Kohti väistämätöntä

 

Tuomittujen kulkue

 

Frank Thiess, Tsushima. Erään merisodan romaani. Arvi A. Karisto Oy, 1937, 534 s.

 

Sanotaan, että voitolla on aina ottajia, mutta tappio on orpo. Tsušiman taistelu, jonka tämän kirjan kirjoittaja nimittää maailmanhistorian suurimmaksi, kuului niin sanottuihin rökäletappioihin.

Wikipedian mukaan vastakkain oli venäläisten puolella 8 taistelulaivaa eli järeää tykistöä käyttävää, raskaasti panssaroitua alusta, 3 rannikkopanssarilaivaa ja 9 risteilijää, 9 hävittäjää ja 9 apualusta (apuristeilijää) sekä lisäksi kuljetuslaivoja. Thiessin mukaan laivoja oli yhteensä 45.

Japanilaisilla oli 5 taistelulaivaa, mutta runsaasti pienempiä aluksia yksin kappalein laskien jopa 111.

Taistelun lopputuloksena venäläiset olivat menettäneet 5045 miestä kaatuneina ja japanilaiset 117. yli 6000 venäläistä joutui vangeiksi.  Koko Venäjän Itämereltä lähtenyt laivasto oli lakannut olemasta. Muun muassa 6 taistelulaivaa ja yksi rannikkopanssarilaiva ja 14 muuta laivaa oli upotettu. Kaksi taistelulaivaa ja 2 rannikkopanssarilaivaa oli antautunut. Upotettujen alusten kantavuus oli 143000 tonnia. Japanilaisilta upotettiin kolme torpedovenettä, yhteensä 255 tonnia.

Tärkeimmät säilyneet venäläiset laivat olivat ne kolme risteilijää, joita komensi suomalainen Oskar Enqvist. Ne irtautuivat taistelusta ja pelastautuivat Manilan satamaan.

Venäläisten tappiota on, luultavsti oikein, selitetty sillä, että japaniaisten kalusto oli, hämmästyttävästi, ratkaisevasti parempaa. Vielä äsken aiva takapajuinen maa oli siis ystynyt lyömään vanha suurvallan hupputekniikan alalla!

Asia selittyy siitä, että japanilaiset ostivat uusimpia sotalaivoja briteiltä ja heidän kranaattinsa olivat suorastaan monin verroin tehokkaampia. Kyllä japanilaisetkin saivat osansa tulesta ja esimerkiksi amiraali Togon lippulaiva Mikasa murjottiin hyvin huonoon kuntoon Tsušimassa, kuten jo aiemmin Port Arthurissa.

Pietarista mukaan raahatut vanhat taistelulaivat pystyivät nekin kovaan vastarintaan, vain kolme niistä antautui vastoin upseerien ja miehistön kapinan asteelle noussutta vastarintaa. Tätä antautumista pidettiin yleisesti anteeksiantamattomana, kuten myös mukana ollut suomalainen Harald Graf muistelee ( ks. Vihavainen: Haun graf tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Itse asiassa taistelua voidaan pitää mittasuhteiltaan pienempänä kuin vaikkapa toista Ruotsinsalmen taistelua vuonna 1790 tai myöhempää Skagerrakin taistelua, mutta olihan se merkitykseltään suurempi. Mikäli venäläiset olisivat voittaneet, olisi heillä ollut mahdollisuus voittaa vielä koko sota, joka oli kyllä mennyt hyvin huonosti.

Hävinneitä on tapana pilkata ja tätä harrastettiin Venäjän Itämeren laivaston ja sen päällikön kohdalla runsaasti jo ennen kuin ne olivat saapuneet golgatalleen. Kuuluisa Dogger bankin (Hullin) välikohtaus, jossa laivasto tulitti japanilaisiksi torpedoveneiksi luulemiaan englantilaisia kalastusaluksia, antoi tähän runsaasti aihetta ja herätti Englannin kiivaan suuttumuksen. Kirjoittaja selittää tämänkin välikohtauksen parhain päin.

Tämän kirjan ehdoton sankari on nimittäin tiedossa: se on amiraali Zinovi Rožestvenski, jota kuvataan todellisena spartalaisena, joka yli-inhimillisellä tahdonvoimallaan pitää koossa laivastoaan uskomattoman vaikeissa oloissa. Hänen eskaaderinsahan kiersi Hyväntoivonniemen ja kulki yhä uudelleen avomerellä hiilestäen ja koneitaan korjaten kohti taistelua, jonka sankari tiesi häviävänsä. Mutta sotilaan velvollisuus ei ole arvostella ylempiään, vaan totella heitä.

Koko maailma oli Rožestvenskin laivastoa vastaan, jopa Ranska, joka niin ylenpalttisesti juhli Venäjää uutena ystävänään 1890-luvulla ja jonka kanssa solmittu liitto oli periaatteessa täysissä voimissaan. Englanti mahtavine laivastoineen oli avoimen vihamielinen, vain saksalaiset jaksoivat suhtautua venäläisiin kuin omiinsa, he osoittivat reilua ja aitoa ystävyyttä. Hampurin-Amerikan linjan hiililaivat tekivät koko valtavan odysseian yleensä mahdolliseksi.

Kirjoittaja käyttää puoli kirjaa tämän huikean matkan kuvaamiseen ja uhraa sen kunniaksi loputtomasti superlatiiveja. Vaikea se matka todella olikin, kuten myös osanottajien muistelmissa on kuvattu (vrt. Vihavainen: Haun graf tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Vaikeuksien ja tappion ja ylipäätään koko mielettömän odysseian syynä oli Venäjän poliittinen olemus. Ei se ollut edes valtakunta, vaan hallitsematon manner, itse asiassa loputon suo, jossa kukaan ei todella vastannut eikä halunnut vastata mistään. Laivojen ja aseiden rakentamisessa hutiloidaan, lakaistaan ongelmia maton alle ja varastetaan ja taas varastetaan. Vastuuta kaikki karttavat kuin piru pyhää vettä. Poikkeus on vain Rožestvenski.

Mitä venäläisten ominaisuuksiin kansana tulee, puhuu kirjoittaja niistä mitä lämpimimmin. Urhoollisuus on niistä eräs selkeimmistä ja se näkyy niin taisteluissa Port Athurista kuin myös Tsušimassa. Mutta saamattomuus, varastaminen ja vastuuttomuus kukoistavat muualla maarintamalla ja koko laajassa maassa.

Sivumennen sanoen, Paasikivi julmisteli joskus Mannerheimista puhuessaan, että tämän synteihin kuului aitoryssläinen perestrahovka, eli jälleenvakuutuksen hankkiminen. Marsalkka muka aina huolehti siitä, että mikäli asiat menisivät huonosti,  vastuun saisi kantaakseen joku muu.

Mukana matkalla ja taistelussa oli myös runsaasti saksalaisia, lähinnä balttilaista aatelia, sekä suomalaisia (suomenruotsalaisia), kuten melko paljonkin kuvattu Rožestvenskin ensimmäinen upseeri Ignatius, joka kaatui taistelussa, jo mainittu amiraali Enqvist, jonka risteilijöihin muuten kuului Nevalla nykyään köllöttelevä Aurora, sekä esimerkiksi amiraali Starck ja taisi olla joku muukin.

Thiess olisi voinut mainita myös meriministerinä juuri tuohon aikaan olleen suomalaisen Avellanin, mutta ei nosta tämän roolia esille tappion jonkinlaisena organisoijana. Ei sitä yleensäkään ole tehty. Enqvistin suorittamaa risteilijäeskaaderin pelastamista on kyllä arvosteltukin. Thiess ei sitä tee.

Peräti suurin osa tässä kirjassa  mainituista laivojen päälliköistä oli sukunimeltään saksalaisia ja useinhan nämä tunnetusti olivatkin säilyttäneet identiteettinsä luterilaista uskontoa myöten. Heidän ominaisuuksiaan kirjoittaja ei mitenkään yleisesti kehu paitsi mainitessaan heidän olleen merikansaa, toisin kuin venäläiset. Sinänsä hieman yllättävä luonnehdinta noista parooneista.

Kirjaa on pidettävä sävyltään hyvin russofiilisenä ja sen takia kannattaa tarkastella sen tekijän henkilöhistoriaa ja julkaisuajankohtaa. Kirja julkaistiin Saksassa vuonna 1936 eli saksalais-neuvostoliittolaisen ristiriidan ollessa kuumimmillaan sitten ensimmäisen maailmansodan.

Thiess olli syntynyt Latviassa vuonna 1890 ja varttunut Berliinissä. Hän ehti hieman sotiakin venäläisiä vastaan ensimmäisessä maailmansodassa, kunnes vapautettiin palveluksesta terveyssyistä. Naimisiin hän meni amerikkalaisen kanssa.

Saksassa ja ulkomaillakin hänestä tuli tunnettu ja tunnustettukin kirjailija, jonka kaksi kirjaa saivat jopa kunnian tulla poltetuiksi natsien kirjaroviolla vuonna 1933. Siitä huolimatta hänestä ei tullut kiellettyä kirjailijaa ja hän julkaisi vielä sodan aikanakin. Hän kuoli vuonna 1977.

Huolimatta lämpimästä suhtautumisestaan Venäjän kansaan, kirjoittaja ei säästä epiteettejä kuvatessaan Venäjän poliittista systeemiä ja virkakoneistoa. Sana rappio ei riitä alkuunkaan, kyseessä on taikinamainen muodottomuus ja normiksi noussut vastuuton tolkuttomuus, jonka seuraukset saa kantaa harmaa marttyyri -venäläinen sotilas.

Kelpo miesten osa tässä rappion suossa on lohduton, mutta kunniakas. Jalo ja hyveellinen luonteenlaatu voi olla vain oma palkkionsa, normaalia on, että juonittelijat käyttävät noita hänen ominaisuuksiaan hyväkseen. Siinä maassa paha saa palkkansa ja hyvä rangaistuksensa.

Thiessin kirja perustuu ilmeisesti kirjallisuuden hyvään tuntemukseen, mutta ei toki ole täysipainoinen aiheensa historia. Se on ennen muuta journalistinen suoritus, jossa kirjoittaja tavoittelee suuren draaman sävyjä kahden jaloin sankarin kohtaamisesta taistelussa, jonka ratkaisu oli jo etukäteen jumalten päättämä.

Kiinnostavaksi jää, miten Saksan sensuuri vallitsevan Gleichsschaltungin oloissa suostui tällaisen russofiilisen teoksen julkaisemiseen. Jälkeen päin voimme tietenkin muistella, että saksalais-venäläinen ystävyys on historiassa ollut sääntö eikä poikkeus ja että 1900-luvullakin maat olivat suorastaan liittolaisia niin vuosina 1922-1934 kuin sitten vuosina 1939-1941.

Tuo meidän tuntemamme ideologinen vastakohtaisuus vuosina 1934-1939 oli sittenkin lyhytaikainen, puhumattakaan siitä molemminpuolisen vihan aallosta, joka syntyi vuosien 1941-1945 sodan aikana. Ei mistään sellaisesta voitu tietää vielä vuonna 1936.

Arvioinnista ja keskustelusta

 

Kritiikki

 

Varsin usein törmää sanan ”kritiikki” asiattomaan käyttöön. Siitä on tullut yhä useammin pelkkää jonkin asian vastustamista tai tuomitsemista tarkoittava sana riippumatta siitä, onko tässä vastustamisessa mitään älyllistä tasoa vai ei.

On jopa syntynyt uusia, nyt jo vakiintuneita sanoja, kuten vaikkapa maahanmuuttokriittisyys tai EU-kriittisyys. Niin sanotuissa ilmastoasioissa eli hiilidioksidipoliittista doktriinia ja sillä perusteltua politiikkaa koskevissa asioissa sen sijaan puhutaan denialismista, joka selvästi kuuluu samaan sarjaan edellä mainittujen kanssa. Ei tarvinne sanoa, että sanat ovat vahvasti poliittisesti leimautuneita, leimattuja.

Kritiikittömyys on sen sijaan paremmin säilyttänyt alkuperäisen merkityksensä. Jostakin syystä ei kuitenkaan puhuta esimerkiksi maahanmuuttokritiikittömyydestä tai ilmastokritiikittömyydestä, jotka edustavat edellä mainittujen asioiden vastapooleja ja viittaavat sangen todellisiin ilmiöihin.

Sanalla kritiikki on meilläkin ollut hyvä kaiku ja sehän toki on ollut koko länsimaisen ajattelumme perusta jo antiikin ajoista lähtien. Toki nykyään ns. kriittinen teoria on osoittanut kykenevänsä myös aivan uskomattomaan suhteellisuudentajun puutteeseen, mitä voisi kutsua myös kriikittömyydeksi.

 Tuossa yhteydessä ”kriittisyys” tarkoittaakin lähinnä tietyn agendan palvelemista: pyrkimystä perinteisten instituutioiden saattamiseksi huonoon valoon todistelemalla aivan tietyistä, abstrakteista lähtökohdista edeten niiden olevan ”sortavia” tai muuten ”repressiivisiä”. Niin sanottua Frankfurtin koulukuntaa pidetään tämän liikkeen alkukotina.

On selvää, että sellainen arvostettava kriittisyys, joka tämän nimen ansaitsee, perustuu ajatteluun, joihinkin argumentteihin, joihin voidaan aina vastata toisilla saman tason argumenteilla. Kriitiikki-sanan käyttäminen pelkästä vastustamisesta on asiatonta koristelua ja väärän rahan tekemistä.

Kritiikin eli argumentoidun arvostelun tarpeellisuus on sinänsä itsestäänselvyys esimerkiksi poliittisissa kysymyksissä. Tämä tulee ilmeiseksi, kun ajatellaan tilannetta, jossa tähän tai tuohon asiaan suhtauduttaisiin kritiikittömästi.

Valitettavasti meidänkin poliittisessa elämässämme jälkimmäinen suuntaus on kasvanut hämmästyttävän vahvaksi. Esimerkiksi erilaiset EU-määräykset on aivan erityisesti meidän maassamme otettu monissa piireissä aivan kritiikittömästi vastaan ja sillä nimenomaan ylpeillään.

Sen sijaan on ollut poliittisesti leimaavaa arvostella vaikkapa suuria tulonsiirtoja meiltä rikkaammille maille tai hämmästyttäviä poliittisia päätöksiä, joiden mukaan nimenomaan Suomella olisi velvollisuus palauttaa suuria alueitaan luonnontilaan ilmaston lämpenemisen estämiseksi…

Lähtemättä wikipediaa kauemmas kalaan, voi tehdä muutamia alustavia havaintoja.

Tieteen termipankin määritelmän mukaan Filosofinen kritiikki voi kohdistua joko argumentaation muotoon tai sisältöön. Voidaan pyrkiä osoittamaan, että johtopäätös ei seuraa premisseistä tai että joku premisseistä on epätosi. Voidaan myös väittää, että jotakin käsitettä käytetään päättelyssä väärin - usein epämääräistä käsitettä käytetään ikään kuin se olisi tarkka käsite. Tämä on tyypillistä esimerkiksi poliittisessa keskustelussa.

Suomenkielisen wikipedian mukaan taas Arvostelu, arviointi eli kritiikki (kreikan sanasta krinein, ’erottaa, ratkaista’) on arviointia, jossa tarkoituksena on arvosteltavan asian arvon tutkiminen, pohtiminen ja määrittely. Kritiikki on siis luonteeltaan arvottavaa. Kritiikki voi olla kielteistä, myönteistä tai rakentavaa, jolloin sen tarkoitus on kehittää arvoa. Kritiikillä voi myös vähätellä arvoa.

Valitettavasti suomenkielinen määritelmä jää kaikessa abstraktisuudessaan aika epämääräiseksi ja sitä kannattaa verrata vaikkapa englantilaiseen, saksalaiseen ja venäläiseen versioon.

Englanniksi ovat olemassa sekä käsite criticism että käsite critique: Criticism is the construction of a judgement about the negative qualities of someone or something. Criticism can range from impromptu comments to a written detailed response.^[1] Criticism falls into several overlapping types including "theoretical, practical, impressionistic, affective, prescriptive, or descriptive”.

Englanniksi havaitsemme siis, että käsitteellä tarkoitetaan erityisesti arviota jonkin asian kielteisistä puolista.

Critique puolestaan tarkoittaa syvällisempää pyrkimystä: critique refers to more general and profound writing as Kant's Critique of Pure Reason.^[9] Another distinction that is sometimes made is that critique is never personalized nor ad hominem^[9] and is presented in a way that encourages rebuttal or expansion of the ideas expressed. Nonetheless, the distinctions are subtle and ambiguous at best

Kriittisyys merkityksessä critique merkitsee siis ainakin nuhteettomasti esitettynä vilpitöntä pyrkimystä saada asioihin selvyyttä. Pelkkä paheksunta, saati henkilöön käypä hyökkääminen ei kelpaa, asiat taistelevat.

Saksaksi sanotaan: Unter Kritik versteht man die Beurteilung eines Gegenstandes oder einer Handlung anhand von Maßstäben. Wie die Philosophin Anne-Barb Hertkorn ausgeführt hat, sei Kritik damit „eine Grundfunktion der denkenden Vernunft und wird, sofern sie auf das eigene Denken angewandt wird, ein Wesensmerkmal der auf Gültigkeit Anspruch erhebenden Urteilsbildung.“ (^[1]) Sie gilt im Sinne einer Kunst der Beurteilung als eine der wichtigsten menschlichen Fähigkeiten

Kyseessä on siis ajattelevan järjen perustoiminto ja päteviksi pyrkivien näkemysten olennainen ominaisuus, eräs ihmisen tärkeimmistä kyvyistä.

Venäjäksi kritiikki (kritika) määritellään seuraavasti:

Кри́тика (от фр. critique из др.-греч. κριτική τέχνη «искусство разбирать, суждение») — розыск и сужденье о достоинствах и недостатках какого-либо труда^[1], анализ, оценка о явлениях какой-либо области человеческой деятельности^[2].

Задачами критики являются:

·         выявление противоречий;

·         выявление ошибок и их разбор;

·         разбор (анализ), обсуждение чего-либо с целью дать оценку (например, литературная критика);

·         исследование, научная проверка достоверности, подлинности чего-либо (например, критика текста, критика исторических источников);

·         оценкa.

Kyseessä on siis jonkin teoksen ansioiden ja puutteiden arvostelusta tai inhimillisen toiminnan ilmiöiden analyysistä tai arvioinnista. Sen tehtävinä ovat ristiriitojen osoittaminen, virheiden osoittaminen ja erittely, jonkin asian analyysi tarkoituksella esittää sitä arvio, tutkimus jonkin asian aitoperäisyydestä, lähdekritiikki tai yleensä arviointi.

Espanjaksi santaan mm. seuraavaa: Es la acción dirigida, del intelecto crítico, expresada como opinión formal, fundada y razonada, necesariamente analítica, con connotación de sentencia cuando se establece una verdad, ante un tema u objeto usualmente concreto, pero que puede dirigirse hacia lo abstracto (Metafísica). En ocasiones la crítica es ejercida desde o hacia algún tipo de colectividad (Escuela filosófica).

Kyseessä on siis kriitttisen älyn toiminto, jossa ilmaistaan mielipide muodollisena, perusteltuna ja oikeaksi osoitettuna kantana, joka välttämättä on analyttinen ja luonteltaan arvottava ja esitetään totuutena. Se voi kohdistua konkreettiseen, mutta myös abstraktiin kohteeseen.

Sivumennen sanoen, wikipediassa ei ole tämän käsitteen ranskalaista versiota, vaikka se on eurooppalaisiin kieliin tullut yleensä juuri ranskasta. Mutta onhan siinä instituutiossa paljon muutakin ihmeellistä.

Suomessa kritiikki sanaa käytetään siis suruttomasti joko eufemismina jonkin asian vastustamiselle tai sitten jopa politiikassa leimaavana solvauksena niitä kohtaan, jotka esittävät tuota kritiikkiä.

Kriittisen ajattelun vastakohtaa, kritiikittömyyttä, pidetään tietysti kaikkialla alkeellisena ajatteluna, joka jää naiiville tasolle. Aidon kritiikin vastakohtana tai kritiikin rappiomuotona on tietenkin pidettävä myös sellaista, kritiikiksi naamioitunutta toimintaa, jonka tarkoituksena ei ole aito keskustelu, vaan jokin muu.

Wikipedian saksalainen versio esittää tällaisista kriittisyyden tapaisista ilmiöistä luettelon: Verwandte Begriffe sind:

·         Beckmesserei als Metapher für beflissene und engstirnige Regelgläubigkeit

·         Krittelei,^[7] die als lästig empfunden wird, weil sie Ausdruck einer ausdauernd kleinlichen und ungerechtfertigt erscheinenden Kritik ist^[8]

·         Skepsis, die systematisch hinterfragt und dabei immer davon ausgeht, dass auch sie selbst irren kann

·         Zweifel als einem Zustand der Unentschiedenheit zwischen mehreren möglichen Annahmen oder einer Unsicherheit in Bezug auf Vertrauen, Handeln, Entscheidungen, Glauben oder Behauptungen bzw. Vermutungen

·         Tadel, der als missbilligende Beurteilung eines Verhaltens u. a. in der Schule auch als erste Stufe einer Sanktionsmaßnahme fungiert (siehe analog dazu die Rüge oder Abmahnung für jeden Bereich zivilrechtlicher Unterlassungsansprüche und in jedem vertraglichen Dauerschuldverhältnis)

·         Verriss, dessen Argumente nicht auf eine Verbesserung des kritisierten Gegenstandes abzielen, sondern auf seine Vernichtung (siehe dazu analog als Steigerung die Schmähkritik, deren Argumente vor allem auf die Verächtlichmachung bzw. Diffamierung einer Person abzielen)

 

Koska jokaisella kielellä on sanoilleen omat merkityksessä, jotka eivät useinkaan käänny ainakaan kokonaan, jätän tässä käännöksen lukijan huoleksi. Koneet auttavat tarvittaessa.

 Muka-kriittisessä toiminnassa esiintyy siis syntejä alkaen ahdaskatseisuudesta ja pikkumaisuudesta pelkkään haukkumiseen ja pyrkimykseen kohteen tuhoamiseen eikä käsitellyn asian parempaan ymmärtämiseen.

Turha sanoakaan, että meillä Suomessa ja nimenomaan täkäläisessä politiikassa ja poliittisessa keskustelussa on vääristyneen ”kritiikin” käyttö sääntö eikä poikkeus. Ad hominem on aivan normaalina pidetty argumentaation taso, jota ei enää des paheksuta, vääristely ja tahallinen väärinymmärtäminen, kontekstista irrottaminen ja yksittäisten sanojen ottaminen kohteeksi ajatusten asemesta ovat ”normaalia” käytöstä.

Tämä tuntuu prima facie kummalliselta ottaen huomioon, että kansan koulutustaso on kasvanut aivan valtavasti viimeisten puolen vuosisadan aikana. On ilmeistä, että meillä aikoinaan kuviteltiin koulutustason nousun pian hävittävän sellaisen primitiivisen ajattelun, jota esimerkiksi korpikommunismi edusti.

Siltä taisikin näyttää 1960-luvulla aina siihen saakka, kunnes moskovalaismieliset änkyrät ilmestyivät täysin yllättävästä suunnasta: juuri tuon akateemisen opiskelijanuorison joukoista. Vanhat kommunistit sen sijaan olivat oppineet yhtä ja toista elämän kovassa koulussa ja säästyneet abstraktin humpuukin pänttäykseltä.

Heistä tulikin uuden, kritiikittömyydellään ylpeilevän ”etujoukon” merkittävä vastavoima. Harva työläistaustainen kommunisti kehtasi opiskelijoiden tapaan toistaa O.V. Kuusisen tunnusta vuodelta 1922: Varaukseton (lue kritiikitön) suhtautuminen Neuvostoliittoon on jokaisen aidon kommunistin ominaisuus.

Muuten, kun ajattelee itse kritiikin käsitettä, voi havaita sen suomessa kuten muuallakin aika moniselitteiseksi. Ilmeisesti suomessa joka tapauksessa on päässyt vallalle sen anglosaksinen merkitys, jossa korostuu negatiivisuus.

Aivan samoinhan sanan ”pateettinen” merkitys on nuoren polven kielessä muuttunut ja tarkoittaa nyt samaa kuin säälittävä. Anglosaksisuuden kritiikitön omaksuminen on niin kielemme kuin ajattelumme kannalta huolestuttavaa, etten sanoisi säälittävää.

 

 

 

 

Ongelma maton alla

 

Kaupungin hajut

 

Nikolai Karamzin sanoi Venäläisen matkailijan muistiinpanoissaan (Письма русского путешественника, 1791), että Pariisissa saa haistaakseen niin maailman parhaat tuoksut kuin hirveimmät hajut.

Tuon ajan oloissa nuo hirveät hajut olivat tyypillisiä erityisesti niille kaupunginosille, joissa harjoitettiin vaikkapa teurastajan ammattia. Tunkioita oli toki muuallakin ja valtavat kaupunkitalot suolsivat sellaista määrää ulostetta, ettei hajuja mitenkään voinut eliminoida.

Ilja Repin kertoo muistelmissaan, että myös Pietarin kuvataideakatemiassa jalojen klassisten muotojen särpimeksi tunkeutuivat varsin väkevät hajut. Karikkeiden käyttö huusseissa oli Venäjällä tuntematon asia vielä postkommunistisella ajallakin ja sen kyllä huomasi suurten käymälöiden ohi kulkiessaan. Kižin museosaaren voi mainita esimerkkinä.

Eivät asiat sen paremmin olleet missään suurkapupungissa vielä 1800-luvulla. Lontoossa Thames aiheutti vuonna 1858 ilmiön nimeltä The Great Stink (great stink - Поиск (bing.com) ). Koko joki täyttyi ihmispaskasta ja jopa parlamentti joutui keskeyttämään työnsä ja pakenemaan joen ääreltä.

Toinen suuri ongelma olivat hevosen ulosteet, Pferdäpfel eli hevosomenat, kuten asia saksaksi ilmaistiin. Tutkijat arvelivat 1900-luvun alussa, että järjettömäksi monen miljoonan metropoliksi kasvanut Pariisi itse asiassa ennen pitkä tukehtuisi tuohon saasteeseen, joka kasaantui kaikkialle ja hienona pölynä tukki ihmisten hengitystietkin. Autojen ja erityisesti sähköautojen tulo arvattavasti vaikutti siunaukselta 1900-luvun alussa.

Mutta metropolit sen kuin kasvoivat ja tuottivat yhä tähtitieteellisempiä massoja ihmisjätettä. Nokkela keino oli päästää se putkia pitkin mereen, kuten tehtiin Helsingin ensimmäisissä wc-taloissa, kuten Grönqvistin talo Pohjois-Esplanadilla. Jätteet menivät suoraan Eteläsatamaan.

Savonlinnan kaltainen pikkukaupunki ei mahdottomia tuottanut tällä alalla ja vuolaasti virtaava Kyrönsalmi vei jätteet pian kauemmas, vaikkapa Kaupinsaaren rantaan. Kuitenkin myös siellä kävi niin ikävästi, että akanvirta toi päästöjä lahteen, jossa nyt on syväsatama ja joka sai nimekseen asian mukaisesti Haislahti. Uudessakaupungissa sijaitsee ienvenesatama nyt paikassa nimeltä Pasklahti. Nimen syntyhistorian voinee arvata.

Ekologisesti katsoen vesi-WC on ihmisen keksinnöistä mielettömimpiä. Valtavat määrät typpeä ja fosforia, joka otetaan pelloilta, työnnetään veden seassa jätteisiin, joita ainakaan viime aikoihin saakka ei ole lainkaan hyödynnetty. Puhdistaminen sentään opittiin, mutta eihän se varsinaista ongelmaa ratkaise, onpahan kosmetiikkaa, joka säästää hajujen aiheuttajat niiden haistelulta.

Olisikohan WC:t kiellettävä (hävitettävä vähitellen korkealla verotuksella) ja korvattava huusseilla, joiden anti (kulttuurivallankumouksen Kiinassa se tunnettiin nimellä musta kulta) käsitellään asianmukaisesti pelloille palautettavaan muotoon? Ehkä meillä silloin viemärijärjestelmän sijasta olisi taloissa huussikuilut taannoisten roskakuilujen tapaan. Kysymys on valtavasta maailmanlaajuisesta ongelmasta. Pioneeriratkaisut tällä alalla saattaisivat poikia suuren bisneksen ja siinä sivussa pelastaa maailman.

Käydessäni äsken elokuvissa näin alkupätkässä viemärisukeltajan puheenvuoron. Hän vannotti olemaan laskematta viemäriin rasvaa, se näet on rottien herkkua.

Tästä tuli mieleeni, että Mikonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa vallitsi joskus parikymmentä vuotta sitten aivan helvetillinen haju. Kerrottiin, että syynä oli rasva, jota paikalliset ravintola olivat päästäneet viemäriin tonneittain. Nyt tätä arvokasta raaka-ainetta sitten tongittiin sieltä ylös, putkia tukkimasta.

Toivottavasti nämä rottien suurisännät on nyt jo ainakin saatu kuriin. Jäterasvastahan saa vaikka mitä hyödyllisiä tuotteita. 1950-luvulla siitä tehtiin jopa margariinia, jonka nimenkin taidan muistaa: Anto. Anto -margariini antoi kuluttajalle paremmat päivät, sanottiin mainoksessa. Nykyään taitavat lentokoneetkin käyttää aika lailla tuollaista edistyksellistä kierrätystuotetta, en nyt tarkoita margariinia.

Suurkaupunkien synty oli 1900-luvun suuri uusi ilmiö. Miljoonakaupunkeja, joita yksinkertaiset sielut jostakin syystä ihannoivat, oli 1800-luvulla vain muutama, sitä ennen ei yhtään. Maailman suurimmaksi kaupungiksi mainittiin 8 miljoonan asukkaan Lontoota vielä minun kansakouluvuosinani, sitten New York meni ohi.

Nyt noita megalopoliksia on maailmassa sadoittain ja ongelmat ovat sen mukaisia: kaikki mahdollinen keskitetään ja hallinnoidaan ja homogenisoidaan. Tyhmimmät vihreät kannattavat tätä kehitystä, sillä elämä etenkin monikulttuurisessa ympäristössä, valtavan viihdeteollisuuden ja loputtomien pariutumismahdollisuuksien keskellä on kivaa ja kiehtovaa. Vrt. Vihavainen: Haun suurkaupunki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Mutta kirjoituksia on seinällä. Valtava keskittäminen kaikilla aloilla, vesijohdoista ja viemäröinnistä energian tuottamiseen ja jakeluun tekee metropolin haavoittuvaksi (Vihavainen: Haun teknopolis tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Nyt kannattaa seurata, mitä tapahtuu Kiovassa ja Harkovassa. Itse asiassa ne näyttävät olevan resilientimpiä (vrt. Vihavainen: Haun sivilisaation loppu tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuin on kuviteltu.

Mutta odotellaanpa nyt vielä. Helsingin ilmassa ei ole enää sitä hajua, jonka maalta tullut vielä 1950-luvulla haistoi väkevänä etenkin meren rannoilla. Myös veden voimakas sivumaku hävisi Päijänne-tunnelin myötä. Nyt putket vievät Helsingin jätteet kauas ulkomeren tuntumaan ja ensinhän ne puhdistetaan. Mutta suurkaupunki on yhä ongelma, jota ei kosmetiikalla ratkaista.

 

 

Konservatiivista liberalismia

 

Demokratian rappeutumisesta

 

Timothy Snyder, Tyranniasta. 20 opetusta 1900-luvulta. Suomentanut Matti Kinnunen. Siltala 2017, 130 s.

 

Timothy Snyder tunnetaan ennen muuta kirjastaan The Bloodlands (suom. Tappotanner), joka sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta lienee ainakin vaikuttanut ihmisten tapaan tarkastella Keski-Euroopan historiaa. Pieni, katekismusta muistuttava Tyranniasta, joka liittyy tiiviisti Yhdysvaltojen sisäiseen kehitykseen, on myös herättänyt huomiota etenkin kotimaassaan.

Snyder kuuluu niin sanottuihin julkisiin intellektuelleihin, joita etenkin anglosaksisessa maailmassa yhä on ja hänen esseistiset kiteytyksensä laajoista ilmiöistä ovat usein osuvia. Venäjän putinilaista komentoa hän on nimittänyt skitsofreeniseksi fasismiksi. Instituutiot Venäjällä ovat yhä selkeämmin fasistisia, mutta sikäläisen historiallisen kokemuksen takia asiaa ei mitenkään kyetä siellä ymmärtämään.

Käsillä oleva pikku kirja kuuluu nimenomaan Trumpin vastaisen poliittisen taistelun kontekstiin ja siinä mainitaankin usein ”presidentin” tekevän sitä tai tätä, kulkien nimenomaan tyranniaan vievää polkua.

Katekismuksen esimerkit on joka tapauksessa usein haettu Itä-Euroopan ja fasististen liikkeiden historiasta. Kirjoittaja varoittaa liukkaasta tiestä, joka saattaa äkkiarvaamatta johtaa tyranniaan, mikäli ensi oireita ei oteta vakavasti. Ohjeet ja varoitukset on yleensä suunnattu yksilöille henkilökohtaisesti.

Joukossa on sellaisia lähinnä itsestäänselvyyksiksi luettavia käskyjä kuin Varo yhden puolueen valtiota, Varo puolisotilaallisia ryhmiä, Ole isänmaan ystävä ja niin edelleen. Osittain käskyt ovat aivan yleisellä tasolla, kuten Aja hyviä asioita, Usko totuuteen, Ole mahdollisimman rohkea ja niin edelleen.

Erityisesti totalitaarisilta liikkeiltä suojautumista ajatellen joukossa on kyllä myös todellisia, historiasta saatuja maksiimeja kuten Älä tottele ennakkoon, Puolusta instituutioita ja Puolusta yksityiselämää.

Totalitaarinen valta on aina halunnut tehdä ihmisten henkilökohtaisesta elämästä poliittista ja tyrannien vaikutusvalta on paljolti pohjautunut siihen, että heidän tahtoaan on jo ennakolta ja kenenkään käskemättä riennetty tottelemaan. Mikäli instituutiot murretaan, murtuu myös kansa. Suomessa instituutioiden puolustamiseen panostettiin paljon sekä sortokaudella että 1940-luvulla ja meillä ne myös kestivät. Itä-Euroopan maissa ne eivät kestäneet.

Kirjoittaja vaatii yksilöä myös erottautumaan (laumasta) ja säilyttämään malttinsa, kun tapahtuu mahdottomia. Ne toki ovat hyvä periaatteita, vaikka tuskin kaikille mahdollisia.

Aivan järkevän sisällön kirjoittaja antaa myös pykälälle Kuulostele vaarallisia sanoja. Tässä hän ei tarkoita anti-intellektuaalista ”vihasanojen” tarkkailua ja niihin reagoimisen opettelua. Sen sijaan hän viittaa ”älykkäimmän natsin”, Carl Schmittin periaatteeseen, jonka mukaan kaikki säännöt voidaan tuhota viittaamalla poikkeus-ideaan.

Tämän poikkeus-, erikois-, hätä- jne. instituutioiden käytönhän me tunnemme erinomaisesti Venäjän historiasta, jossa erikoispalvelut ovat aina tehneet erikoisoperaatioitaan sangen erikoisin tuloksin (ks. Vihavainen: Haun erikoisoperaatioita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Vaarallisen sanan esimerkkinä Snyder esittää ekstremismin, jota Venäjällä alettiin jo varhain käyttää eräänlaisena yleisleimana kaikkea oppositiota vastaan. Aivan vastaavaa käyttöä voimme monessa muussa maasssa havaita sanalla rasismi.

Usko totuuteen, sen olemassaoloon, ei näinä postmoderneina aikoina ole suinkaan itsestäänselvyys enempää kuin se oli sitä Pontius Pilatuksellekaan. Totuuden hylänneitä ja kaiken propagandan kakistelematta nieleviä ihmisiä Eugene Ionesco kutsui eräässä absurdissa näytelmässään sarvikuonoiksi. No, minun sukupolveni osana oli joutua omilla silmillään näkemään sarvikuonojen absurdi näytelmä. Se tuli kyllä yllätyksenä.

Snyderin kirja sisältää enimmäkseen normaaleja terveen järjen maksiimeja, mutta sellaisten noudattaminen on näinä aikoina kaikkea muuta kuin itsesäänselvyys. Ikävä sanoa, mutta etenkin akateemisen maailman liepeillä hurahdetaan yhä uudelleen kvasitieteelliseen humpuukiin, joka peräti tieteen varjolla yrittää ajaa agendaansa ja todistaa, että ihmisestä tulee intellektuelli vasta silloin, kun hän pystyy erottautumaan muista ymmärtämällä, että kaksi kertaa kaksi on viisi.

Kun tämä uskon teko on suoritettu, on tie auki sellaiselle maailmankuvan manipuloinnille, joka ilman estoja pönkittää tyranniaa hävittämällä sananvapauden ja demonisoimalla normaalia inhimillisyyttä. Niin sanottu avoin yhteiskunta ei suinkaan ole tyranniaa vastaan haavoittumaton tai edes itseään korjaava, kuten jo Alexis de Tocqueville joutui toteamaan.

Totalitarismin mahdollisuus ja houkutus on olemassa myös demokratiassa. Jo antiikin aikana ymmärrettiin, että kaikki valtiomuodot voivat rappeutua ja niillä on taipumus rappeutua aivan tiettyyn suuntaan. Monarkia voi muuttua tyranniaksi, aristokratia oligarkiaksi ja demokratia oklokratiaksi. Toki demokratiasta voidaan päästä suoraan myös tyranniaan.

Demokratian sisällä sen suurimpia vaaroja on demagogia tai pikemmin poliittisen taistelun rappeutuminen häikäilemättömäksi jesuitismiksi, jossa osapuolet eivät enää ole lojaaleja edes itse järjestelmän periaatteille, vaan sotivat toisiaan vastaan keinoista piittaamatta ja totuuden ja oikeuden periaatteita tunnustamatta.

Epäilemättä elämme nyt monessakin suhteessa vaarallisia aikoja. Se on erityinen syy pysytellä normaalin järjen ja koettujen instituutioiden rajoissa. Aito liberalismi sulkee sisäänsä myös konservatismin, radikalismi eli juurista irtautuminen on sen sijaan sille vierasta ja siihen sisältyy aina myös vaara.

Snyderin katekismus on mitä suurimmassa määrin konservatismin puolustus 1900-luvun ikävien kokemusten valossa.

Tarkkailija

 

Valehtelijan päiväkirja

 

Olli Jalonen, Stalkervuodet. Otava 2022, 509 s.

 

Paavo Rintala säväytti vuonna 1982, YYA-Suomen yhä kukoistaessa, omaelämäkerrallisella romaanillaan Valehtelijan muistelmat.

Kirja on turhan huonosti muistettu yhtenä aikakautensa merkkitapahtumana. Siinä sitoutumaton totuuden, hyvyyden ja kauneuden etsijä, Venäjän ymmärtäjä ja Rauhanpuolustajien puheenjohtaja karisti yltään sen liturgisen YYA-uskonnon, jonka tehtävänä tosiasiassa ei ollut rauhan ja vapauden, vaan aivan tietyn tahon kyynisen voimapolitiikan palveleminen.

Rintalan kirjan päähenkilö, joka on toiminut puhtaista aatteellisista vaikuttimista, koki valaistumisen ja ymmärsi olevansa pikemmin oman kansansa  perinnön vartija, ennemmin Paavali Juustenin ja Ison vihan uhrien kuin idästä tulleiden hyökkääjien ja Leninin mausoleumilla pönöttävien muumioiden hengenheimolainen.

Rintala oli jonkinlainen anomalia aikansa niin sanottujen edistyksellisten joukossa. Hän ei mennyt lauman mukana, vaan ärsytti vuorotellen kaikkia mahdollisia tahoja kirjoillaan, joita kuitenkin luettiin hyvin ahkerasti. Kirjoissa käsiteltiin aina suuria asioita: oli Mannerheim, jonka varhaisvuodet ja Venäjän-kausi olivat saaneet uutta valoa tutkimuksesta, olivat autenttiset rintamamiesten äänet ja oli Leningradin piirityksen kuvaaminen sen kokeneiden kertoman perusteella.

Rintalan varsinaisena kohteena eivät kuitenkaan olleet yksittäiset tapahtumat tai henkilöt, vaan ihminen niiden keskellä, kaikessa eksistentiaalisessa paljaudessaan. Kirjat oli kirjoitettu sydänverellä, käyttääkseni tätä tuoretta ilmaisua.

Rintalan Leningrad-kirja syntyi KGB:n auliilla myötävaikutuksella, mutta puhui silti suuresta ja sekä meillä että jopa naapurissakin kielletystä eli tietoisuudesta pois suljetusta asiasta. Mannerheim-trilogia taas toi esille sen, ettei marski ollut mikään suuri vapaussankari ja Venäjän vihollinen, vaan sinne vapaaehtoisesti siirtynyt uraohjus, joka toimi aikansa ehdoilla ja jonka aikakauden muutos sitten asetti uuteen rooliin.

Rintala kuului niin sanottuihin yleisdemokraatteihin, jollaisia suuri ja mahtava pyrki aina värväämään puolelleen, olipa heidän ”demokraattisuutensa” aiheena sitten mikä tahansa. Tämän periaatteenhan esitti Jo nuori V.I. Uljanov (N. Lenin) vuonna 1902 artikkelissaan Mitä on tehtävä?

Ei ole mahdollista saada Rintalaa noin vain tungetuksi höynäytettyjen taistolaisten kollektiiviseen muottiin, johon laumasielut sen sijaan solahtivat luonnostaan. Hänelle suuret periaatteelliset kysymykset olivat aina aktuaalisia omantunnon kysymyksiä, joita ei ratkaistu keskuskomiteoissa.

Luulen, että Rintalaa on häntä ”hoitaneiden” alan miesten raporteissa kuvattu jonkunlaiseksi vaikuttaja-agentiksi, mutta hän näyttää toimineen bona fide ja kylliksi asioita ymmärrettyään hän teki tilit selviksi pyhän jesuiittaveljesuntansa kanssa. Totean, etten tunne hänen elämänsä tuota vaihetta muuten kuin hänen romaaninsa perusteella.

Joka tapauksessa tuollainen murtautuminen ulos siitä ainakin jonkinlaisen agentin roolista, johon hän oli joutunut, on aina hyvin vaikeaa.

Naapurimaamme päämies, joka parhaillaan tekee kaikkensa tuhotakseen koko maailman rauhallisen kehityksen, on sanonut, että se joka kerran on tšekisti (erikoispalveluiden jäsen) jää ikuisesti sellaiseksi. Entisten agenttien murhaaminen tahallisen julkisesti osoittaa tämän osaltaan.

Mutta asiaan. Olli Jalosen uuden kirjan päähenkilö on myös agentti, ei päätoimisesti, vaan sivutoimisesti ja tietenkin ankaran salaisesti. Venäjällä sellaisista käytettiin ja käytetään nimitystä seksot (sekretnyi sotrudnik). Sellaisia oli paljon jo tsaari-Venäjällä (ks. Vihavainen: Haun ohrana tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kirjassa Tampereen yliopistossa sosiologian opintonsa aloittanut nuori mies saa assistentilta mielestään upean tarjouksen päästä tutkimusavustajaksi jopa pientä palkkaa vastaan. Kyseessä on ikäkohorttitutkimus, jossa hänen on seurattava muutamia kohdehenkilöiksi valikoituneita nuoria vuosien ajan.

Itse asiassa koko tutkimus on lavastus, jonka puitteissa hankitaan mahdollisimman paljon tietoa aivan tietyistä henkilöistä. Vaikka he elävät sangen normaalia elämää, löytyy aina jotakin, jota he eivät olisi halunneet paljastaa kenelle tahansa ja jonka ilmitulo voisi vahingoittaa heitä. Tutkimuksen teettäjälle kaikki tällainen on arvokasta.

Ajan mittaan tutkimusapulainen haistaa palaneen käryä ja sanoutuu irti hommastaan. Siihen ei ole lupaa ja toimeksiantaja pystyy kuin pystyykin aiheuttamaan loikkarille paljon ikävyyksiä.

Tuon ajan Tampereen yliopistoa en tunne, mutta aikakautensa opiskelijanuorisoa kirja kuvaa hyvin sen kaikessa naiivissa oikeaoppisuudessa ja hyväuskoisuudessa. Jopa mainitut opettajien nimet ovat aitoja. Ajan myötä varjostetut kohdehenkilöt joka tapauksessa kasvavat aivan uusiin rooleihinsa, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä menneisyyden kanssa. Syntyy lähes uskomaton historiallinen katkos.

Päähenkilön seuraava elämänvaihe liittyy Indonesian suurlähetystöön, jossa kirjan kirjoittaja muuten palvelikin 1970-luvulla. Indonesia on ”suuri, paha maa”, jossa tapetaan häikäilemättä miljoona hallituksen vastustajaa ja pidetään yllä diktatuurikomentoa. Päähenkilön tehtävänä on torjua tästä todellisuudesta kertovia todenperäisiä uutisia.

Potkuthan sieltäkin tulevat, entisen työnantajan järjestäminä ja päähenkilö saa kokea kantapään kautta sen, ettei ”elimiä” voi paeta. Hänen aikanaan vakoilemansa tuttavapiirikin muodostuu vaaralliseksi ympäristöksi, miinakentäksi, jossa on pakko jatkaa valehtelua ja karttaa totuutta.

Kirjan päähenkilö vaikuttaa olevan hieman outo valinta salaiseksi tiedottajaksi eli, kuten ennen sanottiin, filuuriksi. Hän on selvästi introvertti nuori, jolla on vain vähän, jos lainkaan ystäviä, naissuhteita lukuun ottamatta. Tietojen hankintakin on sen mukaisesti hankalaa ja vaatii teeskentelyä ja järjestelyä.

Takakannen lööpin mukaan kirja on lähihistoriamme henkisen ilmapiirin ruumiinavaus. Ihan noin en sanoisi. Kirjan päähenkilö on liian eksentrinen ja lauman ulkopuolelle jäävä. Noiden vuosien surkeimmat ilmiöt jäävät tässä kirjassa esittelemättä, sillä ne tapahtuivat laumoissa, jotka puhkuivat pyhää marxilais-leniniläistä henkeään.

 Ne olisivat jo silloin olleet pienestä viittauksesta valmiit vaikka heittäytymään Senaatintorin kiveykselle valittamaan hengitysvaikeuksiaan, kuten tuo BLM-tunnusten elähdyttämä karja pari vuotta sitten. Kyllähän tämänkin ikäkohortin kohtalona on vuosien mittaan kasvaa aikuisuuteen, mikäli naapurin rauhanvoimat eivät onnistu tuhoamaan sitä ja koko maailmaa fyysisesti.

Tavallista tarinaa

 

Arjen draamaa

 

Klaus Härö (ohjaus), Rakkaani, merikapteeni. Elokuva

 

Aikamme (noin 50 vuoden säteellä) uutuuksiin on luettava niin sanoakseni monikansalliset elokuvat. Tämä on kokonaan englanninkielinen, Irlannissa kuvattu ja vain sikäläisiä näyttelijöitä ja tarinaa käyttävä, mutta kuitenkin suomalainen elokuva, kuten sitä mainostetaan. Chicagon filmijuhlilla elokuva pääsi yleisöäänestyksessä parhaaksi ulkomaiseksi kuvaksi.

Tulos ei ole lainkaan hullumpi. Paljonhan on kehuttu myös vaikkapa suomalaista Venäjälle sijoittuvaa elokuvaa Hytti numero 6, jonka kohtalona paljon muun ohessa taitaa olla nyt joutuminen hullun diktaattorin uhriksi.

Suomalaisia elokuvia tunnen huonosti, mutta minusta on näyttänyt, että niitäkin on yhä jonkin verran rasittanut vuosikymmenten takainen turkkalainen inhorealistisen paatoksen ja sentimentaalisuuden kultti lisättynä, sanoisinko jukkakajavalaisella vajaaälyisellä uusmoralismilla.

No, oli miten oli, ainakaan tässä filmissä ei moisesta ole merkkejä. Pidän sitä jopa jonkinlaisena anomaliana ajassamme. Siinä kerrotaan vain tavallinen, periaatteessa jopa hieman huvittava inhimillinen tarina tai itse asiassa muutamia yhteen nivoutuvia tarinoita, joissa ei ole mitään erityisen kummallista tai harvinaista.

Voi sanoa kuten Leo Tolstoi kertomuksessaan Ivan Iiljitšin kuolema: tarina on kaikkein tavallisin ja yksinkertaisin ja kaikkein kauhein.

Tällainenhan se totuus on. Kaikkein tavallisimmat asiat, ne, joita emme halua nähdä emmekä tietää, ovat ne kaikkein järkyttävimmät ja olennaisimmat.

Mikäli ihminen valkokankaalla mölyää ja kuolaa ja tappelee raivon härän lailla tai paukuttelee asetta ja kranaatteja, saattaa sen seuraaminen nostaa miellyttävästi adrenaliinitasoa. Kelpo pornofilmit (=seksillä myyvät) taas kiihottavat toisella tavalla, joskus hyvinkin ansiokkaasti ja taitavasti. Kyllä kai niistä useimmat tuntevat saavansa vastinetta rahoilleen. Usein niihin liittyy imelää sentimentaalisuutta, jota myös moni janoaa tylsän elämänsä höysteeksi.

Kaikella tuolla on oma arvonsa, jonka tarpeellisesta ja kaivatusta määrästä lienemme useassa tapauksessa erimielisiä. Tämä filmi painii kuitenkin eri sarjassa. Siinä ei ole enempää sankareita kuin konniakaan, ei itse asiassa myöskään juonta eikä varsinaista dramatiikkaa, paitsi sitä elämässä tavallista ja normaalia. Päähenkilöt, joita on ainakin kolme, ovat kaikki omalla tavallaan kelpo ihmisiä, jotka tekevät parhaansa.

No, kuten sanotaan, parhaamme yritettiin ja kävi kuin aina. Elämästähän ei selviä hengissä eikä yleensä ilman kolhuja. Terapiat ovat joskus vain laastaria syöpään.

Ei sen enempää olemattomasta juonesta ja epäsankarillisista sankareista, paitsi että jos siellä vikaan mennään, niin ei se tapahdu pahasta tahdosta, vaikka toki sitäkin aina normaalioloista löytyy. Näyttelijät ovat kaikki alansa mestareita ja kiljumatta, pelkillä ilmeillään ja sävyillään sitäkin enemmän puhuvia.

Luulen, että tämä tuiki tavallinen tarina lopettaa yleisön enemmistöltä ns. tipattoman tammikuun, vaikka pysyy koko ajan realistisen eleettömällä linjalla.

Ehkäpä tässä lähestytään taiteen klassista tehtävää: ei se ole minkään suuren tai pienen aatteen tai nerokkaan tai typeränkään oivalluksen pompöösiä julistusta, vaan ihmisyyden ja sen ongelmien tutkailua avoimin mielin. Luulen, että tässä päästiin ainakin taiteen omimmalle alueelle.