Savannahin valtauksesta Saimaan rannoille ja Pietariin

 

Stedingk Pietarissa

 

А.Г. Брикнер, Война России со Швецией в 1788-1790 годах. URSS 2016 (1869), 299 s.

 

Aleksandr Gustavovitš Brikner (Alexander Brückner 1834-1896) oli arvostettu saksalais-venäläinen historioitsija, joka kirjoitti muun muassa Pietari Suuren ja Katariina Suuren elämäkerrat. Hänen kirjoittamansa Kustaa III:n sodan historia on myös laatutyötä, kuten Leopold Ranken oppilaalta sopii odottaakin.

Tämä Briknerin teos eroaa useimmista suomalaisista ja ruotsalaisista alan teoksista siinä, että venäläinen ja yleensäkin suurpoliittinen näkökulma on siinä hyvin vahvasti esillä. Sitä paitsi kirjoittaja hallitsee hyvin hovin ja ylimystön keskinäisten suhteiden kiemurat ja esittää paljon herkullisia anekdootteja suorina lainauksina.

Brikner on käyttänyt myös Curt von Stedingkin (1746-1837) tuottamaa materiaalia. Tämä Ruotsin Pommerissa syntynyt sotilas ja hovimieshän loi hyvin poikkeuksellisen ja kiinnostavan uran, joka vei hänet Yhdysvaltojen vapaussotaan Ranskan joukoissa ja sitten Savon prikaatin komentajaksi Kustaa III:n sodassa.

Kustaa III:n sodassa Stedingkin nimiin pantiin kaikki Savon voittoisat operaatiot, Porrassalmesta Parkumäelle. Sulkavalla, Partalan hovissa Stedingk piti päämajaansa vuosina 1789-1790. Paikka sijaitsi hieman selustassa, turvassa laivastojen nopeilta iskuilta ja sieltä oli hyvät yhteydet sekä pohjoiseen että etelään.

 Sodan jälkeen Stedingk toimi Ruotsin suurlähettiläänä Pietarissa vuosina 1790-1808. Sodassa Napoleonia vastaan hän oli Kaarle Juhanan lähin mies ja edusti Ruotsia Pariisin rauhaa solmittaessa vuonna 1814. Vielä vuonna 1826 Stedingk edusti Ruotsia Nikolai I:n kruunajaisissa. Hänet oli vuonna 1811 korotettu Ruotsin viimeiseksi sotamarsalkaksi.

Brikner kuvaa kirjassaan kiintoisasti sitä, miten Stedingk otettiin vastaan Pietarissa heti sodan jälkeen. Tunnetustihan hän siellä muun muassa neuvotteli ruhtinas Potjomkinin kanssa vanhan ja kiistanalaisen Turun rauhan rajalinjan (1743-1812) täsmentämisestä yrittäen saada edes Savonlinnan takaisin Ruotsille.

Tuolloin Potjomkin otti esille jo aiemmin esittämänsä idean siitä, että rajaseudun savolaiset olisi siirrettävä valtakunnan muihin osiin, ensi sijassa tietenkin Krimille ja Novorossijaan, joiden asuttaminen tuli juuri tuolloin päiväjärjestykseen. Ilmeisesti tämä ajatus kariutui Katariinan vastustukseen (ks. Vihavainen: Haun potjomkin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Värälässä rauha oli itse asiassa solmittu melkoisin myönnytyksin puolin ja toisin, vaikka mitään alueellisia muutoksia ei tehty. Myönnytykset koskivat Ruotsin puolelta rauhan solmimista ilman Turkin suostumusta, mihin oli sitouduttu ja Venäjän puolelta luovuttiin toimimasta Ruotsin aatelisvaltaisen hallitusmuodon takaajana, kuten aiemmissa rauhoissa oli määrätty.

Suurpoliittiset paineet Preussin suunnalla antoivat vauhtia Katariinalle ja Ruotsin rahat olivat vähissä, vaikka Preussi ja Englanti olivat sitä tukeneet Turkin lisäksi. Sota syö rahaa loputtomasti.

Kuten tiedetään, rintamilla upseerit kohtasivat hilpeissä merkeissä rauhanviestien saavuttua ja ryyppäsivät reippaasti yhdessä. Vain hetkeä aiemmin olivat Stedingkin joukot vielä valmistautuneet hyökkäykseen Puumalan Pirttimäellä ja Suomenlahdella oli Ruotsinsalmen tappiostaan katkera Nassau-Siegenin prinssi jo aloittanut siirtymisen uuteen hyökkäykseen.

Viime mainittu herra oli muuten sangen värikäs persoona, joka oli toiminut Ranskassa ja Espanjassa niin jalkaväen kuin ratsuväen komentajana, seilannut Bougainvillen kanssa maapallon ympäri, vietellyt matkalla Tahitin kuningattaren ja -kuten kerrotaan- taistellut tiikereitä vastaan Afrikassa paljain käsin.

Koska Afrikassa ei edes ole tiikereitä, lienee kerskuriksi mainitun Nassaun tarinat otettava suolahiukkasen kera, mutta ainakin hän oli menestynyt loistavasti soutulaivaston komentajana sekä Turkin sodassa että Ruotsinsalmessa vuonna 1789.

Vuonna 1790 hän kärsi Ruotsinsalmessa rökäletappion, mutta ei näytä menettäneen sisuaan. Vaikka Venäjän saaristolaivasto mainitun taistelun tuloksena suorastaan hävitettiin, sai prinssi murheelliselta Katariinalta ansioistaan vielä kultaisen miekan briljanttien kera. Siihenkin hän oli tyytymätön, kertoo Stedingk Briknerin mukaan.

Briknerin sanatarkasti siteeraamissa Stedingkin raporteissa hänen saapumisestaan Pietariin kerrotaan vastaanoton olleen suorastaan sydämellinen alusta pitäen. Jo Haminassa kenraali Numsen kutsui suurlähettilään illalliselle, jossa tämä kohtasi myös ”ystäväni paroni Schultzin, joka oli tapaamisesta erittäin iloinen”.

Ei liene mahdotonta, että kyseessä olisi ollut Wilhelm Schultz von Ascheraden, joka oli vuonna 1789 vallannut Sulkavan ja sitten taistellut huonolla menestyksellä Stedingkin savolaisia vastaan Parkumäellä. Hänhän oli sieltä haavoittuneena siirtynyt selustaan, saanut joka tapauksessa ylennyksen ja tullut vuonna 1791 Viipurin ylikomendantiksi.

Viipurissa Stedingkiä odotti häntä varten varustettu huoneisto ja sinne komendantti tuli häntä tapaamaan. Pietarissa suurlähettiläs tapasi illalisella kreivi Saltykovin luona miltei kaikki äskeiset viholliset: Denisovin, Bergmanin, Apraksinin, Suchtelenin, Güntselin, Eulerin ja ”vanhan, rehellisen Delwigin, joka kyyeleet silmissä puhui Teidän Majesteetistanne (Kustaa III:sta)”.

Myös Nassau prinssin Stedingk kohtasi kadulla ja tämä oli tapaamisesta riemuissaan ja saapui sitten vielä vierailulle suurlähettilään luo. Stedingk tapasi myös ruotsalaista sukua olevan kenraali Igelströmin, joka oli ollut Venäjän edustajana Värälässä neuvostelemassa rauhasta ja myös toiminut mm. Simbirskin ja Ufan käskynhaltijana ja värvännyt sieltä Kustaa III:n sodan rintamalle baškiireja, jotka taistelivat jousella ja nuolilla aseistettuina. Kustaan sodan jälkeen hänestä tuli Venäjän Ruotsin lähettiläs. Serafiimiritarikunnan jäsenenä hän sai myös vaakunansa Riddarholmin kirkkoon.

Kenraalit juoruilivat Pietarissa toisistaan, eivätkä keskinäiset suhteet olleet oikein hyvät. Erityisesti Nassaun prinssiä kohtaan oli nurjamielisyyttä. Kustaa-kunkinkaan rohkeutta entiset viholliset sen sijaan kiittelivät ja kehuivat myös ruotsalaisia upseereita. Sotilaiden he arvioivat olleen molemmin puolin yhtä hyviä, mutta ruotsalaiset upseerit olivat parempia.

Tästä tulee mieleen, miten G.M Armfelt joutui hieman myöhemmin pöytäseuraksi marsalkka Suvoroville, joka ylisti Ruotsin sotilaita: hän, Suvorov oli venäläisineen lyönyt vain turkkilaisia, saksalaisia ja ranskalaisia, mutta Ruotsin armeija oli löylyttänytkin venäläiset ja oikein kunnolla!

Tällaiset pöytäpuheet ovat oma genrensä, jota ei suinkaan pidä ottaa ihan vakavissaan. Vodkan kyytipojaksi kuuluu kertoa jokin mehevä sutkaus, jotta kaikki voivat hyvillä mielin napata snapsinsa. Toki Armfelt kertoi Suvorovin myös ylistäneen Kaarle XII:a, jolta hän näyttää oppineen keskeisiä ideoita.

Mutta mitä tulee Stedingkiin, hän tapasi tietenkin komean paraativastaanoton merkeissä myös Katariinan, jonka kättä vanha hovimies aluksi unohti suudella, mutta ymmärsi sitten kreivi Ostermanin viittauksesta mitä tuli tehdä. Keisarinna kertoi kuninkaalle viestitettäväksi olevansa hyvin tyytyväinen rauhaan ja myös Stedingkiin Ruotsin edustajana.

Sodan jälkeen olivatkin vuorossa heti liittoneuvottelut Venäjän ja Ruotsin välillä Ranskaa vastaan. Kustaa vaati suuria apurahoja armeijalleen ja sen lisäksi vielä itselleen henkilökohtaisesti huomattavia summia velkojensa maksuun. Jotakin hän lienee saanutkin.

Ainakin kansa sai aiheen iloita rauhasta, sota oli vaatinut Briknerin laskelmien mukaan Ruotsilta 900 upseerin ja 20000 sotilaan hengen. Jussi T. Lappalainen pitää esitettyä nolin 50000 suomalaisen ja ruotsalaisen sodan uhrin määrää suunnilleen oikeana.

 Nyt sodan jälkeen ei pelkästään palattu normaalioloihin, vaan lisäksi saatiin ostaa Suomen satamista nälkäiselle ja sodan kurittamalle kansalle tullittomasti venäläistä viljaa.

Näinhän oli tapahtunut myös jonkin aikaa ennen sodan syttymistä Suomessa vallinneiden katovuosien lievittämiseksi. Siitä Katariina olikin saanut kansan suussa nimityksen ”Jauho-Kaisa”.

 Kun Kustaa pakotti hänet sotaan, hän suuttuneena muisteli tätäkin asiaa: eihän hän ollut Ruotsille tehnyt muuta kuin hyvää. Mutta suurpolitiikka oli tuohonkin aikaan häikäilemätöntä. Koalitiosta toiseen siirryttiin ilman ilmeisiä tunnonvaivoja ja sodan jälkeen Katariina lakkasi kirjeenvaihdossaan sättimästä serkkuaan Kustaata.

Erona nykyisiin aikoihin oli sentään herrasväen -upseerien- väliset kollegiaaliset suhteet. Ruotsin ja Venäjän armeijoissa suuriosa upseeristoa edustikin samaa kulttuuria ja usein jopa samoja balttilaisia aatelissukuja. Kieliongelmia ei ollut ja usein oltiin sukulaisiakin.

Stedingk ei kuuluut balttilaisiin paroneihin, mutta edusti sen sijaan aikakauden ammattisotilastyyppiä, joka sujuvasti siirtyi rintamalta toiselle. Hänen kirjeenvaihtonsa, joka on nyt digitoituna saatavissa Kansallisarkiston kokoelmissa, on etupäässä kirjoitettu ranskaksi.

Kenelle mitäkin?

 

Valkosen miehen hommat

 

Joskus kaukaisella 1990-luvulla kertoi muuan laivaston upseeri, että heillä oli nykyään varusmiehiä monenlaisista taustoista ja homma oli sujunut hyvin.

Kerrankin muuan väriltään musta mies oli joutunut kömpimään tykkiveneen pakoputkea puhdistamaan, mikä oli likaista ja epämukavaa hommaa. Pois tullessaan mies tokaisi Ei tää oo mitään valkosen miehen hommaa!

Tälle kaikki kuulijat nauroivat niin silloin kuin sitten myöhemmin, kun juttua kerrottiin maanpuolustuskurssilla. Tuo musta nuorimies, jota silloin nimitettiin asiallisesti n-alkuisella sanalla, jossa ei kenellekään ollut mitään loukkaavaa, ei satavarmasti tarkoittanut, että hänet oli ns. rotunsa vuoksi pantu tuohon hommaan, sattuipahan nyt muistumaan mieleen muuan sanparsi, jolle nyt löytyi sopivaa käyttöä.

Meillä ei tuohon aikaan ollut mitään merkittäviä etnisiä ryhmiä kantasuomalaisten lisäksi. Työt eivät siis missään tapauksessa olleet jakaantuneet ihmisten entisen taustan tai esimerkiksi uskonnon mukaisesti. Varallisuuseroja oli, jako maalaisiin ja kaupunkilaisiin oli yhä jossakin määrin olemassa ja luokkatietoisuuttakin löytyi sieltä täältä.

Jokainen teki meillä sellaisia töitä, joita sai ja jotka toivat elatuksen. Puhuminen paskaduuneista, joka muistaakseni alkoi juuri 1990-luvulla oli enne aivan uusista ja pöyristyttävistä arvostuksista. Samaan aikaan myös alettiin levittää ns. suoritusportaan ja johtajien palkkaeroja aivan ennenkuulumattomasti ja tehtiin sankareita erilaisista huijareista, jotka olivat tehneet omaisuuksia keinottelulla.

Kehitys oli alkanut peltojen paketoinnista ja sitä vahvisti se hillitön konsumeristinen uskonto, joka pyyhki yli läntisen pallonpuoliskon ja laajemmaltikin. Ennen oli paitsi kommunistisessa maailmassa, myös lännessä arvostettu ja juhlittu työn sankaria, nyt nostettiin selvin sanoin kuninkaaksi kuluttaja. Amerikkalaiseen tapaan alettiin jopa puhua ”luusereista”.

Luterilainen perinteemme ei kuitenkaan ole samanlainen kuin amerikkalaisen kalvinismin henki, joka halveksii epäonnistujia. Asian voi heti todeta jo sosiaalivaltiomme nauttimasta kannatuksesta. Ihmisellä on meillä ajateltu olevan arvoa sinänsä riippumatta heidän taustoistaan tai menestyksestään. Amerikkalaisen eturyhmäyhteiskunnan suuret sisäänrakennetut ongelmat, jotka näkyvät myös sen poliittisessa järjestelmässä olivat meille aivan vieraita. Ajatus rotuongelmasta Suomessa oli vielä 30 vuotta sitten pelkkä vitsi.

No, nythän tilanne on aivan toinen. Suurissa keskuksissa etnisiä ryhmiä riittää paikallisiksi enemmistöiksi asti ja aitoja rinnakkaiskulttuureita on jo enklaaveina olemassa. Myös työt ovat useissa tapauksessa alkaneet jakaantua erilaisten etnisten ryhmien rajoja myötäillen, mikä on jo helppo havaita.

Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja joutuu useimmissa maissa tekemään hengenpitimikseen huonopalkkaisia ja vähän haluttuja töitä tai sitten hän ryhtyy yhteiskunnan elätettäväksi. Jos hän on ahkera ja lahjakas, on seuraava sukupolvi jo toisenlaisessa asemassa, mutta välttämättähän näin ei tapahdu.

Ns. työperäistä maahanmuuttoa ajavat näyttävät haluavan aivan erityisesti matalapalkkaisten töiden tekijöitä. Tämä näyttää sopivan myös ns. vasemmistolle, jonka kannattajat eivät noita töitä tee, mutta äänestävät kyllä runsaiden sosiaalietuuksien puolesta ja saavat myös maahanmuuttajilta ääniä.

Jostakin ihmeen syystä kukaan ei puhu siitä, ettei maahanmuutolla ole työvoimapulan hoitamisen kannalta mitään muuta kuin hetkellinen merkitys. Kun nuo uudet matalapalkkatöiden tekijät kotoutuvat, heidän vaatimustasonsa kasvaa ja sosiaalinen asemansa nousee.

Voi kyllä olla, että joidenkin ryhmien kohdalla näin ei käykään. Silloin esimerkiksi tietyt työt jäävät jonkin etnisen ryhmän harteille ja voidaan aloittaa puhuminen rotusyrjinnästä. Mitään syrjintäähän ei tuollaiseen ryhmäytymiseen tosiasiassa tarvita, mutta mikäli etnisyyteen liittyy myös tiettyjä muita sosiaalisen statuksen kannalta tärkeitä asioita, lähestymme tässä asiassa amerikkalaista mallia.

Tai ehkä voimme jo puhua ruotsalaisestakin mallista. Rikollisuuden kehittyminen hallintoon lomittuvaksi ja etnisesti rajatuksi mafiaksi, ammattimainen sosiaaliturvan rahastaminen ja slummielämäntapa eivät ole vielä todellisuutta meillä, mutta kuka rohkenee sanoa, ettei niistä missään tapauksessa sellaisia tule, jopa piankin.

Maamme ei tarvitse mitään herrakansaa palvelevaa alaluokkaa. Mikäli paskaduunit eivät kelpaa nuorisolle, on syytä molemmin puolin katsoa peiliin ja tehdä jotakin sekä noille duuneille että tuolle nuorisolle. Jos ja kun meillä on suuri määrä työkykyistä väkeä, joka ei suostu töihin liian pienenä pidetyllä palkalla, on palkkoja korotettava.

Ja mistä ihmeestä nuo suomalaiset johtajat ovat saaneet päähänsä, että heitä on palkittava luonnottomilla summilla, vaikka saavutukset olisivat olemattomia. Usein sellaisiksi näköjään luetaan työvoimakustannuksien karsiminen äärimmilleen. Pää se tulee sielläkin vetävän käteen.

Saattaa olla, että hallitusneuvotteluissa nimenomaan työnantajat ja ns. vasemmisto, joka aikoinaan edusti nimenomaan matalapalkkaista työväkeä, löytävät herttaisen yhteisymmärryksen.

Mikäli maahan saadaan runsaasti matalapalkkaista työvoimaa ja vasemmistolle uusia äänestäjiä, kohtaavat noiden puolueiden edut, joita aiemmin oli tapana pitää vastakkaisina.

Mutta maailma muuttuu, miten se muuttuu lähimpien muutaman vuoden aikana, on ainoa tärkeä asia niille, joilla ei ole kykyä eikä halua ymmärtää historiaa laajemmalti.

Pitkällä tähtäimellähän me kaikki olemme kuolleita, mitä väliä sillä sen jälkeisellä ajalla voisi olla, on muuan aikamme valtiomies sanonut. Mitäpäs tuohon enää voisi lisätä?

Maa tarvitsee hallituksen

 

Hallituskone

 

Ennen vaaleja kyhättiin kansalle erilaisia vaalikoneita, joissa itse kukin saattoi löytää sellaiset ehdokkaat, joiden mielipiteet parhaiten vastasivat hänen omiaan. Valitettavasti noilla yksilöllisillä mielipiteillä on politiikassa aika rajoitettu merkitys, kun asiat joudutaan aina päättämään puolueiden sisäisten ja ulkoisten tarpeiden mukaisesti.

Enemmän relevanttia tietoa lieneekin saatavissa, kun puolueilta itseltään -tai tarkkaan ottaen eduskuntaryhmiltä-  kysytään kantaa poliittisiin kysymyksiin, mieluummin mahdollisimman konkreettisiin.

Valta on ankara asia, ennen muinoin sen harjoittajan edellytettiin harjoittavan sitä sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa (Vihavainen: Haun valta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), nykyään hyvän vallan kriteerit ovat toisenlaiset.

Hyvän hallituksen kriteerit voidaan nykyään merkittävän konsensuksen mukaan löytää niistä kansainvälisistä normeista, joiden toteutumista erinäiset think tankit ja vastaavat elimet koko ajan valvovat. Hyvä hallinto on niistä tärkeimpiä ja se merkitsee ennen muuta kansalaisvapauksia ja korruption puuttumista. Toki ainakin bonusta kai olisi, mikäli politiikka vielä edistäisi maan taloudellista menestystä.

Näiden asioiden suhteen olemmekin Suomessa pysyneet hyvissä kirjoissa. Kunnianhimomme on vienyt meidät jopa näyttämään tietä kaikille muillekin valtioille, mikä selvästi jo ylittää normaalit hyvän hallituksen kriteerit, velkaa hyviin tarkoituksiin on kuitenkin yhä ollut saatavilla kohtuullisin ehdoin, mikä on hyvä merkki.

Radikalismin tavaramerkkinä on aina ollut sellaisen korjaaminen ja jopa perusteellinen muuttaminen, mikä on toiminut hyvin. Meillä on tähän ollut aika lailla taipumusta, mikä on ilmennyt esimerkiksi koulumaailmassa. Monenlaista sotkua on kalliilla hinnalla saatu aikaan myös terveydenhoidon alalla ja kun ideologista intoa on riittänyt, on jopa väestökirjanpidon perusasioita menty sotkemaan miljardikustannuksin.

Onneksi kansa ei ymmärrä, mitä miljardi tarkoittaa ja herää kysymys, tietääkö hallituskaan. Vaikea sellaisia summia on hahmottaa ja niinpä jätetään ne suhteuttamatta mihinkään. Harjoituksen vuoksi voisi olla hyvä verrata esimerkiksi sosiaaliturvatunnusten ja liikennemerkkien vaihtamisesta koituvia kuluja asian tuomiin hyötyihin. Mikäli tämä on ylivoimaista, voisi vertauskohdaksi ottaa vaikkapa ulkoasiainhallinnon budjetin.

Mutta tässä mennään jo detaljeihin. Joka tapauksessa maamme tulevan hallituksen toivomme kaikkien yhteiseksi onneksi kuulua ns. hyviin hallituksiin ja valvoa yhteistä etuamme ainakin niin hyvin, ettemme joudu ylipääsemättömiin vaikeuksiin.

Sipilän hallitus, joka lyhensi velkaa, kelpaisi tässä suhteessa myönteiseksi esimerkiksi. Marinin hallitus valitettavasti kelpaa politiikkansa suhteen vain varoittavaksi esimerkiksi, vaikka sitä, kuten kaikki tiedämme,  johti valovoimainen persoonallisuus, johon kovin monet nuoret ja nuorekkaat naiset kaikkialla haluavat samaistua ja onhan se nyt jotain sekin. Verratkaapa Sipilään.

 Ei Suomi tuon politiikan takia vielä konkurssiin mennyt, mutta suuntahan on ollut selvä. Maamme on kyllä antanut miljarditolkulla epäitsekästä apua toisille vaikeuksiin joutuneille valtioille, joten kenties hallituksessa on ajateltu, että vielä se meidänkin sauna palaa. Ei ne vakuutusmaksut saa hukkaan mennä.
Mutta tässä minua nyt kiinnostaa Petteri Orpon hallituskone eli kysymykset puolueille (”eduskuntaryhmille”) niiden hyväksymästä hallituspolitiikasta.

Osittain kysymykset ovat yhtä tyhjän kanssa kaikessa abstraktisuudessaan, kuten numero 22: (Sitoudutteko yhdenvertaisen ja tasa-arvoisen Suomen rakentamiseen? Sitoudutteko kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kunnioittamiseen?).

Kyseessä on suunnilleen saman tason kysymys kuin USA:han saapuville esitetty kysymys, aikooko tulija vahingoittaa maata tai kumota sen poliittista järjestelmää. Monissa kysymyskaavakkeissahan kysytään myös, onko mukana tuliaseita tai joukkotuhontaan sopivia materiaaleja.

Kun kysymys esitetään tuossa muodossa, ei nykyisessä Suomessa yksinkertaisesti ole sitä vastustavia poliittisia tahoja. Tulkintoja sen sijaan riittää loputtomasti. Jotkut niistä syyttävät nimenomaan Orpon puoluetta näiden asioiden loukkaamisesta.

Kiinnostava sen sijaan on esimeriksi kysymys numero 5., joka luettelon alkupäässä sijaitsevana kuulunee tärkeimpiin: Miten vastaisitte laaja-alaiseen työvoimapulaan Suomessa? Millä keinoin lisäisitte kansainvälistä rekrytointia työvoiman saatavuuden turvaamiseksi?

Kun ohjelmassa pyritään sitä paitsi luomaan myös 100000 uutta työpaikkaa, näyttää Orpon puolue haluavan melkoista mullistusta työmarkkinoilla. Patenttivastaus kysymykseen on tähän asti ollut valikoimattoman maahanmuuton lisääminen. ”Kansainvälinen rekrytointi” ja jopa sen lisääminen on kuitenkin nyt ilmoitettu lähtökohdiksi.

Tähän mennessä tuo rekrytointi näyttää merkinneen yksinkertaisesti ovien avaamista jokaiselle, jota kiinnostaa tulla katetun pöydän ääreen ja sillä on ollut vaikutusta pikemmin työttömyyden kuin työllisyyden lisäämiseen. Idea rekrytoinnista on itse asiassa aivan tuore ja sitä kai olisi mahdollista hoitaa paremminkin kuin surullisen kuuluisat sairaanhoitajaskandaalit osoittavat.

Mutta maahanmuutto liittyy paljoon muuhunkin kuin vain talouteen. Siitä muusta Orpo ja hänen edustaansa taho ei näytä huolta kantavan. Tätä listaa kannattaa ehkä lukeakin etupäässä tarkaten sitä, mitä siitä puuttuu.

Tuo niin sanotusti kansallinen koalitiopuolue ei puhu varsinaisesti kansallisista arvoista yhtään mitään ja on pakko päätellä, etteivät ne sitä millään tavalla kiinnostakaan.

Sen sijaan ollaan kovasti kansainvälisiä ja kulttuurissakin keskitytään maagisiin prosenttilukuihin, jotka on uhrattava asian hyväksi. Mutta tokihan tuo kakunjako on puoluepolitiikan keskeisiä asioita ja myös tärkeä asia mahdollisen yhteistyön pohjana.

Maahan on saatava hallitus ja onhan sellainen saatu aikanaan jopa Belgiaan. Luulen, ettei meillä tarvitse mennä eurooppalaisille poluille tällaista asiaa ratkaistaessa. Uusi hallitus tulee ja se toivottavasti pelastaa maamme edeltäjänsä perinnön tuottamalta vaaralta. Vastuukin on jonkin otettava.

Mutta vaarana on, että valtaa myydään nyt kalliisti ja panoksina on asioita, jotka nekin aiheuttavat omalla tavallaan peruuttamatonta vahinkoa.

Emme me vielä tiedä, mitä Orpon hallituskoneen oraakkelinlauseet käytännössä merkitsevät. Toivotaan, että se on parempaa kuin voisi pelätä.

Totellut ei sanaa toisen

 

Oman tiensä kulkija

 

Seppo Konttinen, Kari Vitie, Eri mieltä. Todenpuhuja Kauko Kareen elämä. Otava 2020, 271 s.

 

Jokainen, joka muistaa Kekkosen ajan, muistaa myös Kauko Kareen. Kare ja hänen Alea-kirjansa toivat esille myös sellaisia näkökulmia, joita sen ajan Suomessa ei suuremmilla forumeilla esitetty. Niin sanottu uusi ulkopolitiikka ja sen suuren ja rakastetun luojan ja johtajan loukkaamattomuus oli jokaisen menestystä tavoittelevan henkilön syytä ottaa huomioon.

Saihan Suomessa toki sanoa suorat sanat vaikkapa Viron lähihistoriasta ja sen asemasta suurvallan alusmaana, jos halusi. Sai meillä kritisoida valtionpäämiestä, vaikka hänen suosionsa vaaleissa tavoitteli totalitaaristen maiden numeroita ja saattoi herättää ulkomaalaisissa epäilyksiä. Saipahan meillä muistella taannoisia sotia ja Karjalan menetystäkin.

Mutta viisas ei muistellut ääneen. Suomen poliittisessa kentässä oli vain jokunen sirpalepuolue, joka ei ollut varauksettomasti hallitsevan presidentin kannattaja ja toivonut tämän jatkavan virassaan niin kauan kuin mahdollista ja jopa kauemmin. Kekkonen oli enemmän kuin ihminen, hän oli Suomen uuden aseman symboli ja takuumies. Häntä sai kyllä vastustaa, mutta se oli varma tie marginaaliin. Sitä paitsi kukaan ei halunnut kuunnella.

Luulen, että Kekkos-ilmiötä voi hyvinkin verrata siihen kulttiin, joka sittemmin syntyi vaikkapa Putinin ympärille. Eivät ihmiset halua itse toimia politiikassa, he haluavat luovuttaa sen tehtävän jollekin symboliselle hahmolle, jonka he sitten korottavat palvottavaksi idolikseen. Sellaisten hahmojen arvosteleminen on tabu.

Kekkonen merkitsi rauhaa ja ystävyyttä, Kekkonen merkitsi hyvinvointia, Kekkonen yhdisti poliittisen kentän äärilaidat, Kekkonen sovitti yhteen vanhan ja nuoren sukupolven, Kekkonen ymmärsi kulttuuria ja sen tarpeita, häntä ihailtiin kaikkialla, hän oli Suomalainen isolla kirjaimella, kansakunnan symboli ja sankari.

Miksi siis mennä kaivelemaan sankarin takapihaa ja kertoa siitä ajasta, jolloin ei vielä eletty nykyisessä maailmassa? Miksi nostaa esille asioita, joita suuri naapuri ei halunnut esille nostettavan? Kuka hyötyisi sellaisesta totuudesta, vaikka se kuinka pitäisi paikkansa? Kaikille oli tärkeintä Suomen etu ja sen ajamiseksi Kekkonen oli löytänyt pettämättömän keinon: oman valtansa.

Kekkoskultin syyt olivat aivan ymmärrettäviä. Politiikka on mahdollisen taidetta ja valtiomiesten on menestyäkseen oltava milloin kettu ja milloin käärme. Ei tavallisen tallaajan asiana ollut arvostella aikamme Machiavellia, joka näytti osaavan muuttaa mahdottoman mahdolliseksi. Tämän miehen menettämistä oli sen sijaan kaikilla syytä pelätä.

Mutta ellei totuuden kertominen monista nykymaailman keskeisistä asioista luvannut mitään etuja, oliko niiden kertominen yleensäkään tarpeellista? Halukkaat saattoivat kyllä tutustua vaikkapa niin sanottuun sovjetologiaan, mikäli osasivat vieraita kieliä. Ruotsikin riitti.

Ongelmana oli vain se, ettei noita kieliä silloin niin paljon osattu, että olisi ihan kirjoja ruvettu lukemaan. Sitä paitsi meillä suomalaisilla oli jo asioista parempi käsitys, minkä todisti jo poliittinen menestyksemme, kaiken teorian kriteeri.

No tämä nyt vain muistutukseksi, ettei totuus unohtuisi, usein se pyrkii unohtumaan. Kyllä Kauko Kareen Nootti-lehden kaikki tunsivat ainakin nimeltä ja hänen kirjansa Tähän on tultu, sai suuren menestyksen. Sen jälkeen kaikki vähitellen hiljeni. Miksi kukaan kiinnostuisi marginaaleista?

Kuka sitä paitsi oli tämä Don Quijote ja mihin hän pyrki? Mitä saavutettaisiin lukemalla hänen vuodatuksiaan? Kyseessä oli sitä paitsi äärioikeiston edustaja, ainakin objektiivisesti, sillä hän vastusti sitä linjaa, joka oli tuonut maalle rauhan ja hyvinvoinnin.

Kauko Kare oli kartanon poika ja aikoinaan jopa muodikkaisiin äärioikeistolaisiin virtauksiinkin ihastunut, hieman jonkin Olavi Paavolaisen tapaan. Kuitenkaan hän ei koskaan liittynyt järjestöihin toisin kuin esimerkiksi Kekkonen. Hän oli henkiseltä rakenteeltaan boheemi intellektuelli.

Kare mahtui samaan pöytään myös siinä intellektuaalisessa yhteisössä, joka tunnettiin Kesäyliopiston nimellä ja jossa Suomen tilaa ja kansallista kulttuuria pohdiskeltiin puoluepolitiikkaa laajemmissa yhteyksissä.

Viikoittain kokoontuvan Kesäyliopiston eräänlaiseksi tuotteeksi voidaan lukea myös kuuluisa vuonna 1937 ilmestynyt keskustelukirja Pidot Tornissa, jossa erilaisia aloja ja näkemyksiä edustavat intellektuellit keskustelivat Suomesta ja sen asemasta muuttuvassa maailmassa. Se on yhä alansa ylittämätön klassikko (vrt. Vihavainen: Haun pidot tornissa tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kare ei tuossa kirjassa esiintynyt, mutta kyllä sen sijaan Kekkonen. Myöhemmissä sodan jälkeisissä samaa ideaa edustavissa kirjoissa sen sijaan tapaamme Kareen, mutta ei enää Kekkosta, vaikka molemmat istuivatkin vielä 1960-luvulle saakka samassa Kesäyliopistossa.

Kekkonen kulki kuningastietään ja Kare säilytti boheemisen itsenäisyytensä. Lähtö tuli hänelle jopa kaikkea suvaitsevasta Kesäyliopistostakin. Todenpuhuja ei voinut sietää virallista valehtelua ja vaikenemista, joka oli yhä yksinomaisempaa ja ryhtyi kustantajaksi, mikä aluksi toi menestystä, mutta sittemmin kävi varsin raskaaksi. Se oli ilmeistä kutsumustyötä ja maassamme korvaamatonta.

Toki niin sanotuille neuvostovastaisille markkinoille ilmestyi jokunen muukin pikku kustantaja, mutta Kareen kirjat käsittelivät erityisesti Suomea ja Viroa eivätkä Neuvostoliittoa, jonka varjo toki kärsi niiden tuottamista valokeiloista.

Entäpä, jos Kare eikä kukaan muukaan ei olisi kertonut siitä, mitä hän kertoi? Epäilemättä suomalaiset olisivat silloin saattaneet entistäkin useammassa tapauksessa tuntea ylemmyyttä kaiken maailman sovjetologeja kohtaan ja nauttia erikoisasemastaan Neuvostoliiton naapurina. Hyvinhän meillä toki meni.

Voidaan antaa tunnustusta siitä, ettei ainakaan Kareen kirjoja ja lehtiä vainottu, vaikka hän itse saikin lähteä sellaisilta forumeilta, jotka yleisesti otettiin vakavasti.

Näin mies marginalisoitiin ja maamme kunnia oikeusvaltiona pelastettiin. Kaikki saattoivat olla tyytyväisiä.

Kuitenkin Kareen tarina on aika hätkähdyttävä esimerkki siitä, miten suuri poliittinen konsensus saattaa kahlita ajattelua. Ei tarvita sensuuria tai edes sen uhkaa, vain eteenpäinpyrkiviä poliitikkoja ja journalisteja, jotka sopulilauman tavoin ovat näkökulmansa vankeja.

 Tällaisilla eväillä muutetaan vaivatta demokratian puolustaja äärioikeistolaiseksi ja hankalista faktoista muistuttava historian väärentäjäksi. Suomen tarina sodasta 1980-luvun hyvinvointiin oli poikkeuksellinen ja tuotti asioita, jotka nyt saattavat olla vaikeita ymmärtää, ellei taustoja tunne.

Monet näyttävät uskovan, että juuri nyt Suomi on löytänyt oikean linjansa, jossa vihdoinkin on päästy aiempien ongelmien yli (over).

En ihan vielä ostaisi tuota näkemystä. Luulen, että tarvitsisimme kipeästi taas uuden forumin, Pidot Tornissa-teoksen kaltaisen keskustelukirjan, jossa kohtaisivat juuri nyt tärkeät ja perustellusti erilaiset näkemykset siitä, mitä suomalaisuus on ja mikä on sen asema vuosisatamme näillä kymmenillä, kun maailman voimaryhmittymät ovat vaarallisesti herkässä tasapainossa ja poliittiset ja etniset muutokset luovat mannerlaattojen välille valtavia jännityksiä.

Kunnon keskustelukirjaan arvelen tarvittavan vain parin päivän istunnot kunnon tarjoiluineen ja sitten tietenkin ne oikeat, eli oikeasti erilaiset ja ajattelukykyiset ihmiset.

Kanukoinnin kysymyksiä

 

Venäläinen maailma ja ne muut

 

Edellisessä blogissa käsitellyssä kirjassa esitellyt kanuukit oli, kuten kerrotaan, imetty tyhjiin asioista, jotka varsinaisesti tekivät heistä ihmisiä. He olivat muuttuneet tylsiksi kuoriksi, joille ei enää ollut olemassa muunlaista maailmaa kuin se, mitä ylhäältä tarjottiin. Jonkinlainen sisäisen herruuden muoto siinä oli siis kyseessä ja yleensä sitä ei tarvinnut väkivallalla täydentää, eipä edes pelolla.

Siitä lukiessa tuli pakostikin mieleen kysymys, missä päin maailma ja millaisissa olosuhteissa sitten kasvoi tai ajateltiin kasvavan niin sanotusti kanukoimattomia ihmisiä. Ilmeisesti he ainakin, harvoin poikkeuksin, sijaitsivat Neuvostoliiton ulkopuolella.

Korollaariksi tulee vielä, että neuvostosysteemin hävittyä hävisi myös tuo kuvattu puolitylsyyden ja serviiliyden tila, jossa ihmiset nauttivat siitä, että olivat luovuttaneet muille järkensä, tahtonsa ja omantuntonsa eli ihmisyyden olennaiset tunnusmerkit.

Maksin Gorki oli vuonna 1917 vielä kapinallinen, joka ei kumartanut muita kuvia kuin omaa idoliaan ylpeästä ihmisestä, luovasta yksilöstä. Hän tuomitsi silloiset vallankumouksellisten päättömät mellakat ja lausui, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa antamalla sille luvan käyttäytyä häpeällisesti. Aivan samoinhan Hitlerille sittemmin hurrattiin samanlaisista ansioista. Myös natsit oli Gavelisin mukaan kanukoitu.

Lapsia sen sijaan ei vielä heidän ripeässä kasvuvaiheessaan aina ehditty kokonaan kanukoida ja he saattoivat esittää vilpittömiä kysymyksiä, jotka olivat aidosti tärkeitä inhimilliseltä kannalta eivätkä vielä vallanpitäjien poisselittämiä ja -pyyhkimiä.

”Äiti, miksi Liettuassa asuu niin paljon venäläisiä? Heillä ei ole enää Venäjää, Niinkö? Ei ole paikkaa missä asua, niinkö?” Näin kysyi kirjassa nelivuotias filosofi kommunistiäidiltään, joka kauhistui ja päätteli, että joku oli opettanut hänen pojalleen sellaisia pohdintoja. Hän ei yksinkertaisesti voinut kuvitella, että pojalla oli yksinkertaisesti päässään vielä normaalia, tervettä järkeä.

Terve järki on siis ilmeisesti ainakin ajateltava kanuukkiajattelun tai -olemisen kanssa yhteensopimattomaksi asiaksi. Neuvosto-Liettuassa ja muuallakin Neuvostoliitossa se tietenkin oli yhtä kielletty kuin automaattiase yksityisen kansalaisen hallussa. Sellaisen avullahan oli mahdollista tehdä mitä tahansa laittomia hirmutekoja kuin vaikkapa kopiokoneella. Eihän katolisen kirkon loistoaikoina annettu raamattuakaan maallikoiden käsiin.

Mutta eiköhän kirjailijan maailmankuva neuvostoajan oloissa pahoin vääristynyt? Eivät ihmiset Neuvostoliiton rajojen ulkopuolellakaan olleet vapaita esittämään kaikkia niitä kysymyksiä, joille maailman meno ja järjestys antoivat aihetta. Filosofisessa iässään lapset tekivät ja tekevät kyllä aina sellaista, mutta nopeasti he sitten kasvavat ja sopeutuvat.

Otetaan nyt malliksi vaikkapa vain tuo yksi ainoa kysymys, joka tuossa kirjassakin esitetään esimerkkinä: Miksi Liettuassa oli niin paljon venäläisiä (ja miksi heitä oli Virossa ja Latviassa suhteellisesti vielä paljon enemmän)?

Siihen asiaanhan löytyvät viralliset vastauksetkin. Pohjana koko asialle oli uuden neuvostoyhteiskunnan kehitysaste, jolla kansallisuuksien väliset ennakkoluulot menettivät merkityksensä. Ihmiset elivät nyt yhteiseloa, jossa kansallisuuksien välinen antagonismi oli hävinnyt ja kaikkea hallitseva kysymys luokkien välisestä vallasta oli ratkaistu kaikkia tyydyttävällä tavalla.

Näissä uusissa olosuhteissa oli vanhaa yhteiskuntaa edustava nationalismi muuttunut rikokseksi. Nyt työskentelivät kaikkien kansallisuuksien edustajat rinta rinnan, ketään ei sorrettu eikä ketään suosittu. Ihmiset muuttivat vapaasti sinne, missä heitä tarvittiin ja kaikkialla tervehti muuttajia luokkaveljien ja sisarien sydämellinen tervetuliaishymy.

Koska venäläisiä oli maassa eniten, oli heitä eniten myös muuttajissa. Mutta esimerkiksi liettualaisten ja Liettuan ei tarvinnut sen enempää pelätä venäläistymistä kuin venäläisten ja Venäjän tarvitsi pelätä liettualaistamista. Kehityksen ratkaisivat taloudelliset lainomaisuudet, jotka objektiivisesti ohjasivat sitä. Keinotekoisesti ei muuttoliikettä saanut enempää kiihdyttää kuin jarruttaa.

Kaikillehan tämä ei mennyt perille, mutta monille meni. Tiedän suomalaisiakin, jotka täysin uskoivat tuohon viralliseen neuvostotarinaan. Toisaalta taas ilmaantui sittemmin sellaisiakin suomalaisia, jotka kauhistivat Baltian maiden venäläistymistä samaan aikaan, kun julistivat, että heidän omaan maahansa olivat kaikkia kansallisuuksia edustavat henkilöt aina yhtä tervetulleita. Talouden vankkumattomat lainalaisuudet tekivät muunlaisen suhtautumisen epätoivoisen epätieteelliseksi.

Mutta miksi ihmeessä esimerkiksi virolaiset niin paheksuivat venäläisten suurta maahanmuuttoa? Oliko kyseessä jonkinlainen rasismi? Venäläisethän sentään ovat aivan poikkeuksellisen mukavia ihmisiä kuten kaikki tietävät.

Muuan virolainen selitti asiaa näin: pidän kovasti ranskalaisista ja arvostan heidän kulttuuriaan. Siitä huolimatta en haluaisi, että maahamme saapuisi vaikkapa miljoona ranskalaista, vaan vastustaisin asiaa kaikin tavoin. Heillä on jo Ranska ja heidän kuuluu asua siellä. Mies oli muuten naimisissa venäläisen kanssa. Hänelle oli käynyt kuin Alexander Järnefeltille, joka oli kiivas suomalainen patriootti, mutta retkahti sitten venäläiseen Elisabethiinsa vastoin itselleen tekemäänsä lupausta.

Kaiketi nuo Gaveliksen kirjassaan mainitsemat HE kanukoivat virolaisia yhtä suurella innolla kuin liettualaisia ja kaikkia muitakin. Siitä huolimatta Virossa säilyi aina normaalijärkisen ajattelun traditio, jossa kiistettiin se väite, että maa olisi vapaaehtoisesti liittynyt Neuvostoliittoon ja sen jälkeen vapaaehtoisesti tehnyt kaiken muunkin sellaisen, jota matkan varrella oli tapahtunut.

Ja paljonhan olikin tapahtunut sellaista, mikä oli muuttamassa tai ehkä jo muuttanut Virossakin elämänmuodon ns. kehittyneessä sosialismissa eli kypsässä sosialismissa vallitsevan neuvostomallin mukaiseksi (ks. Зрелый социализм: структура, предпосылки, переходные периоды » ИНТЕЛРОС (intelros.ru) neuvostoelämänmuodoksi (советский образ жизни Какая идеология была в ссср, образ советского человека (magictemple.ru).

On muuten häkellyttävää, että nämä aiemmin niin kuuluisat ja tärkeät viralliset käsitteet ovat nyt jääneet jopa wikipedian ulkopuolelle.

Tästäkin aihepiiristä, joka toki on vain pieni nurkkaus neuvostoideologiaa, voisi tietysti kirjoittaa loputtomasti. Mutta avoimiksi jäävät yhä nelivuotiaiden flosofien kysymykset.

 Jos kantakansallisuuden asemaa ja traditioita polkeva politiikka tuomitaan entisen Neuvostoliiton alueella, mutta ei omassa maassa, niin johtuuko tämäkin jonkinlaisesta kanukoinnista? Vai onko kyse aivan eri asioista ja jos on, niin missä mielessä?

 

Neuvosto-Vilnan henki?

 

Ei oikein matkaopas

Ričardas Gavelis, Vilnan pokeri. Suomentaneet Urté Liepuoniuté ja Per Länsmans. Siltala 2022, 575 s.

 

Vilna on historialtaan hyvin erikoinen kaupunki, kuten pari blogia sitten tuli todettua. Siinä on mystiikkaa taruineen lohikäärmeestä, basiliskista ja rautasudesta. Käsittämätöntä tragiikkaa liittyy Vilnan juutalaisväestön tuhoamiseen.

Historian monet käänteet näkyvät yhä mahtavissa kirkoissa, jotka heijastavat myös maallisen vallan vaihteluita. Suuren synagogan paikalla on nyt vain surkea neuvostohökötys, orpona vanhan kaupungin komeiden rakennusten keskellä.

Vilna oli kerran suurvallan pääkaupunki, mikä yhä näkyy sen valtavassa palatsissa, joka nyt toimii museona. Puolalaisillekin se on yhä kansallisten muistojen paikka ja vapaustaistelijoiden vainoamista Puolan 1863-1864 kansannousun jälkeen symbolisoi yhä Vilnan pyövelin, Muravjov-Vilenskin (Hirttäjä-Muravjov) nimi.

Napoleon, joka nimitti vuoden 1812 hyökkäystään Venäjälle Toiseksi Puolan sodaksi, selitti tulleensa Vilnaan vapauttajana ja puolalaiset muistavat tätä sotaa yhä kansallislaulussaankin. Siihen ajankohtaan sijoittuu myös Mickiewiczin runoelma Pan Tadeusz, joka sijoittuu Liettuaan, niin Puolan kansallisrunoelma kuin onkin ja Pariisissa kirjoitettu. Mutta toki runoilija asui ja opiskeli täällä Vilnassakin ja hänen muistoaan vaalitaan yhä.

Mutta Vilnan pokeri ei puhu näistä mitään. Se ajoittuu myöhäiseen neuvostoaikaan ja keskittyy kokonaan siihen, mitä homo sovieticusten ja homo litauicusten päässä tapahtuu tai oikeammin ei tapahdu.

Siellä päässä on nimittäin miltei pelkkää tyhjää ja sen ohella aina tietty määrä ulostetta. Homo sovieticus on jo menettänyt inhimillisyytensä ja hänen pupillinsakin ovat hävinneet, mutta homo litauicus tietää vielä, että asiat voisivat olla myös toisin.

Vilnan historiaan kirjassa on viitteitä vain minimaalisesti, mutta onhan niitäkin sentään. Myös maantieteelliset kohteet tulevat silloin tällöin esille, mutta olennaista kirjassa ovat ihmiset.

Jostakin syystä nimenomaan Vilna on yhdelle kertojahahmoista universumin perse, vaikka siellä sentään asuu myös noita inhimillisyytensä rippeet säilyttäneitä homo litauicuksia, joita ei vielä ole kokonaan kanukoitu.

Termi kanuukki viittaa tässä kirjassa homo sovieticukseen eikä siis kanadalaiseen. Mystinen ryhmä he (kanuukit) pyrkivät kanukoimaan kaikki ihmiset lapsesta lähtien, tekemään heidät kaltaisikseen syntymän jälkeen, sillä kanuukit eivät lisäänny luonnollisesti, suvullisesti.

Kanukointi tarkoittaa kaiken oman ajattelun tappamista ja se saavutetaan viime kädessä vaikka kidutuksella.

Mutta vastarintahenkeä löytyy yhä. Kirjan pisimmän -ja puuduttavimman- osuuden kirjoittanut kertoja fantasioi loputtomasti saastaisista, seksuaalisista ja makaabereista asioista ja murhaa lopulta rakastajattarensa. Asialla on jokin yhteys kapinaan kanuukkeja vastaan, mutta en ymmärrä mikä.

Samaan henkilöön keskittyvät muidenkin kertojien osuudet. Tappaja on jonkinlainen vastarinnan suurmies, joka loputtomasti hoki ja koki Vilnan olevan koko universumin perse. Eräässä fantasiassa se kasvaa jopa 20-kerroksisen talon kokoiseksi ja kanuukit käyvät sitä jatkuvasti nuoleskelemassa.

No, kyllähän kuvaukset kanuukeista tuovat välillä mieleen myös erinäisiä suomalaisia hahmoja lähinnä 1970-luvulta ja miksei myös nykyisyydestä. Ehkäpä vastaava kirja olisi voitu kirjoittaa myös Helsingistä?

No, en nyt sentään tiedä, mutta ainakin Venäjällä oli aina muitakin kuin noita homo sovieticuksia ja tietenkin heitä oli suhteellisesti vielä paljon enemmän Suomessa. Älymystöjä en tässä nyt vertaile.

Kirjan viimeisen osuuden kertoja on koira, joka näyttää huomaavan jotakin äärimmäisen tärkeää: Vilnan haju on muuttumassa. Vilna ei taida enää ollakaan se täysin pysähtynyt ja siis eloton kaupunki, jossa pelataan mieletöntä pokeria: nokitetaan hurjilla panoksilla, mutta ei lopulta koskaan näytetä kortteja, pelataan mielipuolista peliä, jossa ei ole mitään tolkkua -sitä vain pelataan.

Nykyistä Vilnaa ei tästä kirjasta tunnista lainkaan, eikä se taida antaa mitään eväitä tämän kaupungin ymmärtämiseen, vaikka siinä mainitaankin erinäisiä maantieteellisiä kohteita ja jopa jokunen talo ja ravintola.

Ymmärrän, että en ole kirjaa ymmärtänyt, enkä siis voi sitä myöskään suositella kenellekään Vilnaan matkustavalle.

Jotakinhan sentään kannattaisi aina lukea ennen kuin matkustaa tällaiseenkin tavattoman rikkaan historian kaupunkiin kuin Vilna. Valitettavasti sellaista lukemista on miltei mahdotonta löytää edes Helsingistä millään kielellä. Muualla Suomessa asiat tuskin ovat paremmin.

 Tilanne on aivan uskomaton, Vilnassa on sentään nytkin melkoinen määrä suomalaisia turisteja ja varmaan enemmänkin tulee, kunhan aletaan ymmärtää, mitä kaupungilla oin tarjottavana. Yhtymäkohtia löytyy myös omaan historiaamme.

 Mutta tämähän koskee aikaa ennen 1900-lukua, josta ei kenenkään tarvitse enää tietää mitään, niinpä Liettuan ja Puolan historia ovat maassamme lähes täysin tuntematonta. Sääli. Jospa meitä ollaankin kanukoimassa?

5 miljoonaa.

 Näyttää blogiin kertyneen jo yli 5 miljoonaa tykkäystä. En nyt ole ihan varma, mitä se tarkoittaa, mutta kuulostaa paljolta.

Kiitoksia vain nyt paljon kaikille lukijoille ja tykkääjille!