Totellut ei sanaa toisen

 

Oman tiensä kulkija

 

Seppo Konttinen, Kari Vitie, Eri mieltä. Todenpuhuja Kauko Kareen elämä. Otava 2020, 271 s.

 

Jokainen, joka muistaa Kekkosen ajan, muistaa myös Kauko Kareen. Kare ja hänen Alea-kirjansa toivat esille myös sellaisia näkökulmia, joita sen ajan Suomessa ei suuremmilla forumeilla esitetty. Niin sanottu uusi ulkopolitiikka ja sen suuren ja rakastetun luojan ja johtajan loukkaamattomuus oli jokaisen menestystä tavoittelevan henkilön syytä ottaa huomioon.

Saihan Suomessa toki sanoa suorat sanat vaikkapa Viron lähihistoriasta ja sen asemasta suurvallan alusmaana, jos halusi. Sai meillä kritisoida valtionpäämiestä, vaikka hänen suosionsa vaaleissa tavoitteli totalitaaristen maiden numeroita ja saattoi herättää ulkomaalaisissa epäilyksiä. Saipahan meillä muistella taannoisia sotia ja Karjalan menetystäkin.

Mutta viisas ei muistellut ääneen. Suomen poliittisessa kentässä oli vain jokunen sirpalepuolue, joka ei ollut varauksettomasti hallitsevan presidentin kannattaja ja toivonut tämän jatkavan virassaan niin kauan kuin mahdollista ja jopa kauemmin. Kekkonen oli enemmän kuin ihminen, hän oli Suomen uuden aseman symboli ja takuumies. Häntä sai kyllä vastustaa, mutta se oli varma tie marginaaliin. Sitä paitsi kukaan ei halunnut kuunnella.

Luulen, että Kekkos-ilmiötä voi hyvinkin verrata siihen kulttiin, joka sittemmin syntyi vaikkapa Putinin ympärille. Eivät ihmiset halua itse toimia politiikassa, he haluavat luovuttaa sen tehtävän jollekin symboliselle hahmolle, jonka he sitten korottavat palvottavaksi idolikseen. Sellaisten hahmojen arvosteleminen on tabu.

Kekkonen merkitsi rauhaa ja ystävyyttä, Kekkonen merkitsi hyvinvointia, Kekkonen yhdisti poliittisen kentän äärilaidat, Kekkonen sovitti yhteen vanhan ja nuoren sukupolven, Kekkonen ymmärsi kulttuuria ja sen tarpeita, häntä ihailtiin kaikkialla, hän oli Suomalainen isolla kirjaimella, kansakunnan symboli ja sankari.

Miksi siis mennä kaivelemaan sankarin takapihaa ja kertoa siitä ajasta, jolloin ei vielä eletty nykyisessä maailmassa? Miksi nostaa esille asioita, joita suuri naapuri ei halunnut esille nostettavan? Kuka hyötyisi sellaisesta totuudesta, vaikka se kuinka pitäisi paikkansa? Kaikille oli tärkeintä Suomen etu ja sen ajamiseksi Kekkonen oli löytänyt pettämättömän keinon: oman valtansa.

Kekkoskultin syyt olivat aivan ymmärrettäviä. Politiikka on mahdollisen taidetta ja valtiomiesten on menestyäkseen oltava milloin kettu ja milloin käärme. Ei tavallisen tallaajan asiana ollut arvostella aikamme Machiavellia, joka näytti osaavan muuttaa mahdottoman mahdolliseksi. Tämän miehen menettämistä oli sen sijaan kaikilla syytä pelätä.

Mutta ellei totuuden kertominen monista nykymaailman keskeisistä asioista luvannut mitään etuja, oliko niiden kertominen yleensäkään tarpeellista? Halukkaat saattoivat kyllä tutustua vaikkapa niin sanottuun sovjetologiaan, mikäli osasivat vieraita kieliä. Ruotsikin riitti.

Ongelmana oli vain se, ettei noita kieliä silloin niin paljon osattu, että olisi ihan kirjoja ruvettu lukemaan. Sitä paitsi meillä suomalaisilla oli jo asioista parempi käsitys, minkä todisti jo poliittinen menestyksemme, kaiken teorian kriteeri.

No tämä nyt vain muistutukseksi, ettei totuus unohtuisi, usein se pyrkii unohtumaan. Kyllä Kauko Kareen Nootti-lehden kaikki tunsivat ainakin nimeltä ja hänen kirjansa Tähän on tultu, sai suuren menestyksen. Sen jälkeen kaikki vähitellen hiljeni. Miksi kukaan kiinnostuisi marginaaleista?

Kuka sitä paitsi oli tämä Don Quijote ja mihin hän pyrki? Mitä saavutettaisiin lukemalla hänen vuodatuksiaan? Kyseessä oli sitä paitsi äärioikeiston edustaja, ainakin objektiivisesti, sillä hän vastusti sitä linjaa, joka oli tuonut maalle rauhan ja hyvinvoinnin.

Kauko Kare oli kartanon poika ja aikoinaan jopa muodikkaisiin äärioikeistolaisiin virtauksiinkin ihastunut, hieman jonkin Olavi Paavolaisen tapaan. Kuitenkaan hän ei koskaan liittynyt järjestöihin toisin kuin esimerkiksi Kekkonen. Hän oli henkiseltä rakenteeltaan boheemi intellektuelli.

Kare mahtui samaan pöytään myös siinä intellektuaalisessa yhteisössä, joka tunnettiin Kesäyliopiston nimellä ja jossa Suomen tilaa ja kansallista kulttuuria pohdiskeltiin puoluepolitiikkaa laajemmissa yhteyksissä.

Viikoittain kokoontuvan Kesäyliopiston eräänlaiseksi tuotteeksi voidaan lukea myös kuuluisa vuonna 1937 ilmestynyt keskustelukirja Pidot Tornissa, jossa erilaisia aloja ja näkemyksiä edustavat intellektuellit keskustelivat Suomesta ja sen asemasta muuttuvassa maailmassa. Se on yhä alansa ylittämätön klassikko (vrt. Vihavainen: Haun pidot tornissa tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kare ei tuossa kirjassa esiintynyt, mutta kyllä sen sijaan Kekkonen. Myöhemmissä sodan jälkeisissä samaa ideaa edustavissa kirjoissa sen sijaan tapaamme Kareen, mutta ei enää Kekkosta, vaikka molemmat istuivatkin vielä 1960-luvulle saakka samassa Kesäyliopistossa.

Kekkonen kulki kuningastietään ja Kare säilytti boheemisen itsenäisyytensä. Lähtö tuli hänelle jopa kaikkea suvaitsevasta Kesäyliopistostakin. Todenpuhuja ei voinut sietää virallista valehtelua ja vaikenemista, joka oli yhä yksinomaisempaa ja ryhtyi kustantajaksi, mikä aluksi toi menestystä, mutta sittemmin kävi varsin raskaaksi. Se oli ilmeistä kutsumustyötä ja maassamme korvaamatonta.

Toki niin sanotuille neuvostovastaisille markkinoille ilmestyi jokunen muukin pikku kustantaja, mutta Kareen kirjat käsittelivät erityisesti Suomea ja Viroa eivätkä Neuvostoliittoa, jonka varjo toki kärsi niiden tuottamista valokeiloista.

Entäpä, jos Kare eikä kukaan muukaan ei olisi kertonut siitä, mitä hän kertoi? Epäilemättä suomalaiset olisivat silloin saattaneet entistäkin useammassa tapauksessa tuntea ylemmyyttä kaiken maailman sovjetologeja kohtaan ja nauttia erikoisasemastaan Neuvostoliiton naapurina. Hyvinhän meillä toki meni.

Voidaan antaa tunnustusta siitä, ettei ainakaan Kareen kirjoja ja lehtiä vainottu, vaikka hän itse saikin lähteä sellaisilta forumeilta, jotka yleisesti otettiin vakavasti.

Näin mies marginalisoitiin ja maamme kunnia oikeusvaltiona pelastettiin. Kaikki saattoivat olla tyytyväisiä.

Kuitenkin Kareen tarina on aika hätkähdyttävä esimerkki siitä, miten suuri poliittinen konsensus saattaa kahlita ajattelua. Ei tarvita sensuuria tai edes sen uhkaa, vain eteenpäinpyrkiviä poliitikkoja ja journalisteja, jotka sopulilauman tavoin ovat näkökulmansa vankeja.

 Tällaisilla eväillä muutetaan vaivatta demokratian puolustaja äärioikeistolaiseksi ja hankalista faktoista muistuttava historian väärentäjäksi. Suomen tarina sodasta 1980-luvun hyvinvointiin oli poikkeuksellinen ja tuotti asioita, jotka nyt saattavat olla vaikeita ymmärtää, ellei taustoja tunne.

Monet näyttävät uskovan, että juuri nyt Suomi on löytänyt oikean linjansa, jossa vihdoinkin on päästy aiempien ongelmien yli (over).

En ihan vielä ostaisi tuota näkemystä. Luulen, että tarvitsisimme kipeästi taas uuden forumin, Pidot Tornissa-teoksen kaltaisen keskustelukirjan, jossa kohtaisivat juuri nyt tärkeät ja perustellusti erilaiset näkemykset siitä, mitä suomalaisuus on ja mikä on sen asema vuosisatamme näillä kymmenillä, kun maailman voimaryhmittymät ovat vaarallisesti herkässä tasapainossa ja poliittiset ja etniset muutokset luovat mannerlaattojen välille valtavia jännityksiä.

Kunnon keskustelukirjaan arvelen tarvittavan vain parin päivän istunnot kunnon tarjoiluineen ja sitten tietenkin ne oikeat, eli oikeasti erilaiset ja ajattelukykyiset ihmiset.