Tavallista tarinaa

 

Arjen draamaa

 

Klaus Härö (ohjaus), Rakkaani, merikapteeni. Elokuva

 

Aikamme (noin 50 vuoden säteellä) uutuuksiin on luettava niin sanoakseni monikansalliset elokuvat. Tämä on kokonaan englanninkielinen, Irlannissa kuvattu ja vain sikäläisiä näyttelijöitä ja tarinaa käyttävä, mutta kuitenkin suomalainen elokuva, kuten sitä mainostetaan. Chicagon filmijuhlilla elokuva pääsi yleisöäänestyksessä parhaaksi ulkomaiseksi kuvaksi.

Tulos ei ole lainkaan hullumpi. Paljonhan on kehuttu myös vaikkapa suomalaista Venäjälle sijoittuvaa elokuvaa Hytti numero 6, jonka kohtalona paljon muun ohessa taitaa olla nyt joutuminen hullun diktaattorin uhriksi.

Suomalaisia elokuvia tunnen huonosti, mutta minusta on näyttänyt, että niitäkin on yhä jonkin verran rasittanut vuosikymmenten takainen turkkalainen inhorealistisen paatoksen ja sentimentaalisuuden kultti lisättynä, sanoisinko jukkakajavalaisella vajaaälyisellä uusmoralismilla.

No, oli miten oli, ainakaan tässä filmissä ei moisesta ole merkkejä. Pidän sitä jopa jonkinlaisena anomaliana ajassamme. Siinä kerrotaan vain tavallinen, periaatteessa jopa hieman huvittava inhimillinen tarina tai itse asiassa muutamia yhteen nivoutuvia tarinoita, joissa ei ole mitään erityisen kummallista tai harvinaista.

Voi sanoa kuten Leo Tolstoi kertomuksessaan Ivan Iiljitšin kuolema: tarina on kaikkein tavallisin ja yksinkertaisin ja kaikkein kauhein.

Tällainenhan se totuus on. Kaikkein tavallisimmat asiat, ne, joita emme halua nähdä emmekä tietää, ovat ne kaikkein järkyttävimmät ja olennaisimmat.

Mikäli ihminen valkokankaalla mölyää ja kuolaa ja tappelee raivon härän lailla tai paukuttelee asetta ja kranaatteja, saattaa sen seuraaminen nostaa miellyttävästi adrenaliinitasoa. Kelpo pornofilmit (=seksillä myyvät) taas kiihottavat toisella tavalla, joskus hyvinkin ansiokkaasti ja taitavasti. Kyllä kai niistä useimmat tuntevat saavansa vastinetta rahoilleen. Usein niihin liittyy imelää sentimentaalisuutta, jota myös moni janoaa tylsän elämänsä höysteeksi.

Kaikella tuolla on oma arvonsa, jonka tarpeellisesta ja kaivatusta määrästä lienemme useassa tapauksessa erimielisiä. Tämä filmi painii kuitenkin eri sarjassa. Siinä ei ole enempää sankareita kuin konniakaan, ei itse asiassa myöskään juonta eikä varsinaista dramatiikkaa, paitsi sitä elämässä tavallista ja normaalia. Päähenkilöt, joita on ainakin kolme, ovat kaikki omalla tavallaan kelpo ihmisiä, jotka tekevät parhaansa.

No, kuten sanotaan, parhaamme yritettiin ja kävi kuin aina. Elämästähän ei selviä hengissä eikä yleensä ilman kolhuja. Terapiat ovat joskus vain laastaria syöpään.

Ei sen enempää olemattomasta juonesta ja epäsankarillisista sankareista, paitsi että jos siellä vikaan mennään, niin ei se tapahdu pahasta tahdosta, vaikka toki sitäkin aina normaalioloista löytyy. Näyttelijät ovat kaikki alansa mestareita ja kiljumatta, pelkillä ilmeillään ja sävyillään sitäkin enemmän puhuvia.

Luulen, että tämä tuiki tavallinen tarina lopettaa yleisön enemmistöltä ns. tipattoman tammikuun, vaikka pysyy koko ajan realistisen eleettömällä linjalla.

Ehkäpä tässä lähestytään taiteen klassista tehtävää: ei se ole minkään suuren tai pienen aatteen tai nerokkaan tai typeränkään oivalluksen pompöösiä julistusta, vaan ihmisyyden ja sen ongelmien tutkailua avoimin mielin. Luulen, että tässä päästiin ainakin taiteen omimmalle alueelle.