Kanukoinnin kysymyksiä

 

Venäläinen maailma ja ne muut

 

Edellisessä blogissa käsitellyssä kirjassa esitellyt kanuukit oli, kuten kerrotaan, imetty tyhjiin asioista, jotka varsinaisesti tekivät heistä ihmisiä. He olivat muuttuneet tylsiksi kuoriksi, joille ei enää ollut olemassa muunlaista maailmaa kuin se, mitä ylhäältä tarjottiin. Jonkinlainen sisäisen herruuden muoto siinä oli siis kyseessä ja yleensä sitä ei tarvinnut väkivallalla täydentää, eipä edes pelolla.

Siitä lukiessa tuli pakostikin mieleen kysymys, missä päin maailma ja millaisissa olosuhteissa sitten kasvoi tai ajateltiin kasvavan niin sanotusti kanukoimattomia ihmisiä. Ilmeisesti he ainakin, harvoin poikkeuksin, sijaitsivat Neuvostoliiton ulkopuolella.

Korollaariksi tulee vielä, että neuvostosysteemin hävittyä hävisi myös tuo kuvattu puolitylsyyden ja serviiliyden tila, jossa ihmiset nauttivat siitä, että olivat luovuttaneet muille järkensä, tahtonsa ja omantuntonsa eli ihmisyyden olennaiset tunnusmerkit.

Maksin Gorki oli vuonna 1917 vielä kapinallinen, joka ei kumartanut muita kuvia kuin omaa idoliaan ylpeästä ihmisestä, luovasta yksilöstä. Hän tuomitsi silloiset vallankumouksellisten päättömät mellakat ja lausui, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa antamalla sille luvan käyttäytyä häpeällisesti. Aivan samoinhan Hitlerille sittemmin hurrattiin samanlaisista ansioista. Myös natsit oli Gavelisin mukaan kanukoitu.

Lapsia sen sijaan ei vielä heidän ripeässä kasvuvaiheessaan aina ehditty kokonaan kanukoida ja he saattoivat esittää vilpittömiä kysymyksiä, jotka olivat aidosti tärkeitä inhimilliseltä kannalta eivätkä vielä vallanpitäjien poisselittämiä ja -pyyhkimiä.

”Äiti, miksi Liettuassa asuu niin paljon venäläisiä? Heillä ei ole enää Venäjää, Niinkö? Ei ole paikkaa missä asua, niinkö?” Näin kysyi kirjassa nelivuotias filosofi kommunistiäidiltään, joka kauhistui ja päätteli, että joku oli opettanut hänen pojalleen sellaisia pohdintoja. Hän ei yksinkertaisesti voinut kuvitella, että pojalla oli yksinkertaisesti päässään vielä normaalia, tervettä järkeä.

Terve järki on siis ilmeisesti ainakin ajateltava kanuukkiajattelun tai -olemisen kanssa yhteensopimattomaksi asiaksi. Neuvosto-Liettuassa ja muuallakin Neuvostoliitossa se tietenkin oli yhtä kielletty kuin automaattiase yksityisen kansalaisen hallussa. Sellaisen avullahan oli mahdollista tehdä mitä tahansa laittomia hirmutekoja kuin vaikkapa kopiokoneella. Eihän katolisen kirkon loistoaikoina annettu raamattuakaan maallikoiden käsiin.

Mutta eiköhän kirjailijan maailmankuva neuvostoajan oloissa pahoin vääristynyt? Eivät ihmiset Neuvostoliiton rajojen ulkopuolellakaan olleet vapaita esittämään kaikkia niitä kysymyksiä, joille maailman meno ja järjestys antoivat aihetta. Filosofisessa iässään lapset tekivät ja tekevät kyllä aina sellaista, mutta nopeasti he sitten kasvavat ja sopeutuvat.

Otetaan nyt malliksi vaikkapa vain tuo yksi ainoa kysymys, joka tuossa kirjassakin esitetään esimerkkinä: Miksi Liettuassa oli niin paljon venäläisiä (ja miksi heitä oli Virossa ja Latviassa suhteellisesti vielä paljon enemmän)?

Siihen asiaanhan löytyvät viralliset vastauksetkin. Pohjana koko asialle oli uuden neuvostoyhteiskunnan kehitysaste, jolla kansallisuuksien väliset ennakkoluulot menettivät merkityksensä. Ihmiset elivät nyt yhteiseloa, jossa kansallisuuksien välinen antagonismi oli hävinnyt ja kaikkea hallitseva kysymys luokkien välisestä vallasta oli ratkaistu kaikkia tyydyttävällä tavalla.

Näissä uusissa olosuhteissa oli vanhaa yhteiskuntaa edustava nationalismi muuttunut rikokseksi. Nyt työskentelivät kaikkien kansallisuuksien edustajat rinta rinnan, ketään ei sorrettu eikä ketään suosittu. Ihmiset muuttivat vapaasti sinne, missä heitä tarvittiin ja kaikkialla tervehti muuttajia luokkaveljien ja sisarien sydämellinen tervetuliaishymy.

Koska venäläisiä oli maassa eniten, oli heitä eniten myös muuttajissa. Mutta esimerkiksi liettualaisten ja Liettuan ei tarvinnut sen enempää pelätä venäläistymistä kuin venäläisten ja Venäjän tarvitsi pelätä liettualaistamista. Kehityksen ratkaisivat taloudelliset lainomaisuudet, jotka objektiivisesti ohjasivat sitä. Keinotekoisesti ei muuttoliikettä saanut enempää kiihdyttää kuin jarruttaa.

Kaikillehan tämä ei mennyt perille, mutta monille meni. Tiedän suomalaisiakin, jotka täysin uskoivat tuohon viralliseen neuvostotarinaan. Toisaalta taas ilmaantui sittemmin sellaisiakin suomalaisia, jotka kauhistivat Baltian maiden venäläistymistä samaan aikaan, kun julistivat, että heidän omaan maahansa olivat kaikkia kansallisuuksia edustavat henkilöt aina yhtä tervetulleita. Talouden vankkumattomat lainalaisuudet tekivät muunlaisen suhtautumisen epätoivoisen epätieteelliseksi.

Mutta miksi ihmeessä esimerkiksi virolaiset niin paheksuivat venäläisten suurta maahanmuuttoa? Oliko kyseessä jonkinlainen rasismi? Venäläisethän sentään ovat aivan poikkeuksellisen mukavia ihmisiä kuten kaikki tietävät.

Muuan virolainen selitti asiaa näin: pidän kovasti ranskalaisista ja arvostan heidän kulttuuriaan. Siitä huolimatta en haluaisi, että maahamme saapuisi vaikkapa miljoona ranskalaista, vaan vastustaisin asiaa kaikin tavoin. Heillä on jo Ranska ja heidän kuuluu asua siellä. Mies oli muuten naimisissa venäläisen kanssa. Hänelle oli käynyt kuin Alexander Järnefeltille, joka oli kiivas suomalainen patriootti, mutta retkahti sitten venäläiseen Elisabethiinsa vastoin itselleen tekemäänsä lupausta.

Kaiketi nuo Gaveliksen kirjassaan mainitsemat HE kanukoivat virolaisia yhtä suurella innolla kuin liettualaisia ja kaikkia muitakin. Siitä huolimatta Virossa säilyi aina normaalijärkisen ajattelun traditio, jossa kiistettiin se väite, että maa olisi vapaaehtoisesti liittynyt Neuvostoliittoon ja sen jälkeen vapaaehtoisesti tehnyt kaiken muunkin sellaisen, jota matkan varrella oli tapahtunut.

Ja paljonhan olikin tapahtunut sellaista, mikä oli muuttamassa tai ehkä jo muuttanut Virossakin elämänmuodon ns. kehittyneessä sosialismissa eli kypsässä sosialismissa vallitsevan neuvostomallin mukaiseksi (ks. Зрелый социализм: структура, предпосылки, переходные периоды » ИНТЕЛРОС (intelros.ru) neuvostoelämänmuodoksi (советский образ жизни Какая идеология была в ссср, образ советского человека (magictemple.ru).

On muuten häkellyttävää, että nämä aiemmin niin kuuluisat ja tärkeät viralliset käsitteet ovat nyt jääneet jopa wikipedian ulkopuolelle.

Tästäkin aihepiiristä, joka toki on vain pieni nurkkaus neuvostoideologiaa, voisi tietysti kirjoittaa loputtomasti. Mutta avoimiksi jäävät yhä nelivuotiaiden flosofien kysymykset.

 Jos kantakansallisuuden asemaa ja traditioita polkeva politiikka tuomitaan entisen Neuvostoliiton alueella, mutta ei omassa maassa, niin johtuuko tämäkin jonkinlaisesta kanukoinnista? Vai onko kyse aivan eri asioista ja jos on, niin missä mielessä?