Tarkkailija

 

Valehtelijan päiväkirja

 

Olli Jalonen, Stalkervuodet. Otava 2022, 509 s.

 

Paavo Rintala säväytti vuonna 1982, YYA-Suomen yhä kukoistaessa, omaelämäkerrallisella romaanillaan Valehtelijan muistelmat.

Kirja on turhan huonosti muistettu yhtenä aikakautensa merkkitapahtumana. Siinä sitoutumaton totuuden, hyvyyden ja kauneuden etsijä, Venäjän ymmärtäjä ja Rauhanpuolustajien puheenjohtaja karisti yltään sen liturgisen YYA-uskonnon, jonka tehtävänä tosiasiassa ei ollut rauhan ja vapauden, vaan aivan tietyn tahon kyynisen voimapolitiikan palveleminen.

Rintalan kirjan päähenkilö, joka on toiminut puhtaista aatteellisista vaikuttimista, koki valaistumisen ja ymmärsi olevansa pikemmin oman kansansa  perinnön vartija, ennemmin Paavali Juustenin ja Ison vihan uhrien kuin idästä tulleiden hyökkääjien ja Leninin mausoleumilla pönöttävien muumioiden hengenheimolainen.

Rintala oli jonkinlainen anomalia aikansa niin sanottujen edistyksellisten joukossa. Hän ei mennyt lauman mukana, vaan ärsytti vuorotellen kaikkia mahdollisia tahoja kirjoillaan, joita kuitenkin luettiin hyvin ahkerasti. Kirjoissa käsiteltiin aina suuria asioita: oli Mannerheim, jonka varhaisvuodet ja Venäjän-kausi olivat saaneet uutta valoa tutkimuksesta, olivat autenttiset rintamamiesten äänet ja oli Leningradin piirityksen kuvaaminen sen kokeneiden kertoman perusteella.

Rintalan varsinaisena kohteena eivät kuitenkaan olleet yksittäiset tapahtumat tai henkilöt, vaan ihminen niiden keskellä, kaikessa eksistentiaalisessa paljaudessaan. Kirjat oli kirjoitettu sydänverellä, käyttääkseni tätä tuoretta ilmaisua.

Rintalan Leningrad-kirja syntyi KGB:n auliilla myötävaikutuksella, mutta puhui silti suuresta ja sekä meillä että jopa naapurissakin kielletystä eli tietoisuudesta pois suljetusta asiasta. Mannerheim-trilogia taas toi esille sen, ettei marski ollut mikään suuri vapaussankari ja Venäjän vihollinen, vaan sinne vapaaehtoisesti siirtynyt uraohjus, joka toimi aikansa ehdoilla ja jonka aikakauden muutos sitten asetti uuteen rooliin.

Rintala kuului niin sanottuihin yleisdemokraatteihin, jollaisia suuri ja mahtava pyrki aina värväämään puolelleen, olipa heidän ”demokraattisuutensa” aiheena sitten mikä tahansa. Tämän periaatteenhan esitti Jo nuori V.I. Uljanov (N. Lenin) vuonna 1902 artikkelissaan Mitä on tehtävä?

Ei ole mahdollista saada Rintalaa noin vain tungetuksi höynäytettyjen taistolaisten kollektiiviseen muottiin, johon laumasielut sen sijaan solahtivat luonnostaan. Hänelle suuret periaatteelliset kysymykset olivat aina aktuaalisia omantunnon kysymyksiä, joita ei ratkaistu keskuskomiteoissa.

Luulen, että Rintalaa on häntä ”hoitaneiden” alan miesten raporteissa kuvattu jonkunlaiseksi vaikuttaja-agentiksi, mutta hän näyttää toimineen bona fide ja kylliksi asioita ymmärrettyään hän teki tilit selviksi pyhän jesuiittaveljesuntansa kanssa. Totean, etten tunne hänen elämänsä tuota vaihetta muuten kuin hänen romaaninsa perusteella.

Joka tapauksessa tuollainen murtautuminen ulos siitä ainakin jonkinlaisen agentin roolista, johon hän oli joutunut, on aina hyvin vaikeaa.

Naapurimaamme päämies, joka parhaillaan tekee kaikkensa tuhotakseen koko maailman rauhallisen kehityksen, on sanonut, että se joka kerran on tšekisti (erikoispalveluiden jäsen) jää ikuisesti sellaiseksi. Entisten agenttien murhaaminen tahallisen julkisesti osoittaa tämän osaltaan.

Mutta asiaan. Olli Jalosen uuden kirjan päähenkilö on myös agentti, ei päätoimisesti, vaan sivutoimisesti ja tietenkin ankaran salaisesti. Venäjällä sellaisista käytettiin ja käytetään nimitystä seksot (sekretnyi sotrudnik). Sellaisia oli paljon jo tsaari-Venäjällä (ks. Vihavainen: Haun ohrana tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kirjassa Tampereen yliopistossa sosiologian opintonsa aloittanut nuori mies saa assistentilta mielestään upean tarjouksen päästä tutkimusavustajaksi jopa pientä palkkaa vastaan. Kyseessä on ikäkohorttitutkimus, jossa hänen on seurattava muutamia kohdehenkilöiksi valikoituneita nuoria vuosien ajan.

Itse asiassa koko tutkimus on lavastus, jonka puitteissa hankitaan mahdollisimman paljon tietoa aivan tietyistä henkilöistä. Vaikka he elävät sangen normaalia elämää, löytyy aina jotakin, jota he eivät olisi halunneet paljastaa kenelle tahansa ja jonka ilmitulo voisi vahingoittaa heitä. Tutkimuksen teettäjälle kaikki tällainen on arvokasta.

Ajan mittaan tutkimusapulainen haistaa palaneen käryä ja sanoutuu irti hommastaan. Siihen ei ole lupaa ja toimeksiantaja pystyy kuin pystyykin aiheuttamaan loikkarille paljon ikävyyksiä.

Tuon ajan Tampereen yliopistoa en tunne, mutta aikakautensa opiskelijanuorisoa kirja kuvaa hyvin sen kaikessa naiivissa oikeaoppisuudessa ja hyväuskoisuudessa. Jopa mainitut opettajien nimet ovat aitoja. Ajan myötä varjostetut kohdehenkilöt joka tapauksessa kasvavat aivan uusiin rooleihinsa, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä menneisyyden kanssa. Syntyy lähes uskomaton historiallinen katkos.

Päähenkilön seuraava elämänvaihe liittyy Indonesian suurlähetystöön, jossa kirjan kirjoittaja muuten palvelikin 1970-luvulla. Indonesia on ”suuri, paha maa”, jossa tapetaan häikäilemättä miljoona hallituksen vastustajaa ja pidetään yllä diktatuurikomentoa. Päähenkilön tehtävänä on torjua tästä todellisuudesta kertovia todenperäisiä uutisia.

Potkuthan sieltäkin tulevat, entisen työnantajan järjestäminä ja päähenkilö saa kokea kantapään kautta sen, ettei ”elimiä” voi paeta. Hänen aikanaan vakoilemansa tuttavapiirikin muodostuu vaaralliseksi ympäristöksi, miinakentäksi, jossa on pakko jatkaa valehtelua ja karttaa totuutta.

Kirjan päähenkilö vaikuttaa olevan hieman outo valinta salaiseksi tiedottajaksi eli, kuten ennen sanottiin, filuuriksi. Hän on selvästi introvertti nuori, jolla on vain vähän, jos lainkaan ystäviä, naissuhteita lukuun ottamatta. Tietojen hankintakin on sen mukaisesti hankalaa ja vaatii teeskentelyä ja järjestelyä.

Takakannen lööpin mukaan kirja on lähihistoriamme henkisen ilmapiirin ruumiinavaus. Ihan noin en sanoisi. Kirjan päähenkilö on liian eksentrinen ja lauman ulkopuolelle jäävä. Noiden vuosien surkeimmat ilmiöt jäävät tässä kirjassa esittelemättä, sillä ne tapahtuivat laumoissa, jotka puhkuivat pyhää marxilais-leniniläistä henkeään.

 Ne olisivat jo silloin olleet pienestä viittauksesta valmiit vaikka heittäytymään Senaatintorin kiveykselle valittamaan hengitysvaikeuksiaan, kuten tuo BLM-tunnusten elähdyttämä karja pari vuotta sitten. Kyllähän tämänkin ikäkohortin kohtalona on vuosien mittaan kasvaa aikuisuuteen, mikäli naapurin rauhanvoimat eivät onnistu tuhoamaan sitä ja koko maailmaa fyysisesti.