Kohti väistämätöntä

 

Tuomittujen kulkue

 

Frank Thiess, Tsushima. Erään merisodan romaani. Arvi A. Karisto Oy, 1937, 534 s.

 

Sanotaan, että voitolla on aina ottajia, mutta tappio on orpo. Tsušiman taistelu, jonka tämän kirjan kirjoittaja nimittää maailmanhistorian suurimmaksi, kuului niin sanottuihin rökäletappioihin.

Wikipedian mukaan vastakkain oli venäläisten puolella 8 taistelulaivaa eli järeää tykistöä käyttävää, raskaasti panssaroitua alusta, 3 rannikkopanssarilaivaa ja 9 risteilijää, 9 hävittäjää ja 9 apualusta (apuristeilijää) sekä lisäksi kuljetuslaivoja. Thiessin mukaan laivoja oli yhteensä 45.

Japanilaisilla oli 5 taistelulaivaa, mutta runsaasti pienempiä aluksia yksin kappalein laskien jopa 111.

Taistelun lopputuloksena venäläiset olivat menettäneet 5045 miestä kaatuneina ja japanilaiset 117. yli 6000 venäläistä joutui vangeiksi.  Koko Venäjän Itämereltä lähtenyt laivasto oli lakannut olemasta. Muun muassa 6 taistelulaivaa ja yksi rannikkopanssarilaiva ja 14 muuta laivaa oli upotettu. Kaksi taistelulaivaa ja 2 rannikkopanssarilaivaa oli antautunut. Upotettujen alusten kantavuus oli 143000 tonnia. Japanilaisilta upotettiin kolme torpedovenettä, yhteensä 255 tonnia.

Tärkeimmät säilyneet venäläiset laivat olivat ne kolme risteilijää, joita komensi suomalainen Oskar Enqvist. Ne irtautuivat taistelusta ja pelastautuivat Manilan satamaan.

Venäläisten tappiota on, luultavsti oikein, selitetty sillä, että japaniaisten kalusto oli, hämmästyttävästi, ratkaisevasti parempaa. Vielä äsken aiva takapajuinen maa oli siis ystynyt lyömään vanha suurvallan hupputekniikan alalla!

Asia selittyy siitä, että japanilaiset ostivat uusimpia sotalaivoja briteiltä ja heidän kranaattinsa olivat suorastaan monin verroin tehokkaampia. Kyllä japanilaisetkin saivat osansa tulesta ja esimerkiksi amiraali Togon lippulaiva Mikasa murjottiin hyvin huonoon kuntoon Tsušimassa, kuten jo aiemmin Port Arthurissa.

Pietarista mukaan raahatut vanhat taistelulaivat pystyivät nekin kovaan vastarintaan, vain kolme niistä antautui vastoin upseerien ja miehistön kapinan asteelle noussutta vastarintaa. Tätä antautumista pidettiin yleisesti anteeksiantamattomana, kuten myös mukana ollut suomalainen Harald Graf muistelee ( ks. Vihavainen: Haun graf tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Itse asiassa taistelua voidaan pitää mittasuhteiltaan pienempänä kuin vaikkapa toista Ruotsinsalmen taistelua vuonna 1790 tai myöhempää Skagerrakin taistelua, mutta olihan se merkitykseltään suurempi. Mikäli venäläiset olisivat voittaneet, olisi heillä ollut mahdollisuus voittaa vielä koko sota, joka oli kyllä mennyt hyvin huonosti.

Hävinneitä on tapana pilkata ja tätä harrastettiin Venäjän Itämeren laivaston ja sen päällikön kohdalla runsaasti jo ennen kuin ne olivat saapuneet golgatalleen. Kuuluisa Dogger bankin (Hullin) välikohtaus, jossa laivasto tulitti japanilaisiksi torpedoveneiksi luulemiaan englantilaisia kalastusaluksia, antoi tähän runsaasti aihetta ja herätti Englannin kiivaan suuttumuksen. Kirjoittaja selittää tämänkin välikohtauksen parhain päin.

Tämän kirjan ehdoton sankari on nimittäin tiedossa: se on amiraali Zinovi Rožestvenski, jota kuvataan todellisena spartalaisena, joka yli-inhimillisellä tahdonvoimallaan pitää koossa laivastoaan uskomattoman vaikeissa oloissa. Hänen eskaaderinsahan kiersi Hyväntoivonniemen ja kulki yhä uudelleen avomerellä hiilestäen ja koneitaan korjaten kohti taistelua, jonka sankari tiesi häviävänsä. Mutta sotilaan velvollisuus ei ole arvostella ylempiään, vaan totella heitä.

Koko maailma oli Rožestvenskin laivastoa vastaan, jopa Ranska, joka niin ylenpalttisesti juhli Venäjää uutena ystävänään 1890-luvulla ja jonka kanssa solmittu liitto oli periaatteessa täysissä voimissaan. Englanti mahtavine laivastoineen oli avoimen vihamielinen, vain saksalaiset jaksoivat suhtautua venäläisiin kuin omiinsa, he osoittivat reilua ja aitoa ystävyyttä. Hampurin-Amerikan linjan hiililaivat tekivät koko valtavan odysseian yleensä mahdolliseksi.

Kirjoittaja käyttää puoli kirjaa tämän huikean matkan kuvaamiseen ja uhraa sen kunniaksi loputtomasti superlatiiveja. Vaikea se matka todella olikin, kuten myös osanottajien muistelmissa on kuvattu (vrt. Vihavainen: Haun graf tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Vaikeuksien ja tappion ja ylipäätään koko mielettömän odysseian syynä oli Venäjän poliittinen olemus. Ei se ollut edes valtakunta, vaan hallitsematon manner, itse asiassa loputon suo, jossa kukaan ei todella vastannut eikä halunnut vastata mistään. Laivojen ja aseiden rakentamisessa hutiloidaan, lakaistaan ongelmia maton alle ja varastetaan ja taas varastetaan. Vastuuta kaikki karttavat kuin piru pyhää vettä. Poikkeus on vain Rožestvenski.

Mitä venäläisten ominaisuuksiin kansana tulee, puhuu kirjoittaja niistä mitä lämpimimmin. Urhoollisuus on niistä eräs selkeimmistä ja se näkyy niin taisteluissa Port Athurista kuin myös Tsušimassa. Mutta saamattomuus, varastaminen ja vastuuttomuus kukoistavat muualla maarintamalla ja koko laajassa maassa.

Sivumennen sanoen, Paasikivi julmisteli joskus Mannerheimista puhuessaan, että tämän synteihin kuului aitoryssläinen perestrahovka, eli jälleenvakuutuksen hankkiminen. Marsalkka muka aina huolehti siitä, että mikäli asiat menisivät huonosti,  vastuun saisi kantaakseen joku muu.

Mukana matkalla ja taistelussa oli myös runsaasti saksalaisia, lähinnä balttilaista aatelia, sekä suomalaisia (suomenruotsalaisia), kuten melko paljonkin kuvattu Rožestvenskin ensimmäinen upseeri Ignatius, joka kaatui taistelussa, jo mainittu amiraali Enqvist, jonka risteilijöihin muuten kuului Nevalla nykyään köllöttelevä Aurora, sekä esimerkiksi amiraali Starck ja taisi olla joku muukin.

Thiess olisi voinut mainita myös meriministerinä juuri tuohon aikaan olleen suomalaisen Avellanin, mutta ei nosta tämän roolia esille tappion jonkinlaisena organisoijana. Ei sitä yleensäkään ole tehty. Enqvistin suorittamaa risteilijäeskaaderin pelastamista on kyllä arvosteltukin. Thiess ei sitä tee.

Peräti suurin osa tässä kirjassa  mainituista laivojen päälliköistä oli sukunimeltään saksalaisia ja useinhan nämä tunnetusti olivatkin säilyttäneet identiteettinsä luterilaista uskontoa myöten. Heidän ominaisuuksiaan kirjoittaja ei mitenkään yleisesti kehu paitsi mainitessaan heidän olleen merikansaa, toisin kuin venäläiset. Sinänsä hieman yllättävä luonnehdinta noista parooneista.

Kirjaa on pidettävä sävyltään hyvin russofiilisenä ja sen takia kannattaa tarkastella sen tekijän henkilöhistoriaa ja julkaisuajankohtaa. Kirja julkaistiin Saksassa vuonna 1936 eli saksalais-neuvostoliittolaisen ristiriidan ollessa kuumimmillaan sitten ensimmäisen maailmansodan.

Thiess olli syntynyt Latviassa vuonna 1890 ja varttunut Berliinissä. Hän ehti hieman sotiakin venäläisiä vastaan ensimmäisessä maailmansodassa, kunnes vapautettiin palveluksesta terveyssyistä. Naimisiin hän meni amerikkalaisen kanssa.

Saksassa ja ulkomaillakin hänestä tuli tunnettu ja tunnustettukin kirjailija, jonka kaksi kirjaa saivat jopa kunnian tulla poltetuiksi natsien kirjaroviolla vuonna 1933. Siitä huolimatta hänestä ei tullut kiellettyä kirjailijaa ja hän julkaisi vielä sodan aikanakin. Hän kuoli vuonna 1977.

Huolimatta lämpimästä suhtautumisestaan Venäjän kansaan, kirjoittaja ei säästä epiteettejä kuvatessaan Venäjän poliittista systeemiä ja virkakoneistoa. Sana rappio ei riitä alkuunkaan, kyseessä on taikinamainen muodottomuus ja normiksi noussut vastuuton tolkuttomuus, jonka seuraukset saa kantaa harmaa marttyyri -venäläinen sotilas.

Kelpo miesten osa tässä rappion suossa on lohduton, mutta kunniakas. Jalo ja hyveellinen luonteenlaatu voi olla vain oma palkkionsa, normaalia on, että juonittelijat käyttävät noita hänen ominaisuuksiaan hyväkseen. Siinä maassa paha saa palkkansa ja hyvä rangaistuksensa.

Thiessin kirja perustuu ilmeisesti kirjallisuuden hyvään tuntemukseen, mutta ei toki ole täysipainoinen aiheensa historia. Se on ennen muuta journalistinen suoritus, jossa kirjoittaja tavoittelee suuren draaman sävyjä kahden jaloin sankarin kohtaamisesta taistelussa, jonka ratkaisu oli jo etukäteen jumalten päättämä.

Kiinnostavaksi jää, miten Saksan sensuuri vallitsevan Gleichsschaltungin oloissa suostui tällaisen russofiilisen teoksen julkaisemiseen. Jälkeen päin voimme tietenkin muistella, että saksalais-venäläinen ystävyys on historiassa ollut sääntö eikä poikkeus ja että 1900-luvullakin maat olivat suorastaan liittolaisia niin vuosina 1922-1934 kuin sitten vuosina 1939-1941.

Tuo meidän tuntemamme ideologinen vastakohtaisuus vuosina 1934-1939 oli sittenkin lyhytaikainen, puhumattakaan siitä molemminpuolisen vihan aallosta, joka syntyi vuosien 1941-1945 sodan aikana. Ei mistään sellaisesta voitu tietää vielä vuonna 1936.