenraali mainitse mitään.

Hän ei uskonut Baltian maiden itsenäisyyteen ilman niiden läheistä suhdetta Venäjään ja on otsikoinut vuoden 1919 toimintaansa käsittelevän luvun ”Baltrianmaiden murhenäytelmäksi”.

Vapaajoukkojen oli lähdettävä, kun Latviaan saapuneet kenraali Laidonerin johtamat virolaiset voittivat heidät Cesinin taistelussa 23.6.1919. Sitä juhlitaan yhä Viron ”Voitonpäivänä”.

Tästä ”tragediasta”, mitä se saksalaisin silmin katsotttuna oli, kertoo yhä tunnettu laulu ”Die Grenzwacht hielt im Osten” (ks. https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=die+grenzwacht+hielt+im+osten&&mid=06FF26D528F16B8AA64406FF26D528F16B8AA644&&FORM=VRDGAR ).

Pelottomat ja nuhteettomat

 

Lempeä sotilas ja raakalaiset

 

Kullakin kansalla on tarustonsa. Oman kansan sotilaalliset ansiot ovat usein kuuluneet tuon taruston ytimeen.

 Ruotsalaiset ovat uskoneet olevansa Euroopan ja siis saman tein maailmankin urhoollisinta sotilaskansaa. Vielä Ibsenin Peer Gyntissä ruotsalaisuutta saa edustaa herra Trumpeterstråhle, joka poseeraa nimenomaan kansallisella urhoollisuudellaan.

Suomalaisten sotilasmaine nousi talvisodan aikana huimiin korkeuksiin, vaikka se ennen sitä oli ollut tunnettu tuskin muualla kuin Suomessa, jossa Runebergin ja Topeliuksen teokset oli tarkoin luettu.

Venäläisistä sanoi 1800-luvun alussa suuri historioitsija Nikolai Karamzin, että he tiesivät olevansa monia muita kansoja urhoollisempia, eivätkä tunteneet yhtään kansaa, joka olisi ollut heitä urhoollisempi. Venäläisten poikkeuksellista urhoollisuutta korosti myös generalissimus Suvorov hengennostatuspuheissaan.

Saksalaisille ja eritoten preussilaisille sotilaskunnia oli kaikki kaikessa ja usein heillä olikin ollut sillä alalla menestystä, vaikka Napoleonin joukot sitten tekivätkin selvää äkseeratuista teutoneista. Vahinko otettiin sittemmin takaisin ja militarismi oli yhdistyneenkin Saksan kansalaisuskontona aina toisen maailmansodan päättymiseen saakka.

Mutta pelkkä sotiminen on vain raakalaisuutta, ellei siihen liity jotakin suurempaa. Todellinen sankari ei koskaan voi olla vain raaka tappaja. Ylevän hänestä tekee tietysti ensi sijassa se sijaiskärsijän rooli, missä ominaisuudessa hän säästää avuttomat suojeltavansa barbaarisen vihollisen raakuudelta.

Todellinen sankari on kaiken lisäksi myös jalomielinen voitettua vihollista kohtaan. Ritarillisuus kruunaa urhoollisuuden. En tiedä, onko tällainen ajatus sankarista koko maailman mitassa kovinkaan yleinen, mutta Euroopassa sitä pidetään normaalina. Amerikkalaiset sen sijaan havaitsivat, etteivät japanilaiset pitäneet antautuneita vihollisia minkään arvoisina.

Jokseenkin notorisessa teoksessaan Eurooppalainen veljeskunta (Otava 1942) Arvi Kivimaa ihasteli saksalaista sotilashenkeä, joka hänestä näytti pohjautuvan ikivanhaan ritari-ihanteeseen.  Tuohon ihanteeseen kuului myös vankka kulttuuritahto ja se oli vetelän, liberaalin ihmiskuvan suoranainen vastakohta.

Venäjällä on sen omia sotureita perinteisesti pidetty, paitsi erityisen urhoollisina taistelussa, myös erityisen jalomielisinä ja lempeinä sen ulkopuolella. Jo Tolstoin Sodassa ja rauhassa tapaamme tällaisen tyypin ja Dostojevski Kirjailijan päiväkirjassaan toteaa asian painokkaasti:  Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa, tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia…

Bolševismin aate korosti voimakkaasti vihan merkitystä koko maailmanhistorian luovana liikevoimana ja kuvasi sitä eräänlaisena rakkauden kääntöpuolena, sen toisina kasvoina. Armottomuus ja säälimättömyys, безпощадность kuuluivat kommunistien keskeiseen sanastoon, mikä ilmeisesti juonsi juurensa dialektisesta ajattelusta, joka uskoi jyrkkien ristiriitojen merkitykseen ja niiden äkilliseen muuttumiseen vastakohdikseen (Aufhebung).
Puna-armeijalaisen armottomuudella ajateltiin olevan luokkaluonne. Samat, kovat sotilaat, jotka eivät koskaan antautuneet viholliselle, olivat herttaisen inhimillisiä ja auttavaisia niitä kohtaan, jotka eivät olleet heidän vihollisia.

Alan klassikko on jo Leninin kertoma tarina Pyssymiehestä (Человек с ружьем): hän oli junassa kuullut jonkun suomalaisakan kertovan kohtaamisestaan metsässä pyssymiehen kanssa. Aluksi risuja keräämässä ollut akka oli säikähtänyt kuollakseen, mutta sai sitten huomata, että mies olikin omaa väkeä. Hän ei suinkaan ottanut risuja pois (!), vaan auttoi vielä keräämään niitä lisääkin.

Tämä tapaus todisti Leninin mielestä, että oli syntynyt aivan uudenlainen suhde kansan ja armeijan välille. Armeija ei enää ollut valtion harjoittaman sorron ja pakkovallan väline, vaan kansan omista riveistä noussut sen etujen vartija ja suojelija…

Kansalliset tarustot ovat tietenkin ennen muuta tarua. Kuitenkin niissä on eroja ja sillä, mitä kansa haluaa kertoa itsestään, on varmasti jotakin merkitystä myös reaalimaailmassa. Kansan on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta uskoa sellaisia asioita, jotka ovat sen hellityn omakuvan vastaisia.

Nyt käynnissä olevassa sodassa Venäjän armeijan käyttäytymistä valloittamiensa alueiden siviilejä kohtaan on pidetty suorastaan uskomattoman raakana ja on esitetty kysymys, miksi nimenomaan venäläiset ovat tuollaisia, kuuluuko se heidän perinteeseensä vai onko pahuus suorastaan geeneissä?

Tämäkin kysymys on jo kuultu aiemminkin. Kun venäläiset kukistivat Puolan kapinan vuonna 1863 taannoisen Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin johdolla (ks. Vihavainen: Haun duchinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), valittivat puolalaiset isänmaanystävät joutuneensa aasialaisen barbarian kohteiksi.

 Muuan Frantisek Duchinski selitti venäläisten raakuutta sillä, että he eivät olleet slaaveja, kuten puolalaiset (ja ukrainalaiset), vaan barbaarista suomalais- tataarilaista rotua, jolle mielenjalous oli aivan vierasta.

Tällaiset selitykset eivät ole historiassa olleet harvinaisia, mutta eivät ne ainakaan minua vakuuta. Voimmehan nyt vaikkapa vertailun vuoksi muistella sitä, miten Ranskan Suuri armeija (jossa oli puolet ranskalaisia ja suuri määrä puolalaisia) teki Moskovassa vuonna 1812 ja miten taas Venäjän armeija käyttäytyi parin vuoden kuluttua Pariisissa, vaikka siinä oli mukana runsaasti myös kasakoiden kurittomina pidettyjä vapaajoukkoja.

Napoleonin Suuren armeijan tunnuslause oli universaalisia sotilasarvoja korostava valeur et discipline, uljuus ja kuri. Venäjän armeijalla se oli nationalistinen за веру, царя и отечество -Uskonnon, tsaarin ja isänmaan puolesta.

Luulen, että Venäjän armeija ainakin Pariisissa ollessaan kunnostautui paremmalla kurilla kuin Suuri armeija Moskovassa, niin paradoksaalinen kuin asia onkin.

On tietenkin helppo sanoa, ettei abstrakteilla tunnuksilla ole mitään tekemistä sodan karun todellisuuden kanssa. Eiväthän venäläisetkään periaatteessa koskaan antautuneet (Vihavainen: Haun antautuminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta todellisuudessa antautujia ei missään armeijassa liene koskaan ollut sellaisia monimiljoonaisia joukkoja, kuin toisen maailmansodan puna-armeijassa.

Arvi Kivimaan ihastelema ritarihenkikin näyttäisi toisaalta kokonaan puuttuneen ainakin saksalaisilta Einsatzkommandoilta. Venäjällä käydyn Vernichtungskriegin jälkimaine on kovin karu. Toki hunnit olivat ympärysvaltojen propagandassa saaneet hurjan maineen jo ensimmäisessä maailmansodassa.

Raakuudet ovat raakuuksia, eikä niitä kannattaisi selitellä, vaan pitäisi hävetä ja pyytää anteeksi. Toivon mukaan ainakin osa niistä voidaan käsitellä kansainvälisessä tuomioistuimessa, vaikka ylimmän johdon saaminen sinne ei näytäkään realistiselta.

Ajatus venäläisen sotaväen raakuudesta siviiliväestöä kohtaan sotii joka tapauksessa niin pahoin venäläisten itsestään hellimää omakuvaa vastaan, etten pidä todennäköisenä mitään anteeksipyyntöjä. Tällaiset tiedot torjutaan mieluummin vaikka totaalisilla valheilla, jotka saattavat olla aivan fantastisia. Muistammehan vaikkapa kertomukset siitä, miten alas ammutun matkustajakoneen matkustajat olivatkin itse asiassa ruumishuoneilta kerättyjä vainajia…

Mikään juttu ei ole niin typerä, ettei sitä sodan aikana ainakin joku uskoisi. Suurta yleisöä oli Venäjällä jo kahdeksan vuoden ajan ennen sotaa ruokittu tarinoilla kammottavista julmuuksista, joita natsit Itä-Ukrainassa harjoittivat. Siihen olivat liittyneet kertomukset siitä uhrautuvuudesta, jota venäläiset osoittivat avuttomia siviilejä suojellessaan. Tällaisessa tilanteessa on turha uskoa, että tuo yleisö suostuisi ottamaan vastaan sellaisia julmuustarinoita, joissa venäläiset sotilaat ovatkin itse syypäitä.

Eiväthän jalot ja lempeät kansan ja isänmaan puolustajat koskaan voisi alentua sellaiseen. Natsien ja heidän myötäilijöidensä on turha vaivautua tarjoamaan sellaisia tarinoita venäläisille…

 

 

 

Antautumisen ongelmia

 Antautuminen

 

Antautuminen eli kapitulaatio on sodassa normaali tapahtuma, johon toinen valtio yrittää aseellisesti pakottaa vastustajan valtiojohdon, joukko-osaston tai armeijan tai esimerki8ksipiiritetyn kaupungin.

Aikoinaan antautumisesta yleensä aina neuvoteltiin ja usein suostuttiin takaamaan antautuvale osapuolelle kunnialliset ehdot. Tämä merkitsi esimerkiksi linnoituksen tai kaupungin kohdalla oikeutta marssia ulos aseistettuna ja liehuvin lipuin, musiikin soidessa, Joskus hyväksyttiin myös oikeus lähteä lunttulangat palavina, eli aseet ampumavalmiina.

Tällaiset perinteet tuppaavatnykyään unohtumaan kun toinen maailmansotakin Saksan osalta päättyi ehdottomaan antautumiseen Kuitenkin yhä voimassa oleva Haagin konventio kieltää antautuvien sotilaskunnian loukkaamisen. https://en.wikipedia.org/wiki/Capitulation_(surrender) Joissakin tapauksissa liian helposti antautuvat toki loukkaavat sitä ihan itse.

Venäläisillä on antautumisesta ihan oma kansallinen mytologiansa ja lyhyesti sanoen se kuuluu Venäläiset eivät antaudu.

Tätä kysymystä taas pohtiessa tuli mieleen parikin vanhempaa blogia:

sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Vaikka siltä näyttäisi

 

Venäläiset eivät antaudu

 

Jokaisella kansalla on omat sisäpiirin juttunsa, joita ulkomaalaiset eivät usein tunne, saati usko. Venäjällä on jo vanhastaan tunnettu hokema ”Venäläiset eivät antaudu”.

Muistan, miten parikymmentä vuotta sitten joku vitsiniekka kirjoitti, että venäläisten ja ukrainalaisten sotaa olisi mahdoton ratkaista, sillä molemmat tietenkin sanoisivat ”Venäläiset eivät antaudu”!

Tämä saattaa kuulostaa oudolta, kun nyt olemme ehdottomasti jo vakuuttuneet siitä, että ukrainalaiset eivät ole venäläisiä, sanoipa Putin mitä tahansa. Kyse oli kuitenkin siitä, että Venäjän imperiumin oloissa sen kaikki kansat saattoivat viitata itseensä sanomalla olevansa ”venäläisiä”.  Näinhän meilläkin usein ajateltiin.

Neuvostoliiton aikana asiasta tehtiin oikein virallinen uskonkappale, kun väitettiin, että oi syntynyt laadullisesti uudenlainen ihmisyhteisö, yhtenäinen neuvostokansa. Nykyään, Izborskin klubin houremaisten oppien kannattajat puhuvat taas venäläisestä superetnoksesta ja jopa peräti hyperetnoksesta: venäläisyys määrää imperiumin luonteen huolimatta siitä, mitä kansallisuutta ihmiset edustavat.

Ukrainalaisetkin ovat siis venäläisiä, ainakin tuomittuja sellaisiksi tulemaan, M.O.T.

Se, etteivät venäläiset, toisin kuin kaikki muut kansat, joissakin sodan olosuhteissa antautuisi, on tietenkin mieletön väittämä, mikä ei estä intomielisitä kirjoittajia tänäkin päivänä puolustamasta sen totuudenmukaisuutta. Länsi ei kuulemma mitenkään voi ymmärtää tätä mystistä venäläisen sielun ilmentymää… (ks. asiasta wikipedian koonnos: https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A0%D1%83%D1%81%D1%81%D0%BA%D0%B8%D0%B5_%D0%BD%D0%B5_%D1%81%D0%B4%D0%B0%D1%8E%D1%82%D1%81%D1%8F ).

Suomalaisille oli kyllä jatkosodassa yllätys, että venäläisiä sotavankeja saatiin peräti 60000. Suomalaisia vankeja venäläiset saivat noin 1/20 tuosta määrästä eli jonkin verran yli 3000.

Kun saksalaisetkin ottivat tuossa sodassa miljoonia vankeja, herättää tiettyä ihmetystä sen väittäminen, etteivät puna-armeijalaiset muka koskaan antautuneet vangeiksi. Asiaa ei voi selittää edes sillä aito stalinilaisella salto mortalella, ettei vangiksi antautunut enää ollut puna-armeijalainen, vaan petturi. Sellaisistahan ei myöskään Neuvostoliitto mitään vastuuta ottanut, mutta jostakin nuo miljoonat silti ilmaantuivat.

Kaikkein hulluimmassakin propagandassa ja isänmaallisessa uskonkappaleessa on usein hieman totta, usein, mutta ei toki aina.

Sanontaa ”venäläiset eivät antaudu” on toki historiassa ihan oikeasti käytetty ja tottahan sekin on, että puolustustaistelussa venäläiset ovat usein olleet tavattoman sitkeitä.

Ensi kertaa nuo sakramentaaliset sanat lausui kukaties Haminan linnoituksen päällikkö, kenraali Levašov, kun Kustaa III vuonna 1788 vaati linnoitusta antautumaan. Paljon muitakin ehdokkaita tuon sanonnan isiksi on, niiden joukossa myös kenraali, myöhemmin generalissimus Suvorov, joka tosin ei tainnut koskaan puolustautua, vaan aina hyökkäsi.

Nyt, joka tapauksessa, kun koko Venäjän logosfääri, (ei tarkoita ”blogosfääriä”) on täynnä hurraapatrioottista kiehuntaa, on tuo yleväksi ajateltu tunnus taas nostettu esille. Siitä on viime vuosina tehty sekä elokuva että laulu.

Siitä huolimatta venäläisiä on kyllä myös Ukrainassa antautunut normaalin sodan sääntöjen tapaan, vaikka sotavankien nöyryyttävä käsittely puolin ja toisin ei juuri siihen rohkaise. Aikoinaanhan linnoitukset saattoivat antautua myös kunniallisesti, siten, että puolustajat marssivat ulos aseineen ja lunttulangat palaen, liput liehuen ja musiikin soidessa.

Noista yksityiskohdista käytiin usein sitkeitä neuvotteluja. Kunnia oli aina kallis omaisuus, jota vastaan oli hyvinkin mahdollista joutua uhraamaan henkensä.

Suuren Pohjan sodan historiasta tiedämme, että venäläiset ja vieläpä itse tsaari Pietari sitten rikkoivat nuo sopimukset kunniallisesta antautumisesta sekä Viipurissa että Kajaanissa. Tällainen menettely tietenkin vahvisti myös suomalaisissa sitä vakaumusta, ettei antautuminen kannata.

Syystä tai toisesta suomalaiset antautuivatkin vangiksi hyvin harvoin, kuten yllä todettiin. Venäläisellä puolella asia oli siis monin verroin yleisempi, vaikka takana odottivatkin NKVD:n joukot konekivääreineen. Moni puna-armeijalainen varmaankin rakasti kyllä isänmaataan, mutta ei sitä mahtia, joka oli noiden konekiväärien takana.

Sivumennen sanoen, erään äskeisen venäläisen historian oppikirjaan kuuluu kuvituksena maalaus ”valkosuomalaisten antautuminen”. Mikäli olisi haluttu esittää sodalle tyypillisiä aiheita, olisi kuvan tietenkin pitänyt esittää puna-armeijalaisten antautumista. Ehkäpä sellaisia oppikirjoja vielä kirjoitetaan?

tiistai 15. lokakuuta 2019

Suomalaisten ja venäläisten antautuminen

 

Suomalaisten antautuminen

 

Aiemmin mainitussa Volobujevin ym. historian oppikirjassa on kuva (maalaus) ”Suomalaisten antautuminen”, jossa neljä suomalaista nousee kädet pystyssä bunkkerista lumipukuisten puna-armeijalaisten eteen.

 Jälkimmäisistä yhdellä voimme havaita Suuresta isänmaallisesta sodasta tutun kypärän. Niin sanottua piippalakkia eli budjonovkaa ei näy kellään.

No, aivan ilmeisesti osa niistä noin 900 sotavangista, jotka venäläiset talvisodassa saivat, oli antautuneita, vaikka mitään suuria osastoja ei pakotettukaan antautumaan, vaikka yritystä toki oli.

Myös suomalaisten ottamien, talvisodan venäläisten 5700 sotavangin joukossa oli tietenkin antautuneita, mitäpä syntiä salaamaan. Tämä siitä huolimatta, että virallinen venäläinen patriotismi on vuosisadasta toiseen toistanut ajatusta, etteivät venäläiset antaudu.

Sivumennen sanoen, kun muutama vuosi sitten puhuttiin siitä mahdollisuudesta, että Venäjä ja Ukraina joutuvat sotaan keskenään, lohkaisi joku, että miten se voi koskaan päättyä, kun molemmilla puolilla aina sanotaan, etteivät venäläiset antaudu. Myös ukrainalaisia ajateltiin siis venäläisiksi, vähävenäläisiksi, kuten vanha termi kuuluu.

Vaikka venäläisiä vankeja siis oli huomattavan paljon, ei tämä suinkaan todistanut siitä, ettei venäläinen sotilas olisi ollut urhoollinen. Mannerheimin kerrotaan olleen hyvin vihainen niille, jotka rupesivat kuvittelemaan, että venäläiset sai antautumaan hyvin helposti. Itse asiassa he usein taistelivat aivan mielettömissä ja epätoivoisissa oloissa loppuun asti.

Jatkosodassa venäläisten ja suomalaisten sotavankien suhdeluvuksi tuli noin 1/20 (64000 vs. 3400 henkeä). Osa suomalaisista kuten venäläisistäkin oli ns. loikkareita. Sellaisiin suhtauduttiin molemmin puolin hyvin ankarasti ja venäläisillä olikin huomattavasti aihetta yleisen elämänkokemuksen perusteella olettaa, ettei koko porukka ole lojaalia. Ajatellaan nyt vaikkapa noita holodomorin kourista pelastuneita ukrainalaisia.

Koska jatkosodan alku oli Suomen kannalta hyökkäyksellinen, oli suuri sotavankimäärä ymmärrettävä asia, mutta silti sen mittasuhteet yllättivät. Suomalaisten suoritusta myös perääntymisvaiheessa voi pitää paljon onnistuneempana, vaikka ns. paniikkihäiriötä paikoin esiintyikin. Ottaen huomioon tilanteet, voi vankien vähäistä määrää vain hämmästellä.

No, suomalaisia siis antautui talvisodassa. Asia selvä. Ymmärrän hyvin, ettei koululaisille kehdata liittää oppikirjaan kuvaa, jossa aiheena on ”Venäläisten antautuminen”, vaikka tämä olisikin paljon kuvaavampaa historiallisen totuuden kannalta. Oppikirjoilla on oma tehtävänsä eikä se ole isänmaan historian ikävien asioiden nostaminen esille.

Toisaalta meidän oppikirjoissamme ei ole vastaavaa kuvaa venäläisten antautumisesta, mihin lienee hyviä selityksiä. Ensinnäkään meillä ei edes harrastettu tuon kaltaista historiamaalausta, TK-miesten piirroksia lukuun ottamatta.

Muitakin ilmeisiä syitä on, mutta en viitsi niitä luetella. Totean vain, että mielestäni on ihan hyvä, että sellaiset kuvat puuttuvat. Pärjäämme kyllä ilman niitäkin.

Mutta itse Volobujevin kirja on mielestäni aivan kelvollinen, pienistä omituisuuksistaan huolimatta. Kannattaa todeta, ettei siinä ole taruja Suomen provokaatioista, suurvaltojen juonista ja massiivisesta avusta, ei Viipurin valtaamisesta rynnäköllä eikä Suomen antautumisesta.

Kirjassa todetaan vain, että taistelu oli vaikea, mutta ylivoima oli venäläisten puolella.

Taide on sitten taidetta ja mieleen tulee vanha faabeli, jossa mies ylpeänä osoitti leijonalle patsasta, jossa ihminen tappaa leijonan.

Leijona, jolla oli puhelahja, vastasi tähän, että mikäli leijonilla olisi kuvanveistäjiä, he veistäisivät sellaisia patsaita, joissa leijona tappaa ihmisen.

Nykyisenä maailmanaikana toki tulee mieleen, että olisi jo aika lopettaa taiteileminen tuosta aihepiiristä. Leijonia tarvitaan täällä siinä kuin ihmisiäkin. Tappaminen sen sijaan on syytä korvata ehkäisyllä, mikäli populaatioita on pidettävä kurissa.

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 12.18 6 kommenttia:   

 

Kansakunnan muistiongelmat

Patriotismista ja demagogiasta

Joku on joskus väittänyt Ernst Renanin (1823-1892) määritelleen kansakunnan yhteisöksi, jolla on huono muisti ja joka vihaa naapureitaan. (Vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=renan ).

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Renanin kuuluisassa Sorbonnen puheessa (1882) kyllä puhutaan myös unohtamisesta, mutta vihan sijasta hänen ideaalinen patriotisminsa perustui nimenomaan solidaarisuuteen, jota voi nimittää rakkaudeksikin. Kyseessä oli aivan erityisesti tahto jakaa onnettomuudet yhdessä, toinen toistaan tukien.

Kansakunta oli Renanin kauniin ajatuksen mukaan henkinen yhteys, idea, joka realisoitui päivittäisessä kansanäänestyksessä. Kysymys oli siitä, että kansalaiset tahtoivat kuulua kansakuntaan ja jakaa yhdessä sen kohtalot. Kieli, uskonto, rotu tai muut vastaavat ulkoiset tunnusmerkit eivät tehneet kansakuntaa, vaan nimenomaan tahto elää yhdessä ja se koeteltiin aivan erityisesti juuri vastoinkäymisissä.

Kyynikot ja muut sellaiset henkilöt, joille hienompien asioiden ymmärtäminen on mahdotonta, tietenkin tekevät sen johtopäätöksen, että kun kerran onnettomuudet ovat patriotismin ruokaa, niin toki valtiojohto myös pitää huolta siitä, että niitä on riittävästi. Jos kansakunta osoittaa hajoamisen merkkejä, voidaan rivit tiivistää järjestämällä sota, jolloin ulkopuolisen vihollisen torjuminen tekee sisäisistä erimielisyyksistä toissijaisia ja tyytymättömyydestä rikollista.

Mitäpä syntiä salaamaan, käytännössä Renanin hahmottelema ylevä patriotismi on usein rappeutunut vulgaariksi chauvinismiksi ja toisten kansojen vihaamiseksi.

Joskus on haluttukin tehdä ero oman kansan rakastamisen eli patriotismin ja muiden kansojen vihaamisen eli nationalismin välille.

Nationalismin käsite on kuitenkin paljon laajempi kuin tämä näkemys edellyttäisi, joten lienee viisainta käyttää sokeasta ja typerästä kansallismielisyydestä chauvinismin nimeä. Sovinismin voi jättää niille, jotka tyhmyyttään tai muista syistä sotkevat historiallisia käsitteitä.

Kansakuntaa yhdistää yhteisten kärsimysten ja uhrausten muistaminen. Siinä samalla se luontevasti unohtaa häpeälliset ja kansakuntaa jakavat menneisyytensä sivut. Renan nosti Ranskan kannalta sellaisiksi Pärttylinyön verilöylyn ja kataarien vainot keskiajalla.

Nuo kansakunnan olemassaolon perusteisiin liittyvät ilmiöt: yhdessä muistaminen ja yhdessä unohtaminen ovat kiinnostavia asioita. Perustuuko patriotismi tai siis neutraalia sanaa käyttäen, nationalismi tosiaan valheelle tai ainakin vaatii sitä kasvualustakseen?

On tietenkin totta, että kansalliset myytit ovat usein olleet enemmän tai vähemmän puhdasta fantasiaa. Runebergin ja Topeliuksen runoelmat, joita Suomen kansakunta kunnioitti historianaan, ovat vain ohuesti sidoksissa todellisuuteen. Historiasta on niihin otettu mukaan vain tietyt, kunniakkaat sivut.

Eivät asiat toki muilla kansakunnilla sen kummemmin ole. Ajatelkaamme nyt vaikka uutta venäläistä historian oppikirjaa, jossa komeilee kuva nimeltä ”Suomalaisten antautuminen”.  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=antautuminen )

On luultavaa, että ns. Mannerheim-linjan hajalle pommitettujen bunkkereiden viimeiset puolustajat tosiaan nousivat niistä kädet ylhäällä. Samaan aikaan lukijalle jää kertomatta, että antautuneita puna-armeijalaisia oli talvisodassa kaksi kertaa enemmän ja jatkosodassa kaksikymmentä kertaa enemmän kuin suomalaisia, ainakin sotavankien määrällä mitaten.

Kuitenkin tuntuu ymmärrettävältä, ettei oppikirjan tekijä ole käyttänyt kuvaa, joka esittää venäläisten antautumista ja joka paljon paremmin kuvaa todellista historiaa. Ehkä sellaisista onkin ollut puutetta. Ainakaan valtio ei niitä liene tilannut.

Sama oman näkökulman logiikka vallitsee kyllä yleensä kaikkialla. Saatamme tuntea suurta myötätuntoa venäläisiä kohtaan sen barbaarisen kohtelun johdosta, jota saksalaiset sodan aikana heihin kohdistuvat. Moraalinen suuttumuksemme kohdistuu myös niihin suomalaisiin, jotka alentuivat väkivaltaan puolustuskyvyttömiä vankeja kohtaan.

Silti samastumme ensi sijassa oman kansakuntamme kärsimyksiin ja tunnemme solidaarisuutta niitä sotilaita kohtaan, jotka rintamalla sitä edustivat. Olisi täysin sallimatonta leimata heitä rikollisiksi ja sama koskee myös oman maan poliittista johtoa.

Kaikille oli täysin selvää, että sille annetut tuomiot perustuivat aikoinaan mielivaltaan ja niin sanottuun voittajan oikeuteen –mutta myös kansalliseen näkökulmaan. On todennäköistä, että tietyissä olosuhteissa myös suomalaiset olisivat järjestäneet oikeudenkäyntejä Venäjällä.

Kuten alussa todettiin, jopa Ernst Renanin ihanteellinen näkemys kansakunnasta edellytti, ettei aivan kaikkea yhdessä muistella. Uhraukset ja kärsimykset ovat parasta, mitä löytyy, omat rikokset ja keskinäiset väkivallanteot sen sijaan myrkkyä.

Ehkäpä huono muisti todella onkin patriotismin välttämätön ainesosa? Ei kai tässä tehdä epärehellisyydestä hyvettä?

Alfred Rosenbergilla, natsien ideologilla näyttää olleen se näkemys, että juuri myytit ne ajavat historiaa eteenpäin. Tarinan ei suinkaan tarvitse olla tosi, jotta se olisi hyvä ja kannatettava. Olennaista on, että se toimii eli edistää oman (rodullisen) yhteisön asiaa.

Itse asiassahan tämä näkemys on ilmeistä sukua sille filosofiselle pragmatismille, joka oli myös Amerikassa sata vuotta sitten kovasti muodissa.

Sitä paitsi voimme havaita sen kovasti muistuttavan niitä periaatteita, joita äskeinen Venäjän kulttuuriministeri Medinski on ilmoittanut kannattavansa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).

Medinski ei taida olla yksin tuolla kannalla ja kaikesta päätellen moinen ajattelu nauttii suurta suosiota jopa Venäjän valtiojohdon tasolla. Mikään muu ei selitä niitä demagogisia syytöksiä, jotka peräti presidentin alainen Erittäin tärkeiden juttujen tutkintakomitea nyt on esittänyt Suomen sota-ajan miehityshallintoa vastaan.

Moinen häpeämätön käytös sopii tuskin enää normaalin patriotismin rajoihin. Sen sijaan se sopii täydellisesti yhteen vulgaarin chauvinismin tavoitteiden kanssa.

Siinä yhdistyy naapuriin kohdistettu vihamielisyys hyvin valikoivaan muistiin. Sen sijaan, että ehdotettaisiin tiettyjen historian sivujen yhteistä tutkimusta, hyökätäänkin toisen osapuolen kimppuun syytöksillä, joiden mielettömyys on yhtä selvä kuin niiden raflaava luonne.

On totta, että noista asioista vaiettiin meilläkin julkisuudessa useita vuosikymmeniä, vaikka ne enimmäkseen tarkoin tutkittiin jo miespolvi sitten. Jostakin syystä tulokset eivät journalisteja silloin kiinnostaneet.

Nyt noita rikollisuuteen ja muuhun häpeälliseen toimintaan liittyviä sivuja sen sijaan on jo parin vuosikymmenen ajan yhä uudelleen nostettu esille myös lehdissä, joten joskus esitetyt ajatukset erityisestä Suomen historian puhtausmyytistä ovat jo kauan olleet katteettomia ja jälkijättöisiä.

Venäjälläkin voimme havaita muistin erittäin merkittävää virkistymistä tapahtuneen jo perestroikasta saakka. On syytä korostaa sitä, että tutkijat ovat myös siellä tehneet paljon työtä selvittääkseen perin pohjin niin Stalinin ajan, kuin vanhempiakin rikoksia ja muita vähemmän kunniakkaita historian sivuja.

Vielä tunnetussa, vähän yli kymmenen vuoden takaisessa Venäjän nimi –TV-formaatissa tämä kriittinen näkökulma oli sangen selvästi esillä. Nyt virta näyttää vievän kohti yhä alastomampaa chauvinismia, jossa valikoiva ylpeily omasta historiasta yhdistyy huonoon muistiin.

Venäjän ja lännen onneton vastakkainasettelu Krimin tapauksen johdosta on nyt vaarallinen pysyvä tekijä, joka uhkaa sementoida lännenvastaisen asenteen koko venäläisen kansakunnan henkiseksi lähtökohdaksi. Sellaisessa tilanteessa huono muisti on luonteva lähtökohta ajattelulle.

On sangen erikoista, että peräti Venäjän uudessa perustuslaissa viitataan oikeaan historiantulkintaan toisen maailmansodan osalta, toki sentään hyvin yleisellä tasolla.

Vaikka Venäjän valtiojohdon ote massatiedotusvälineistä on tiukka ja ne toteuttavat kuuliaisesti esivallan toivomuksia, ei kannata kuvitella, ettei maassa yhä olisi älymystöä, joka ajattelee omilla aivoillaan.

Itse asiassa noiden viime aikoina Suomea vastaan kohdistettujen syytösten tökeryys on niin ilmeistä, että ne älymystön piirissä toimivat vastoin tarkoitustaan. Enemmistöä on toki helppo vedättää niin siellä kuin täällä.

Intelligentsijalla on Venäjällä oma, sangen merkittävä, joskin ristiriitainen historiansa. Niin sanotun vallan (vlast) kannalta se on joka tapauksessa aina ollut hankala ja tottelematon elementti.

Sen hankala puoli on ennen muuta siinä, että se lähtökohtaisesti epäilee kaikkea, mitä valta haluaa kansalle syöttää ja vaatii sen sijaan totuutta esille.

Tässä roolissaan se on virallisen chauvinismin kannalta vaarallinen ja suorastaan vahingollinen elementti. Totuushan ei suinkaan aina palvele sitä ihannekuvaa, jota valtiojohto yrittää rakentaa omaa asemaansa pönkittääkseen.

Ja sanottakoon nyt vielä kerran sekin, että moiset syytökset aiheuttavat väistämättä myös sen kohteissa vastareaktion. Mikäli todella haluttaisiin nostaa muistettavaksi noita historian ikäviä asioita, se olisi tehtävä molemminpuolisesti, tosiasioita ja myös toisen osapuolen kansallista näkökulmaa kunnioittavassa hengessä.

Kun lähdetään puhtaan demagogian tielle, ei kannata unohtaa sitä, että totuus tulee ennemmin tai myöhemmin julki  ja häpäisee sen vääristelijät. Valtio, joka menettää uskottavuutensa, menettää myös kunniansa.

Talvisodan muistaminen

Miten talvisotaa olisi muistettava?

Talvisota ei ollut mikään tavallinen sota ja luulen, että asia pääsee meiltä liian helposti unohtumaan. Mikäli joku osoittaa historiasta jonkin vastaavan aseellisen konfliktin (älkää nyt säikähtäkö tätä nimitystä, sota on aina aseellinen konflikti ja hyökkääjän kannalta myös sotaretki eli kampanja, campagne, kuten ranskalaiset aikoinaan alkoivat niitä nimittää).

Talvisodassa ei kuitenkaan ollut mitään normaalia.

Toisin kuin näköjään yhä uudelleen ajatellaan, se ei ollut normaalia kahden (suur)vallan erimielisyyksien ratkaisemista sotilaallisen pakotuskoneiston avulla, vaan yhden suurvallan provosoimaton hyökkäys naapuriaan vastaan, valtavalla ylivoimalla tehty hyökkäys, joka oli naamioitu avunannoksi sisällissodassa.

Koska tulos oli jo etukäteen itsestään selvä, sovittiin rauhastakin välittömästi jo sodan alkaessa. Todella ainutlaatuista oli, kuten hyökkääjä jaksoi korostaa, se, että mahtava osapuoli käytti koko sotilaallista voimaansa lahjoittaakseen naapurille valtavasti lisä alueita, ei siis siltä niitä riistääkseen.

Tämä hyökkääjän pääasiaksi korottama seikka unohtuu yhä uudelleen, kun koko lahjoitus sitten peruttiin vastoin kaikkia roomalaisen oikeuden periaatteita. Bolševikkeja moinen ei tietenkään sinänsä hätkähdyttänyt, mutta kansainvälisesti se oli täydellinen kasvojen menetys, jota yritettiin peitellä kömpelöillä järjestelyillä (Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta), joihin liittyi jopa kielitieteellinen vallankumous.

Mutta talvisodan erikoislaatuisuus ei suinkaan rajoitu näihin, sinänsä aivan ainutlaatuisiin seikkoihin.

Aivan odottamaton ja ainutlaatuinen asia oli itse talvisodan henki, jonka olemassaolo ei ole mitään tutkijoiden mielikuvituksen tuotetta. Se on aikoinaan niin hyvin rekisteröity, että sitä on syytä pitää yhtenä ns. historian kovana tosiasiana (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=talvisodan+henki ).

Tässä hengessä kysymys oli siitä, että pikku naapuri todella asettui kaikin voimin vastustamaan suuremman päälle tunkeutumista. Näin tehtiin siitä huolimatta, ettei mitään reaalista toivoa menestyksestä ollut. Hyökkääjän propaganda puhui taistelun turhuudesta ja se oli tietysti järkipuhetta, mutta sitä ei kuunneltu. Miksi?

Mikäli hyökkääjän valtava ylivoima olisi heti lakaissut tieltään puolustajan, kuten tarkoitus oli, olisi vastarinta tietysti pian lakannut. Nyt kuitenkin kyettiin asettamaan hyökkääjälle aivan oleellisia esteitä. Toki ne saattoivat kestää vain jonkin aikaa, kuten jokainen järkeään käyttävä ymmärsi. Voitiin siis todeta, ettei vastarinta ollut tehotonta, vaan ainakin joissakin, sangen ahtaissa rajoissa mielekästä.

Kuten tunnettua, menestykset aikaansaivat toiveajattelua jopa siitä, että koko savijalkainen jättiläinen romahtaisi ja sen omat kansat nousisivat kapinaan. Tämä oli kuitenkin aivan tyhjän päälle rakennettua spekulaatiota.

Suomalaisten puolustustahto siis kesti, itse asiassa aivan mahdottomassakin tilanteessa. Onko asiaa syytä pitää ensi sijassa tyhmyyden vai jonkin muun asian heijastumana? Itsensä uhraaminen ilman toivoa asian suuresta merkityksestä ei todennäköisesti koskaan ole ollut kovin monen rintamamiehen tavoitteena.

On puhuttu siitä uskonnollisesta hengestä, joka armeijassa vallitsi ja suomalaisista valittuna kansana, mihin saatettiin korkeallakin tasolla uskoa Topeliuksen tapaan. Luulen, että tällä asialla on aikoinaan ollut paljon enemmän merkitystä, kuin nykyään yleensä ymmärrämme. Irrationaalistahan tämä oli, mutta vähänkö tässä sodassa sellaisiakin elementtejä oli.

Itse olen kiinnittänyt huomiota siihen, että vuoden 1918 ei haluttu toistuvan.

Suomen kommunistinen puolue, eli sen harvojen eloon jätettyjen veteraanien muodostama keskuskomitea julisti heti sodan alussa, että nyt otettaisiin revanssi vuodesta 1918. Silloin oli oltu liian heikkoja, mutta nyt puna-armeija, joka oli maailman vahvin, turvaisi varman voiton. Näin siis SKP:n KK 30.11.1939 päivätyssä julistuksessaan.

Myös Mannerheim erehtyi ensimmäisessä päiväkäskyssään menemään lankaan ja selitti, että nyt tässä sodassa oli kyseessä Vapaussodan jatko, sen toinen näytös.

Sen jälkeen tällaisia puheita kartettiin Suomessa kuin ruttoa. Kansa ei enää halunnut punaisten ja valkoisten välistä teurastusta, vaan mieluummin suuntasi aseensa kohti hyökkääjää, Hitlerin liittolaista ja joukkomurhillaan ylvästelevän diktaattorin armeijaa. Olihan se ainakin kunniallisempi vaihtoehto.

Neuvostohallitus oli aikoinaan tunnustanut Suomen itsenäisyyden, mutta joulukuun alusta lähtien 1939 se ei enää tunnustanut sen hallitusta vaan sen sijaan itse luomansa kulissin, joka ei ollut edes minkäänlainen varjohallitus tai nukkehallitus, vaan hyökkääjän nimeämä joukkio vailla alamaisia tai kannattajia.

Kun Moskovassa sitten suostuttiin solmimaan rauha Suomen todellisen hallituksen kanssa, oli tilanne jokaiselle asioita vakavasti järjellä analysoineelle tarkkailijalle täysin odottamaton, äkillinen U-käännös.

SKP:n julkaisemassa Kansan Valta -lehdessä oli luvattu säälimätöntä (kurs. lehden) tilintekoa suomalaisten lahtareiden kanssa vielä maaliskuussa. Rauhan sitten tultua lehti selitteli ilman suurta vakuuttavuutta, saati voitonriemua, että ”Suomen lahtarien sotaseikkailu” oli päättynyt kirvelevään tappioon.

Etukäteen Suomen työkansalle luvattua voittoa ei kyllä myöskään ollut saavutettu: enin osa Viipurin lääniä oli kyllä vapautettu, mutta tämä oli kokonaan puna-armeijan ansiota. Taistelu oli avannut työkansalle tilaisuuden nousuun, johon sitä oli kehotettukin, mutta turhaan…

Että näin ei ollut tapahtunut, selittyi lehden mukaan osaksi kansalliskiihkoisesta yllytyksestä ja petoksesta ja osaksi väkivallasta. Kaikkein häikäilemättömintä kiihotusta olivat kuulemma harjoittaneet sosialidemokraattiset pamput.

Taistelusta oli kuitenkin otettava opiksi ja Suomen kansa tulisi vielä nousemaan, totesi lehden pääkirjoitus pahaenteisesti.

Näin siis puhui se Moskovassa ja Petroskoissa asustanut henki, jota yritettiin Suomessakin houkutella nousemaan koloistaan, mutta huonolla menestyksellä. Se, ettei tämä onnistunut oli keskeinen avainasia ja sen oli itse Stalin ylimielisellä ja tolkuttomalla toiminnallaan saanut aikaan.

Kun nyt muistelemme talvisotaa, uskoisin, että päällimmäisenä itse kullakin on murhe sen mielettömän nuorten ihmishenkien uhraamisen takia, joka johtui kyynisen diktaattorin toimista. Toki moni on myös ylpeä siitä, että yhdelle maailmanhistorian pahamaineisimmista hirmuvaltiaista pantiin luu kurkkuun.

On merkille antavaa, että vaikka talvisota on Suomen kansakunnan ehkä tärkein yhteinen kokemus ja maamme merkittävin panos maailmanhistorialle, ei sille ole edes olemassa valtakunnallista museota. Paikalliset museot ovat asia erikseen ja niillä on erilainen merkitys.

Tämä herättää kysymyksen siitä, onko koko talvisodassa kansallisen historian merkkitapahtumana jotakin niin monimutkaista ja vaikeasti tulkittavaa, että sen muistamisessa on ongelmia.

Erikoista on, että talvisodan muistomerkki pääkaupunkiin on saatu aikaan vasta pari vuotta sitten ja sitäkin on pidettävä varsin omalaatuisena kaikkien maailman sotamuistomerkkien joukossa. Reikiä täyteen ammuttu sotilas on ennen muuta uhri, vaikka hänen nimekseen onkin annettu Valon tuoja, joka muuten vie ajatukset häiritsevästi Luciferiin.

Talvisodan sankari todella on tietenkin ennen muuta se nuori sotilas, joka henkensä uhalla täytti hänelle annetut käskyt ja pystyi loppujen lopuksi antamaan ratkaisevan panoksensa sen hyväksi, ettei hänen maataan miehitetty. Hän oli ennen muuta uhri eikä korskea tappaja.

Olennaista tässä asetelmassa oli se henki, joka kaiken mahdollisti. Sen säilöminen museoon, mikäli sellainen joskus tehdään, on se suurin haaste.

Luulen, että talvisota oli ennen muuta henkien taistelu. Uskaltaisin jopa sanoa, että se oli totuuden ja röyhkeän valheen välillä käyty kamppailu.

Ei tämä sitä tarkoita, että suomalaistenkaan propaganda olisi aina mitään absoluuttista totuutta edustanut. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että asian oikeutukseen uskottiin täysin ja jäännöksettömästi.

Ero idästä syötettyyn kyyniseen valheeseen nähden oli kuitenkin laadullinen, eikä enää määrällinen.

Talvisodan muistaminen sotilasparaateilla tuntuisi jotenkin ontuvalta. Vapaussodan päättymispäivän paraateja ei tiettävästi aiota aloittaa uudelleen ja hyvä niin.

Oppikirjoissamme voisi olla historiamaalauksia aiheesta ”Puna-armeijalaisten antautuminen talvisodassa” (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suomalaisten+antautuminen ). Se tuntuisi kuitenkin suorastaan rienaavalta myös omien vainajiemme muiston kannalta. Militaristinen uho ei sovi meikäläiseen talvisodan muisteluun ollenkaan. Eipä se muutenkaan sovi meikäläiseen kulttuuriin.

Hengestä siinä oli kysymys. On aivan ilmeistä, että vuoden 1918 ja vuoden 1939 välillä on tietty, kiinteä yhteys, kuten nuo SKP:n surkeat jäännökset yrittivätkin koko sodan ajan tolkuttaa -omalla valheellisella tavallaan.

Vuoden 1918 perintö oli kaamea, mutta se saattoi olla se kova koulu, joka teki myös talvisodan ihmeen mahdolliseksi. Ehkäpä se oli kuin rokotus, joka antaa voimia torjua pahan taudin.