Savannahin valtauksesta Saimaan rannoille ja Pietariin

 

Stedingk Pietarissa

 

А.Г. Брикнер, Война России со Швецией в 1788-1790 годах. URSS 2016 (1869), 299 s.

 

Aleksandr Gustavovitš Brikner (Alexander Brückner 1834-1896) oli arvostettu saksalais-venäläinen historioitsija, joka kirjoitti muun muassa Pietari Suuren ja Katariina Suuren elämäkerrat. Hänen kirjoittamansa Kustaa III:n sodan historia on myös laatutyötä, kuten Leopold Ranken oppilaalta sopii odottaakin.

Tämä Briknerin teos eroaa useimmista suomalaisista ja ruotsalaisista alan teoksista siinä, että venäläinen ja yleensäkin suurpoliittinen näkökulma on siinä hyvin vahvasti esillä. Sitä paitsi kirjoittaja hallitsee hyvin hovin ja ylimystön keskinäisten suhteiden kiemurat ja esittää paljon herkullisia anekdootteja suorina lainauksina.

Brikner on käyttänyt myös Curt von Stedingkin (1746-1837) tuottamaa materiaalia. Tämä Ruotsin Pommerissa syntynyt sotilas ja hovimieshän loi hyvin poikkeuksellisen ja kiinnostavan uran, joka vei hänet Yhdysvaltojen vapaussotaan Ranskan joukoissa ja sitten Savon prikaatin komentajaksi Kustaa III:n sodassa.

Kustaa III:n sodassa Stedingkin nimiin pantiin kaikki Savon voittoisat operaatiot, Porrassalmesta Parkumäelle. Sulkavalla, Partalan hovissa Stedingk piti päämajaansa vuosina 1789-1790. Paikka sijaitsi hieman selustassa, turvassa laivastojen nopeilta iskuilta ja sieltä oli hyvät yhteydet sekä pohjoiseen että etelään.

 Sodan jälkeen Stedingk toimi Ruotsin suurlähettiläänä Pietarissa vuosina 1790-1808. Sodassa Napoleonia vastaan hän oli Kaarle Juhanan lähin mies ja edusti Ruotsia Pariisin rauhaa solmittaessa vuonna 1814. Vielä vuonna 1826 Stedingk edusti Ruotsia Nikolai I:n kruunajaisissa. Hänet oli vuonna 1811 korotettu Ruotsin viimeiseksi sotamarsalkaksi.

Brikner kuvaa kirjassaan kiintoisasti sitä, miten Stedingk otettiin vastaan Pietarissa heti sodan jälkeen. Tunnetustihan hän siellä muun muassa neuvotteli ruhtinas Potjomkinin kanssa vanhan ja kiistanalaisen Turun rauhan rajalinjan (1743-1812) täsmentämisestä yrittäen saada edes Savonlinnan takaisin Ruotsille.

Tuolloin Potjomkin otti esille jo aiemmin esittämänsä idean siitä, että rajaseudun savolaiset olisi siirrettävä valtakunnan muihin osiin, ensi sijassa tietenkin Krimille ja Novorossijaan, joiden asuttaminen tuli juuri tuolloin päiväjärjestykseen. Ilmeisesti tämä ajatus kariutui Katariinan vastustukseen (ks. Vihavainen: Haun potjomkin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Värälässä rauha oli itse asiassa solmittu melkoisin myönnytyksin puolin ja toisin, vaikka mitään alueellisia muutoksia ei tehty. Myönnytykset koskivat Ruotsin puolelta rauhan solmimista ilman Turkin suostumusta, mihin oli sitouduttu ja Venäjän puolelta luovuttiin toimimasta Ruotsin aatelisvaltaisen hallitusmuodon takaajana, kuten aiemmissa rauhoissa oli määrätty.

Suurpoliittiset paineet Preussin suunnalla antoivat vauhtia Katariinalle ja Ruotsin rahat olivat vähissä, vaikka Preussi ja Englanti olivat sitä tukeneet Turkin lisäksi. Sota syö rahaa loputtomasti.

Kuten tiedetään, rintamilla upseerit kohtasivat hilpeissä merkeissä rauhanviestien saavuttua ja ryyppäsivät reippaasti yhdessä. Vain hetkeä aiemmin olivat Stedingkin joukot vielä valmistautuneet hyökkäykseen Puumalan Pirttimäellä ja Suomenlahdella oli Ruotsinsalmen tappiostaan katkera Nassau-Siegenin prinssi jo aloittanut siirtymisen uuteen hyökkäykseen.

Viime mainittu herra oli muuten sangen värikäs persoona, joka oli toiminut Ranskassa ja Espanjassa niin jalkaväen kuin ratsuväen komentajana, seilannut Bougainvillen kanssa maapallon ympäri, vietellyt matkalla Tahitin kuningattaren ja -kuten kerrotaan- taistellut tiikereitä vastaan Afrikassa paljain käsin.

Koska Afrikassa ei edes ole tiikereitä, lienee kerskuriksi mainitun Nassaun tarinat otettava suolahiukkasen kera, mutta ainakin hän oli menestynyt loistavasti soutulaivaston komentajana sekä Turkin sodassa että Ruotsinsalmessa vuonna 1789.

Vuonna 1790 hän kärsi Ruotsinsalmessa rökäletappion, mutta ei näytä menettäneen sisuaan. Vaikka Venäjän saaristolaivasto mainitun taistelun tuloksena suorastaan hävitettiin, sai prinssi murheelliselta Katariinalta ansioistaan vielä kultaisen miekan briljanttien kera. Siihenkin hän oli tyytymätön, kertoo Stedingk Briknerin mukaan.

Briknerin sanatarkasti siteeraamissa Stedingkin raporteissa hänen saapumisestaan Pietariin kerrotaan vastaanoton olleen suorastaan sydämellinen alusta pitäen. Jo Haminassa kenraali Numsen kutsui suurlähettilään illalliselle, jossa tämä kohtasi myös ”ystäväni paroni Schultzin, joka oli tapaamisesta erittäin iloinen”.

Ei liene mahdotonta, että kyseessä olisi ollut Wilhelm Schultz von Ascheraden, joka oli vuonna 1789 vallannut Sulkavan ja sitten taistellut huonolla menestyksellä Stedingkin savolaisia vastaan Parkumäellä. Hänhän oli sieltä haavoittuneena siirtynyt selustaan, saanut joka tapauksessa ylennyksen ja tullut vuonna 1791 Viipurin ylikomendantiksi.

Viipurissa Stedingkiä odotti häntä varten varustettu huoneisto ja sinne komendantti tuli häntä tapaamaan. Pietarissa suurlähettiläs tapasi illalisella kreivi Saltykovin luona miltei kaikki äskeiset viholliset: Denisovin, Bergmanin, Apraksinin, Suchtelenin, Güntselin, Eulerin ja ”vanhan, rehellisen Delwigin, joka kyyeleet silmissä puhui Teidän Majesteetistanne (Kustaa III:sta)”.

Myös Nassau prinssin Stedingk kohtasi kadulla ja tämä oli tapaamisesta riemuissaan ja saapui sitten vielä vierailulle suurlähettilään luo. Stedingk tapasi myös ruotsalaista sukua olevan kenraali Igelströmin, joka oli ollut Venäjän edustajana Värälässä neuvostelemassa rauhasta ja myös toiminut mm. Simbirskin ja Ufan käskynhaltijana ja värvännyt sieltä Kustaa III:n sodan rintamalle baškiireja, jotka taistelivat jousella ja nuolilla aseistettuina. Kustaan sodan jälkeen hänestä tuli Venäjän Ruotsin lähettiläs. Serafiimiritarikunnan jäsenenä hän sai myös vaakunansa Riddarholmin kirkkoon.

Kenraalit juoruilivat Pietarissa toisistaan, eivätkä keskinäiset suhteet olleet oikein hyvät. Erityisesti Nassaun prinssiä kohtaan oli nurjamielisyyttä. Kustaa-kunkinkaan rohkeutta entiset viholliset sen sijaan kiittelivät ja kehuivat myös ruotsalaisia upseereita. Sotilaiden he arvioivat olleen molemmin puolin yhtä hyviä, mutta ruotsalaiset upseerit olivat parempia.

Tästä tulee mieleen, miten G.M Armfelt joutui hieman myöhemmin pöytäseuraksi marsalkka Suvoroville, joka ylisti Ruotsin sotilaita: hän, Suvorov oli venäläisineen lyönyt vain turkkilaisia, saksalaisia ja ranskalaisia, mutta Ruotsin armeija oli löylyttänytkin venäläiset ja oikein kunnolla!

Tällaiset pöytäpuheet ovat oma genrensä, jota ei suinkaan pidä ottaa ihan vakavissaan. Vodkan kyytipojaksi kuuluu kertoa jokin mehevä sutkaus, jotta kaikki voivat hyvillä mielin napata snapsinsa. Toki Armfelt kertoi Suvorovin myös ylistäneen Kaarle XII:a, jolta hän näyttää oppineen keskeisiä ideoita.

Mutta mitä tulee Stedingkiin, hän tapasi tietenkin komean paraativastaanoton merkeissä myös Katariinan, jonka kättä vanha hovimies aluksi unohti suudella, mutta ymmärsi sitten kreivi Ostermanin viittauksesta mitä tuli tehdä. Keisarinna kertoi kuninkaalle viestitettäväksi olevansa hyvin tyytyväinen rauhaan ja myös Stedingkiin Ruotsin edustajana.

Sodan jälkeen olivatkin vuorossa heti liittoneuvottelut Venäjän ja Ruotsin välillä Ranskaa vastaan. Kustaa vaati suuria apurahoja armeijalleen ja sen lisäksi vielä itselleen henkilökohtaisesti huomattavia summia velkojensa maksuun. Jotakin hän lienee saanutkin.

Ainakin kansa sai aiheen iloita rauhasta, sota oli vaatinut Briknerin laskelmien mukaan Ruotsilta 900 upseerin ja 20000 sotilaan hengen. Jussi T. Lappalainen pitää esitettyä nolin 50000 suomalaisen ja ruotsalaisen sodan uhrin määrää suunnilleen oikeana.

 Nyt sodan jälkeen ei pelkästään palattu normaalioloihin, vaan lisäksi saatiin ostaa Suomen satamista nälkäiselle ja sodan kurittamalle kansalle tullittomasti venäläistä viljaa.

Näinhän oli tapahtunut myös jonkin aikaa ennen sodan syttymistä Suomessa vallinneiden katovuosien lievittämiseksi. Siitä Katariina olikin saanut kansan suussa nimityksen ”Jauho-Kaisa”.

 Kun Kustaa pakotti hänet sotaan, hän suuttuneena muisteli tätäkin asiaa: eihän hän ollut Ruotsille tehnyt muuta kuin hyvää. Mutta suurpolitiikka oli tuohonkin aikaan häikäilemätöntä. Koalitiosta toiseen siirryttiin ilman ilmeisiä tunnonvaivoja ja sodan jälkeen Katariina lakkasi kirjeenvaihdossaan sättimästä serkkuaan Kustaata.

Erona nykyisiin aikoihin oli sentään herrasväen -upseerien- väliset kollegiaaliset suhteet. Ruotsin ja Venäjän armeijoissa suuriosa upseeristoa edustikin samaa kulttuuria ja usein jopa samoja balttilaisia aatelissukuja. Kieliongelmia ei ollut ja usein oltiin sukulaisiakin.

Stedingk ei kuuluut balttilaisiin paroneihin, mutta edusti sen sijaan aikakauden ammattisotilastyyppiä, joka sujuvasti siirtyi rintamalta toiselle. Hänen kirjeenvaihtonsa, joka on nyt digitoituna saatavissa Kansallisarkiston kokoelmissa, on etupäässä kirjoitettu ranskaksi.