Kenelle mitäkin?

 

Valkosen miehen hommat

 

Joskus kaukaisella 1990-luvulla kertoi muuan laivaston upseeri, että heillä oli nykyään varusmiehiä monenlaisista taustoista ja homma oli sujunut hyvin.

Kerrankin muuan väriltään musta mies oli joutunut kömpimään tykkiveneen pakoputkea puhdistamaan, mikä oli likaista ja epämukavaa hommaa. Pois tullessaan mies tokaisi Ei tää oo mitään valkosen miehen hommaa!

Tälle kaikki kuulijat nauroivat niin silloin kuin sitten myöhemmin, kun juttua kerrottiin maanpuolustuskurssilla. Tuo musta nuorimies, jota silloin nimitettiin asiallisesti n-alkuisella sanalla, jossa ei kenellekään ollut mitään loukkaavaa, ei satavarmasti tarkoittanut, että hänet oli ns. rotunsa vuoksi pantu tuohon hommaan, sattuipahan nyt muistumaan mieleen muuan sanparsi, jolle nyt löytyi sopivaa käyttöä.

Meillä ei tuohon aikaan ollut mitään merkittäviä etnisiä ryhmiä kantasuomalaisten lisäksi. Työt eivät siis missään tapauksessa olleet jakaantuneet ihmisten entisen taustan tai esimerkiksi uskonnon mukaisesti. Varallisuuseroja oli, jako maalaisiin ja kaupunkilaisiin oli yhä jossakin määrin olemassa ja luokkatietoisuuttakin löytyi sieltä täältä.

Jokainen teki meillä sellaisia töitä, joita sai ja jotka toivat elatuksen. Puhuminen paskaduuneista, joka muistaakseni alkoi juuri 1990-luvulla oli enne aivan uusista ja pöyristyttävistä arvostuksista. Samaan aikaan myös alettiin levittää ns. suoritusportaan ja johtajien palkkaeroja aivan ennenkuulumattomasti ja tehtiin sankareita erilaisista huijareista, jotka olivat tehneet omaisuuksia keinottelulla.

Kehitys oli alkanut peltojen paketoinnista ja sitä vahvisti se hillitön konsumeristinen uskonto, joka pyyhki yli läntisen pallonpuoliskon ja laajemmaltikin. Ennen oli paitsi kommunistisessa maailmassa, myös lännessä arvostettu ja juhlittu työn sankaria, nyt nostettiin selvin sanoin kuninkaaksi kuluttaja. Amerikkalaiseen tapaan alettiin jopa puhua ”luusereista”.

Luterilainen perinteemme ei kuitenkaan ole samanlainen kuin amerikkalaisen kalvinismin henki, joka halveksii epäonnistujia. Asian voi heti todeta jo sosiaalivaltiomme nauttimasta kannatuksesta. Ihmisellä on meillä ajateltu olevan arvoa sinänsä riippumatta heidän taustoistaan tai menestyksestään. Amerikkalaisen eturyhmäyhteiskunnan suuret sisäänrakennetut ongelmat, jotka näkyvät myös sen poliittisessa järjestelmässä olivat meille aivan vieraita. Ajatus rotuongelmasta Suomessa oli vielä 30 vuotta sitten pelkkä vitsi.

No, nythän tilanne on aivan toinen. Suurissa keskuksissa etnisiä ryhmiä riittää paikallisiksi enemmistöiksi asti ja aitoja rinnakkaiskulttuureita on jo enklaaveina olemassa. Myös työt ovat useissa tapauksessa alkaneet jakaantua erilaisten etnisten ryhmien rajoja myötäillen, mikä on jo helppo havaita.

Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja joutuu useimmissa maissa tekemään hengenpitimikseen huonopalkkaisia ja vähän haluttuja töitä tai sitten hän ryhtyy yhteiskunnan elätettäväksi. Jos hän on ahkera ja lahjakas, on seuraava sukupolvi jo toisenlaisessa asemassa, mutta välttämättähän näin ei tapahdu.

Ns. työperäistä maahanmuuttoa ajavat näyttävät haluavan aivan erityisesti matalapalkkaisten töiden tekijöitä. Tämä näyttää sopivan myös ns. vasemmistolle, jonka kannattajat eivät noita töitä tee, mutta äänestävät kyllä runsaiden sosiaalietuuksien puolesta ja saavat myös maahanmuuttajilta ääniä.

Jostakin ihmeen syystä kukaan ei puhu siitä, ettei maahanmuutolla ole työvoimapulan hoitamisen kannalta mitään muuta kuin hetkellinen merkitys. Kun nuo uudet matalapalkkatöiden tekijät kotoutuvat, heidän vaatimustasonsa kasvaa ja sosiaalinen asemansa nousee.

Voi kyllä olla, että joidenkin ryhmien kohdalla näin ei käykään. Silloin esimerkiksi tietyt työt jäävät jonkin etnisen ryhmän harteille ja voidaan aloittaa puhuminen rotusyrjinnästä. Mitään syrjintäähän ei tuollaiseen ryhmäytymiseen tosiasiassa tarvita, mutta mikäli etnisyyteen liittyy myös tiettyjä muita sosiaalisen statuksen kannalta tärkeitä asioita, lähestymme tässä asiassa amerikkalaista mallia.

Tai ehkä voimme jo puhua ruotsalaisestakin mallista. Rikollisuuden kehittyminen hallintoon lomittuvaksi ja etnisesti rajatuksi mafiaksi, ammattimainen sosiaaliturvan rahastaminen ja slummielämäntapa eivät ole vielä todellisuutta meillä, mutta kuka rohkenee sanoa, ettei niistä missään tapauksessa sellaisia tule, jopa piankin.

Maamme ei tarvitse mitään herrakansaa palvelevaa alaluokkaa. Mikäli paskaduunit eivät kelpaa nuorisolle, on syytä molemmin puolin katsoa peiliin ja tehdä jotakin sekä noille duuneille että tuolle nuorisolle. Jos ja kun meillä on suuri määrä työkykyistä väkeä, joka ei suostu töihin liian pienenä pidetyllä palkalla, on palkkoja korotettava.

Ja mistä ihmeestä nuo suomalaiset johtajat ovat saaneet päähänsä, että heitä on palkittava luonnottomilla summilla, vaikka saavutukset olisivat olemattomia. Usein sellaisiksi näköjään luetaan työvoimakustannuksien karsiminen äärimmilleen. Pää se tulee sielläkin vetävän käteen.

Saattaa olla, että hallitusneuvotteluissa nimenomaan työnantajat ja ns. vasemmisto, joka aikoinaan edusti nimenomaan matalapalkkaista työväkeä, löytävät herttaisen yhteisymmärryksen.

Mikäli maahan saadaan runsaasti matalapalkkaista työvoimaa ja vasemmistolle uusia äänestäjiä, kohtaavat noiden puolueiden edut, joita aiemmin oli tapana pitää vastakkaisina.

Mutta maailma muuttuu, miten se muuttuu lähimpien muutaman vuoden aikana, on ainoa tärkeä asia niille, joilla ei ole kykyä eikä halua ymmärtää historiaa laajemmalti.

Pitkällä tähtäimellähän me kaikki olemme kuolleita, mitä väliä sillä sen jälkeisellä ajalla voisi olla, on muuan aikamme valtiomies sanonut. Mitäpäs tuohon enää voisi lisätä?