Unohdetut liberaalit

 

Liberalismi Venäjällä

 

Tsaarin Venäjä oli virkavaltaisesti hallittu sotilasvaltio, jolle liberalismin periaatteet olivat täysin vieraat ja jossa sen sijaan valtion yksinvallan haastoi vain nihilistien, poliittisten desperadojen joukko, jonka ainoana tavoitteena oli vallitsevan järjestelmän hävittäminen.

Venäjän poliittinen järjestelmä oli perua mongolivalloituksen ajalta ja siinä järjestelmässä ei edes ylimystö ollut vapaata, vaan itse asiassa herransa orjia. Maassa ei ollut mitään vastavoimaa valtiolle ja yksinvaltiaalle, koska siellä ei kehittynyt edes feodalismia, jossa hallitsijan ja vasallin välinen vala oli molemminpuolisesti sitova.

Kun tähän lisätään orjuuteen sidottu kansa, jota herrat kohtelivat mielivaltaisesti, meillä onkin hallitustapa, jollaista kutsuttiin aasialaiseksi silloin, kun se oli mahdollisimman loukkaava termi ja tarkoitti erillisyyttä länsimaisesta sivistyksestä.

Luulen, että yllä on kuvattu pääpiirteissään se käsitys Venäjän yhteiskunnasta ja sen olennaisesta eroavuudesta länteen nähden kautta vuosisatojen, joka aivan erityisesti nyt nauttii suurinta suosiota.

Eihän tämä kuva kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan väärä olekaan. Siinä tulee esille paljon niistä olennaisista asioista, jotka erottivat Venäjän ja sen yhteiskunnan länsimaista.

Samalla tuo kuva on kuitenkin myös kiusallisen simppeli karikatyyri. Siinä on jotakin samaa kuin feministien häthätää kyhäämissä maailmanhistorioissa, joissa sukupuolten välinen valtataistelu ja naisten sorto on historian keskeinen teema.

Voihan asiat niinkin nähdä, jos haluaa keskittyä vain yhteen asiaan ja pyyhkiä pois näkyvistä koko sen valtavan laajan muun historian, jossa suureksi selittäjäksi ja ymmärryksen tuojaksi valittu asia näyttelee tuskin mitään osaa. Silloin pitäisi ymmärtää rajoituksensa ja olla ottamatta näkemystään liian vakavasti.

Mitä Venäjän demokratiaan tulee, kyseessä oli 1800-luvulta lähtien termi, jolla viitattiin siihen ihmisryhmään, joka piti arvossa demokratian periaatteita. Demokraattista järjestelmää Venäjällä ei ollut enempää kuin muuallakaan. Yhdysvallat ja Ranska olivat poikkeus säännöstä.

Kun Venäjällä ei ollut myöskään mainittavan suurta keskiluokkaa, on usein ajateltu, ettei siellä ollut lainkaan niin sanottua kansalaisyhteiskuntaa, ihmisten vapaita yhteenliittymiä, jotka toimivat vastapainona yksinvaltiudelle. Muuttuvan yhteiskunnan jännitteet pääsivät sitten purkautumaan vasta tolkuttomissa vallankumouksissa, jotka tulivat yllätyksenä kaikille.

Ellen nyt vallan erehdy, tämä on myös nykyään ollut muuan aksiomaattisena pidetty totuus, joka sekin on korkeintaan puolitotuus.

Niin sanottuihin Venäjän suuriin reformeihin 1860-luvulla kuului maaorjien vapautuksen lisäksi myös vuonna 1864 perustettu zemstvohallinto, joka hoiti paikallisia asioita valittujen edustajien välityksellä. Oikeudenhoidosta vastasi valittu rauhantuomari.

Kyseessä oli sangen pitkälle menevä itsehallinto ja sellainen oli myös kyläyhteisöissä, joissa sen asioista päätettiin yleisissä kokouksissa (shod). Talossa päätti isäntä (bolšak), eikä siellä mikään demokratia vallinnut, mutta eihän sitä ollut muuallakaan, eikä siihen myöskään pyritty.

Mikäli unohdamme koko zemstvohallinnon, saamme aivan vääristyneen kuvan siitä noin kahden sukupolven mittaisesta ajasta, joka ulottui maaorjien vapauttamisesta vuoden 1917 vallankumoukseen.

Zemstvojen piirissä syntyi myös liberaalisia liikkeitä, joiden tärkeimmät kannattajat kuuluivat aatelistoon. Vain osittain kyseessä oli radikalismi, joka ei esittänyt vain koko maan zemstvojen yhteistä kokousta eräänlaisena valtakunnallisena edustuselimenä, vaan jopa perustuslakia.

Molemmissa tapauksissa vastaus hallitsijan puolelta oli kuitenkin yhtä karu: non possumus. Vielä vuonna 1895 nuori Nikolai II nimitti tällaisia ehdotuksia ”mielettömiksi unelmiksi”.  Viimeistään tässä vaiheessa oli kaikille käynyt selväksi, ettei yhteistyössä hallitsijan kanssa saataisi aikaan mitään edistystä liberalismin suuntaan. Itse asiassa zemstvojen itsenäisyyttäkin oli koko ajan nakerrettu.

Kymmenen vuoden kuluttua Nikolain oli otettava lusikka kauniiseen käteen. Vuosien 1905-1907 niin sanottu vallankumous toi viimein Venäjälle kansanedustuslaitoksen, duuman, jota valtaapitävät itsepintaisesti kieltäytyivät nimittämästä parlamentiksi. Siitä oli kuitenkin itse asiassa kysymys.

Mielestäni tässä kannattaa joka tapauksessa huomata poliittisen ja erityisesti liberaalisen pyrkimyksen suhteellisen varhainen herääminen ja jatkuva vaikutus Venäjällä. Se ei suinkaan ollut vasta vuonna 1905 esiin pulpahtanut uutuus.

Kirjallisuus oli Venäjällä tunnetusti enemmän kuin kirjallisuutta. Se oli mitä suurimmassa määrin myös politiikkaa ja usein vaarallista. Radištšev (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=matka+pietarista+moskovaan ) sai kirjastaan ”Matka Pietarista Moskovaan” Katariina II:lta kuolemantuomion, joka sentään lievennettiin karkotukseksi Siperiaan.

 Vissarion Belinskin ”Kirje Gogolille” tuotti hallussapitäjilleen vankeustuomion (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=herrasmies+hersonista ) ja arkkityyppinen liberaali Ivan Turgenev joutui pidätetyksi ”Metsämiehen muistelmiensa” takia ja kehotuksen pysyä poissa Venäjältä. Tätä hän noudattikin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=los+europeos ).

Kuitenkin koko Venäjän klassinen kirjallisuus on täynnä enemmän tai vähemmän poliittisia pohdintoja maasta ja sen tulevaisuudesta. Itse asiassa mukana on hämmästyttävän radikaalejakin näkemyksiä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tolstoi+tunnustuksia).

Myös lehdistö saattoi ilmaista jopa avolimen poliittisia näkemyksiä. Olennaista oli vain se, ettei päätöksiä päässyt koko Venäjän suhteen tekevään kukaan muu kuin itsevaltias ja hänen valtuuttamansa henkilöt. Duuman perustaminen muutti asiat tässä suhteessa.

Duuman puolueet ja niiden johtajatkin löytyivät luonnollisesti entisten zemstvoaktivistien ja radikaalien joukosta. Erityisesti kannattaanee nostaa esille se, että liberalismi ei ollut vain länsimaalaistajien asia. Mukana oli koko ajan myös merkittävä slavofiilien edustus. Maaorjuuden lakkauttamisessa oli toiminut tehokkaasti slavofiili Juri Samarin.

Jo ensimmäisen polven slavofiileillä 1840-luvulta lähtien oli ollut liberaaleja pyrkimyksiä, erityisesti maaorjuuden lakkauttamiseen nähden ja perinne oli jatkunut 1900-luvvulle saakka. Ääritaantumuksellisten slavofiilien ohella voimme löytää sellaisia liberaaleja hahmoja, kuin Dmitri Šipov, josta Solženitsyn on tehnyt yhden sankarinsa massiivisessa historiaromaanissaan ”Punainen pyörä”.

Slavofiilit kannattivat yksinvaltiutta, mutta tekivät sen omalla tavallaan ja joutuivat useinkin virkavallan hampaisiin. Yksi syy oli suhtautuminen Pietari Suuren uudistuksiin, joita he vastustivat. Heillä oli kuitenkin myös yksilönvapautta koskevia näkemyksiä, joita ei aina voinut julkaista Venäjällä, vaan oli turvauduttava ajan ”tamizdatiin” -ulkomailla painamiseen.

Epäilemättä voidaan sanoa, että liberalismi Venäjällä oli hento kasvi, joka ei varttunut vankaksi puuksi, vaan joutui historian voimien syrjäyttämäksi. Sen olemassaolon kiistäminen olisi kuitenkin mieletöntä.

Bolševikit tekivät parhaansa mitätöidäkseen liberaalijohtajien ja ajattelijoiden muistoa ja heistä kenties merkittävin, hyvin suosittu ja etevä historioitsija, kadettipuolueen (perustuslailliset demokraatit, KD) puheenjohtaja ja Suomen ystävä Pavel Miljukov jäi onnettomuudekseen rysän päältä kiinni, esitettyään Venäjän tavoitteeksi ensimmäisessä maailmansodassa Dardanellien salmen valloittamisen.

Tämä nosti suuren skandaalin sotaan väsyneellä Venäjällä ja väliaikainen hallitus joutui luopumaan Miljukovista ja siirtämään vallan onnettomalle Kerenskille, joka oli yhtä lahjakas oraattori kuin lahjaton hallintomies.

Jälkimaailman silmissä venäläiset liberaalit leimattiin ääritaantumuksellisiksi suurpääoman kätyreiksi, joiden osaksi Venäjän historiassa jäi pelkkä klovnin rooli.

Vakavien tutkijoiden piirissä on arvioitu, että Miljukovin ja kadettien kaltaisten poliitikkojen onnettomuus oli siinä, että he yrittivät tuoda yhä puoliksi arkaaiselle Venäjälle aikansa etummaisten sivilisaatioiden käsitteitä ja tavoitteita.

Asiaa voisi kai verrata siihen, miten amerikkalaiset yrittivät viedä feminismiä Afganistaniin.

Kadetit toimivat kuin Englannin ja Ranskan liberaalit samaan aikaan, mutta Venäjällä tällaisella toiminnalla oli toinen merkitys: he olivat siellä radikaaleja. Radikaalisuuskilpailussa eniten tarjoavat helppoheikit kuitenkin voittivat väistämättä. Bolševikit lupasivat kaikille kaikkea, ei sen vähempää.

Maata luvattiin talonpojille, tehtaat (ja siis rikkaudet) työläisille ja jokainen kansakunta sai luvan mielensä mukaan irtautua imperiumista. Vastuunsa tunteva väliaikainen hallitus ei tietenkään voinut päästä lähellekään samaa ja leimautui siis kansan riistäjäksi ja sen onnettomuuksien aiheuttajaksi.

Valtaan päästyään bolševikit tietenkin ottivat takaisin kaiken sen, mitä olivat antaneet, mutta se on jo toinen tarina. Liberaaleilla, jotka edustivat Venäjän sivistyneistön korkeinta tasoa, ei ollut mihin nojata. Jopa niin sanottu intelligentsijakin, joka koostui erityisesti opiskelijanuorisosta ja vapaiden ammattien harjoittajista kannatti kritiikittömästi sitä maksimalismia, jota ”kansa” oli saatu vaatimaan.

Itse asiassa bolševikit saivat hyvin pian huomata häviävänsä useimmissa paikallistason vaaleissa, kuten Vladimir Brovkin on tutkimuksessaan osoittanut. Voittajia eivät kyllä olleet liberaalitkaan, vaan yleensä toiset radikaalit, ennen muuta menshevikit.

Tämän jälkeen oli turvauduttava alastomaan väkivaltaan. Se huipentui vuoden 1921 hyökkäyksissä omaa talonpoikia vastaan ilmavoimien ja tykistön voimin.

 

Kun Oulussa oli vain yhdet diligenssit

 

Kahden vuosisadan takaa

 

Sara Wacklin, Sata muistelmaa Pohjanmaalta. Scripta historica XV, Oulu 2005, 349 s. Esipuhe Aimo Halila.

 

Luin Wacklinin kirjan jo joitakin vuosiymmeniä sitten, jolloin sen nimi oli hauskasti ”Satanen muistelmia Pohjanmaalta” (Hundrade minnen från Österbotten).

Kirjahan on hyvin tunnettu ja erityisesti sen kertomuksiin Suomen sodan ajan Oulusta ja keisari Aleksantyeri I:n matkasta on viitattu usein.

Niistäkin olisi paljon sanomista, mutta keskityn tässä nyt kirjan muihin puoliin. Sen kirjoittaja (1790-1846) kuului Pielavedeltä lähtöisin olevaan talonpoikaissukuun, josta sitten oli noustu säätyläistöön.

Sara Wacklinista tuli aikansa Suomessa harvinainen ilmiö, sinisukka, joka ansaitsi elatuksensa opettamalla ja kierteli maailmaa vielä postivaunujen aikaan. Vuonna 1835 hän matkusti jo Pariisiin ja suoritti Sorbonnessa opettajatartutkinnon ja tutustui aikansa suuruuksiin.

Toimittuaan opettajattarena Suomessa hän vuonna 1846 muutti Tukholmaan, jonne Oulusta oli ollut tiiviit yhteydet, minkä aiheutti jo Ruotsin vallan aikainen Pohjanlahden kauppapakko, joka tosin kumottiin jo vuonna 1765.

”Hundrade minnen från Österbotten” valmistui Tukholmassa vuosina 1844-1845 ja toisin kuin nimi oikeastaan edellyttäisi, niissä on omakohtaisten muistelusten ohella hyvin paljon toisen käden lähteistä peräisin olevia tarinoita.

Wacklinin  tyyli näyttäisi viittaavan osittain aikansa kauhutarinoita kertoilleisiin kirjailijoihin, kuten Eugene Sueen. Kuolema on vahvasti läsnä kuvassa ja joskus tarinoissa on suorastaan makaaberi sivumaku.

Erityisen paljon huomiota saa osakseet nuorten pariskuntien lempi, jota perinteiset tavat ja ennakkoluulot häiritsevät. Etenkin ihanat morsiamet kuvataan herttaisesti ja jopa ylisanoin, mikä muutenkin on tarinoille tyypillistä. Aikanaan kirjaa kuitenkin pidettiin tyyliltään hyvin realistisena, kuten Aimo Halila todistaa.

Tarinat ovat usein dramaattisia ja traagisia: ystävät ampuvat vahingossa tolisensa, vangit karkaavat linnasta ja aikovat polttaa kaupungin ja murhata sen väestön ja niin edelleen. Venäläiset pakottavat Oulun neidot tanssiaisiin uhkaamalla tykeillä, jonka vieressä miehet seisovat palavat tuliluntut käsissä.

Tällaisia tarinoita kannattaa aina tietenkin nauttia suolahippusen kera, mutta paljon kiinnostavaa jää lukijan haaviin joka tapauksesa. Kirjasa on muun muassa paljon yksityiskohtaisia kuvauksia häämenoista, joissa kulkueiden järjestys ja kaikki ruokalajitkin kuvataan yksityiskohtaisesti.

Yhä uudelleen pistää nykylukijan silmään morsiamien nuoruus. Kahdeksantoistavuotias morsian oli jo lähestymässä vaarallista ikää ja kuusitoistavuotiaat näyttävät olleen ihanteellisesa iässä. Silloin lapsellisuus jo oli vaihtunut naisellisuuteen.

Kuitenkin virallinen suojelusikä ulottui vain neljäätoista vuotta nuorempiin ja kirjassa kuvataankin yksi tapaus, jossa avioliitto estetään -lykätään- sillä perusteella, että morsian on vain kolmetolistavuotias.

 Romanttisen rakkauden ja järjestettyjen avioliittojen joskus aiheuttama ristiriita kuului aikakauden suuriin teemolihin ja esiintyy tietysti täälläkin. Tottahan on, että ihmiset ovat saattaneet silmittömästi rakastua toisiinsa jo Vanhan Testamentin akana.

Siitä huolimatta taloudelliset realiteetit ja laskelmat veivät usein nuoria tyttösiä vanhojen ukkojen puolisoiksi. Tuskinpa tämäkään asiain tila oli vailla hyviä puoliaan.

Muuan kiinnostava seikka ovat häiden ruokalistat, joissa parhaimmillaan olivat tietenkin parhaat herkut mukana. Keoiksi kasattuina oli esillä leipiä, torttuja, pannukakkuja, paisteja, kinkkuja, kylkipaloja, sekä sammioittain kiisseleitä, juustoa ja voita, olutta ja viinaa. Isoissa saaveissa tuotiin riisipuuroa ja rasvaista lihakeittoa, jossa oli tukevia klimppejä.

Tarjolla oli myös kahvia ja joskus myös monenmoisia merkillisiä etelän hedelmiä, kuten ananaksia, viinirypäleitä ja aprikooseja. Merikaupunki Oululla oli tiiviit suhteet eteläisempien maiden kanssa ja esimerkiksi viinit olivat varsin normaaleja juomia kaupungissa.

Wacklin kannatti lämpimästi suomalaisuutta ja kirjan viimeisessä kappaleessa ylistää niitä jaloja suurmoehiämme, jotka toimivat suomen kielen ja suomalaisuuden hyväksi. Hän kertoo myös eri kielten taidosta ja niiden käyttämisestä erilaisissa yhteyksissä.

Venäläisten upseerien kanssa tytöt ja muutkin puhuivat ranskaa ja saksaa, joita osattiin molemmin puolin. Vanhasta Suomesta kotoisin olevat upseerit osasivat usein myös suomea ja ruotsiakin, jota puhuivat sikäläiseen tapaan.

Suomea osasivat jotkut virkamiehet hyvin, mutta toiset huonosti. Suomalaisilla oli ymmärrettävästi usein ongelmia äidinkielensä kanssa myös Tukholmassa, jossa heidän puheelleen naurettiin. Wacklinin antamissa esimerkeissäkin suomalaisena erikolisuutena oli tiettyjen ruotsissa tyypillisten äänteiden puuttuminen (Jumpru, ke mik en klas vin! Vönster saht!).

Kuten muistamme, myös G.M. Sprengtporten valitteli, että hänelle ja muille suomalaisille naurettiin Ruotsissa heidän ääntämisensä takia. Silloin lienee kyseessä ollut suomenruotsille tyypillinen, suomalaisperäinen intonaatio.

 Tilanne suomalaisille outojen äänteiden suhteen jatkuu osittain yhä, vaikka radio, televisio ja netti ovat jo sukupolvoen ajan opettaneet lausumaan tai ainakin kuulemaan myös noita toisenlaisia äänteitä.

Mitä keisari Aleksanterin vierailuun tulee, Wacklin ei voi olla yhä uudelleen ihastelematta hallitsijan herttaisuutta ja rakkautta alamaisiinsa, johon vastattiin samalla mitalla.

Muuan kohta, joka aiheitti vaikeuksia koko kirjan julkaisemiselle liittyi keisarin mietteisiin Suomen kansan omanarvontunnosta: ”Näkyy kyllä, etteivät täkäläiset ihmiset milloinkaan ole olleet orjia ja ettei heidän ole ollut pakko ryömiä kovien tilanherrojen edessä -tämän kansan näkeminen lämmittää todella sydäntäni” hän lisäsi tukahduttaen huokauksen.”

Kuten tiedetään, Aleksanteri todella halusi looettaa maaorjuuden ja rajoittaa omaa valtaansa. Toisiin ajatuksiin hänet sai muun muassa kuuluisan historioitsijan, Nikolai Karamzinin kirjolittama muistio, jossa todisteltiin, että vain yksinvalta sopii Venäjälle.

Joka tapauksessa tuo ajatus siitä, että Suomen kansa olisi tehnyt tuollaisen vaikutuksen keisariin, on saanut jatkuvuutta kirjallisuudessa ja siitä kertoo myös Mika Waltari kirjassaan ”Tanssi yli hautojen”.

Luuen, että se kuuluu kansamme tyypillisiin käsityksiin ja tukea asialle saa myös venäläisen 1800-luvun lehdistön kuvauksista Suomesta, jossa ajuritkin ovat kuin senaattoreita ja jossa ei kavahdeta sanomasta herroille vastaan.

Kun natsilippu liehui

 

Itämeren piiri

 

Internet on ollut kullan arvoinen palastaessaan yhä uudelleen reaaliajassa  kansamme tyhmyyden. Tätä ei kannata ottaa loukkauksena, kaikki on suhteellista ja luulen, että tyhmempiäkin kansoja on olemassa, mikäli se meitä lohduttaa.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että ainakin minä elin vuosikymeniä sen harhan vallassa, että kansamme, jonka yleissivistys on jo toista sataa vuotta ollut maanosamme huippua ja jonka suoritukset sittemmin ns. PISA-testeissä antoivat mairittelevia tuloksia, olisi sentään jollakin tavalla erinomaista älyllisessä ja tiedollisesssa suhteessa.

Intenet ja eritoten some kertovat kuitenkin korutonta kieltään. Oikeinkirjoitus näyttää suurelle osalle kansaa olevan mahdoton asia opittavaksi ja etenkin vieraskieliset sanat kirjoitetaan yhä uudelleen väärin. Joskus kyseessä lienee kansallinen uhma: minäpäs en noita herrojen merlkkejä käytä! Tuloksena on sitten omalaatuista tankerokieltä, jonka mahdollisia ansioita en kykene ymmärtämään.

Pientähän tämä oikeinkirjoituksen runtelu on ja kansainvälisesti kansamme ehkä sittenkin tekee tässä asiassa syntiä vähemmän kuin monet muut. Oikeinkirjoiutksemmehan noudattelee tarkasti ääntämisen mukaista kaavaa eikä sorru suoranaisiin älyttömyyksiin, kuten englanti, jota nimenomaan natiivit kirjoittavat usein aivan kammottavasti väärin.

Tärkeintä toki on, että lukija ymmärtää, mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Usein se, mitä hän on halunnut sanoa, paljastuu kuitenkin aivan primitiiviseksi ja suorastaan infantiiliksi leperrykseksi, josta heti huomaa, ettei edes perusasioita ole ymmärretty lainkaan.

Jos nyt reiluja ollaan, pitää toki tunnustaa, etteivät nuo somessa käsitellyt asiatkaan usein ole lainkaan yksinkertaisia ja että on aivan ymmärrettävää, ettei kirjoittaja varsinaisesti niistä ajattele mitään, vaan turvaa sellajiseen auktoriteettiin, jota pitää arvossa. Hyvin harvoin tämä merkitsee matalatasoisempaa vaihtoehtoa.

No, mutta tässä tapauksessa nyt sain impulssin tämän loppujen lopuksi sentään aika mainion kansamme haukkumiseen siitä, miten muutamat sen edustajat reagoivat erääseen historialliseen valokuvaan, joka esitti natsilippuja liehumassa Heikinkadulla, eli nykyisen Mannerheimintien varrella.

Kuten helposti arvaakin, reaktiot tulivat suoraan selkärangasta ja niistä kuvastui syvä inho holokaustin eki Shoahin, tuon modernin maailman kammottavimman rikoksen johdosta.

Reaktio oli välitön ja jo kuuluisista koirakokeista hyvin tuntermamme kaltainen. Niissähän ärsyke aiheutti aina saman reaktion ja kuolaaminen alkoi sellaisissakin tapauksissa, joissa mitään herkullisen aterian elementtejä ei ollut havaittavissa. Kellon kilahdus palautti menneet muistot kuin madeleine-leivos Marcel Proustille.

Paitsi, että se tietenkin saattoi palauttaa vain valemuistoja. Toki Shoahin pyövelit käyttivät hakaristilippua tunnuksenaan, mutta tuossa tapauksessa nuo liput olivat esillä vuonna 1940, jolloin mitään Shoahia ei ollut eikä edes sen suunnitelmaakaan.

Olivathan natsit tehneet jo sotarikoksia Puolassa ja heidän maineensa oli kyllin tahrainen herättääkseemn inhoa sivistyneissä piiriessä ja vähän muuallakin.

Natsien saavutuksia ei kylläkään kukaan vähänkään asioita tunteva saattanut suoraan verrata Neuvostoliiton aikaansaannoksuiin. Diktatuuri ja terrori olivat siellä raivonneet jo parikymmentä vuotta ja vaatineet miljoonia uhreja, mikä oli yleistä tietoa

Paradoksaalisesti sekä Saksa että Neuvostoliitto hehkuttivat korkeaa (maailman korkeinta) kulttuuriaan, mutta tiettyä uskottavuutta tässä oli vain Saksalla -toistaiseksi.

7.-8-.9. 1940 pidettiin Helsingissä kolmoismaaottelu: Suomi-Ruotsi-Saksa. Ottelun muuten voitti Ruotsi, toisena oli Saksa ja kolmanneksi jäi Suomi.

Tämä oli meille varmasti pettymys, mutta arvokkaampaa kuin jalo kiloailu oli se, että meille saapuivat kahden Itämeren piirin valtion parhaat urheilijat kilpailemaan.

Samaa ei olisi voinut tapahtua Virossa, Latviassa eikä Liettuassa, jotka oli juuri hiljattain liitetty Neuvostoliittoon. Suomen liittämistä odotettiin yleisesti ja kahden ystävä- ja liittolaismaan, Saksan ja Neuvostoliton välinen sopimus edellytti, ettei Saksalla olisi mitään sitä vastaan.

Mitä Itämeren piiriin muuten tulee, hallitsi kaksi maailman tuohon aikaan vahvinta sotilasvaltaa sitä suvereenisesti. Millään länsivaltojen sotakoneella ei ollut tuolle alueelle asiaa ja siellä sanelivat totalitaariset valtiot, mitä tuleman piti.

Suomi oli noiden kahden maan muodostamassa saartorenkaassa ja vain kaukainen Liinahamarin satama Petsamossa tarjosi hyvin haavoittuvan tien ulkomaailmaa. Miten tästä selvittäisiin?

Keväällä solmittu Moskovan rauha oli hävittänyt maamme elintarvikeomavaraisuuden ja ilman massiivista tuontia ulkomailta nälänhätä tulisi tappamaan suuren osan suomalaisista. Neuvostoliitto ja Saksa olivat ainoat mahdolliset avun toimittajat.

Jostakin syystä Neuvostoliitto nautti Suomessa tuohon aikaan vain hyyvin rajloitetun joukon suosiota Tuo joukko ymmärrettävästi koostui toisaalta hyvin pienestä ns. älymystön ryhmästä ja sen ohella maan typerimmästä aineksesta. Se ei ollut kooltaan aivan mitätön, mutta tarpeeksi pieni ja vihattu tullakseen syrjäytetyksi politiikassa.

Myöskään Saksa ei ollut suosiossa, kuten useissa väitöskirjatason tutkimuksisa on todettu. Sitä puidettiin kuitenkin ainoana mahdollisena voimana, joka voisi auttaa maatamme välttämään Baltian maiden kohtalon. Saksan kiinnostuminen tästä roolista oli kaikkea muuta kuin selvä asia.

Urheilukilpailu oli jo signaali siitä, että Saksa saattaisi kenties ryhtyä Suomen suojelijan rooliin ja siis jopa samalla vaarantaa suhteensa Neuvostoliittoon, jotka olivat sille matyeriaalitoimitusten takia elintärkeät. Niinhän sitten tapahtuikin, vaikka vielä varhain keväällä asia oli vaikuttanut aivan utooppiselta.

Historiankirjoituksessa on kovin pahasti unohdettu muuan merkittävä yhdistys, joka toimi vuonna 1940 ja vielä hieman seuraavanakin vuonna ja jonka nimenä oli” Itämeren piiri”.

Yhdistyksen tehtävänä oli antaa kansallemme tietoa Itämeren alueen suurvalloista, joita oli kaksi kappaletta, Saksa ja Neuvostoliitto. Molempien diktatuurimaiden oloista kerrottiin esimerkiksi radio-ohjelmisssa tasapuolisesti. Eihän niistä oikeasti paljoakaan tiedetty, mutta luultiin sitä enemmän.

Itämeren piirillä oli suhteita korkeimpaan poliittiseen johtoon ja Valtion tiedoituskeskuksen (VTK) johtaja oli itseoikeutettu yhdistyksen hallituksen jäsen. Yhdistys kilpaili siis myös Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran omalla alueella selostaessaan Neuvostoliiton järjestelmää ja oloja.

VTK, myöhempi VTL oli hallituksen alainen instituutio, jonka tehtäcvänä oli mielialojen tarkkailu ja ”hoitaminen” suuren asiamiesverkoston avulla. Suuri osa asiamiehistä oli sosialidemokraatteja.

Asiamiehet raportoivat mielialojen kehityksestä ja pyrkivät tarvittaessa itse kohdaltaan tuomaan vaikutuspiiriinsä sellaista tietoa, jonka ajateltiin edesauttavan maamme selviytymistä tilanteessa, joka oli äärimmäisen herkkä ja vaarallinen.

Suomi-Ruotsi-Saksa kolmoismaaottelua voi pitää Suomen selviytymispolitiikan edisysaskeleena, joka ennakoi sitten sitä ”sateenvarjoa”, jonka Hitler levitti Suomen ylle saadakseen tämän mukaansa hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.

Tuota hyökkäystä ruvettiin alustavasti suunnittelemaan syksyllä vuonna 1940, ei sitä ennen. Maaottelun aikaan kaikki oli vielä avoinna, mutta Suomen pelastumisesta jäämästä yksin Neuvostoliiton armoille näkyi jo toiveita.

Sen, mitä yksin jääminen merkitsisi, oli kansamme oppinut edellisen talven kokemuksista. Silloin sen oli pelastanut ihme, ei enempää eikä vähempää.

Nyt ei ihmeitä ollut näköpiirissä, vaan sen sijaan nälkäkuolema, josta pelastuminen saattoi tapahtua vain jommankumman Itämeren piirin suurvallan avulla, mikäli niden välit rikkoutuisivat.

Suomen oli tehtävä valinta ja niin oli Saksankin.

Niiden lippujen liehuminen Helsingissä alkusyksystä 1940 antoi jo hentoja toiveita siitä, että maamme voisi sittenkin saada suurvallan tukea tuosta Itämeren piiristä, joka demokraattisen maailman suurvaltojen ulottumattomissa.

Kesä jatkuu

 

Madonnan ja Sodoman kauneus

 

Dostojevski pohdiskeli kauneuden pirullisuutta: se alkaa madonnan ihanuuden näkemisestä, mutta eikö se voi viedä itse Sodomaan? Leo Tolstoi pulestaan kehitti filosofian, jossa koko kauneus itse asiassa muuttui vain pirulliseksi viettelykseksi. ”Kreutzer-sonaatti” järjettömine siveyssaarnoineen oli tehnyt tuhansia naisia hulluksi, vakuutti muuan aikalainen.

Tolstoi halusi kieltää ihmisen luonnollisen halun ja kirosi koko taiteenkin pelkkänä irstauden palvelemisena. Dostojevskin asenne oli selvästi kaksijakoisempi, mutta kauneuden pirullisuus sai myös häneltä tunnustuksensa.

Nykyajan perspektiivistä joku saattaisi pitää tällaista pelkkänä ilveilynä, jossa kuvastuu aikakauden primitiivisen mentaliteetin ydin: suvaitsemattomuus.

Miksei jokainen ihminen saisi tehdä täsmälleen sitä, mistä hän saa nykykielellä sanoen kiksejä? Mikä kukaan on määräämään toisen ihmisen mieltymyksistä? Kelpo ihminen ja kansalainen on nykyään ”non-judgemental”, kuten Theodore Dalrymple kertoi jonkin muodikkaan englantilaisen asian ilmaisseen.

Johan se Jeesuskin sanoi: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”. Kuitenkaan hän ei erityisesti hyökännyt tuomarien ammattikuntaa vastaan, vaikka tuomiot olivat tuohon aikaan usein pirullisen julmia, seivästyksestä ristiinnaulitsemiseen.

Toki tuomitsemme yhä tietyt asiat, ainakin sellaiset teot, joissa joku vahingoittaa toista. Kun kilpailemme suvaitsevaisuudessa, meidän kannattaisi ehkä muistaa, ettei siinäkään voida mennä kovin pitkälle, ennen kuin ne toiset tulevat vastaan.

On ihmisiä, jotka nauttivat toisten murhaamisesta ja oin ihmisiä, jotka kiihottuvat tästä niin paljon, että suostuvat vapaaehtoisesti uhriksi. Sellaisesta olen lukenut eräästä saksalaisesta laatulehdestä. Asia käsiteltiin oikeudessa ja tekijä tuomittiin, vaikka todisteet vapaaehtoisuudesta olivat olemassa.

Mutta tämä on kai harvinainen ääritapaus. Sen sijaan pedofilia ei ole niinkään harvinaista. Itse asiassa Dostojevskin on päätelty kärsineen siitä. Tolstoin perversioista en tiedä sen enempää. Itse asiassa se näyttää ilmenneen samaan aikaan hyvin suurena seksuaalisena tarpeena ja sen kieltämisenä.

Mutta tuo Sodoma, joka aikoinaan ilmeisesti tuotti kauhistuttavia helvetin mielikuvia, on nykyisellään sana, jolla on leppoisa kaiku suoraan Pride-marsseista. Kukapa kehtaisi siitä pahentua? Siinä samalla hän ansaitsisi ja saisi ostrakismoksen koko sivistyneeltä maailmalta.

Asiaa ei kuitenkaan kannattaisi sivuuttaa liian kevyesti. Saatanallisuutta on yhä keskuudessamme tässä maailmassa, eikä se täältä lähde suvaitsemalla enempää kuin rankaisemallakaan.

Aikakautemme merkittäviin ilmiöihin kuuluu, että saatanallisen pahuuden kuvittelu ja esittely ovat sallittuja asioita ja niiden hyväksyminen arvostetaan suvaitsemiskilpailussa korkealle. Viittaan tässä nyt markiisi de Saden klassisiin teoksiin, joista pian seuraavassa.

Dostojevskin kauhistus Sodoman edessä ei ollut pelkästään hänen aikakautensa naurettavien ennakkoluulojen ilmentymää. Hän ei ollut tyhmä eikä edes hölmö, mutta ilmeisesti osasi kauhistua omasta sisimmästään kurkistavaa paholaista, jonka pelkäsi pääsevän irti viattomuuden jälkeen.

Ovatko markiisi de Saden hekumoinnit saatanallisella rikoksella samaa jatkumoa kauneuden palvonnan kanssa? Vai ovatko kyseessä varmasti ja ehdottomasti aivan eri kategoriaan kuuluvat asiat?

Nykyään kai kannatamme jälkimmäistä kantaa niin kiivaasti, että sen epäileminenkin aiheuttaisi paitsi suurta tyrmistystä, myös oikeustoimia. Vielä puolitoista vuosisataa sitten tilanne oli päinvastainen. Tämä kertoo varmasti jotain tärkeää aikakaudestamme.

En voisi kuvitella Dostojevskia enempää kuin Tolstoitakaan marssimassa pride-kulkueessa, vaikka sellaisia olisikin aikoinaan järjestetty. Siitä huolimatta heidän teoksiaan kuetaan yhä. Kiinnostava kysymys onkin, kuinka kauan luetaan ja sallitaan lukea.

Seuraavassa joka tapauksessa hieman ”Enkelten markiisista”, kuten häntä joskus on hyväntahtoisesti kutsuttu.

 

 

 

 

 

lauantai 2. syyskuuta 2017

Vapaus, mi meitä viet!

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

 

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rienaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?

                                                                 *********

Entäpä feminismi ja sen suhde perversioon? Tässä jotakin tuosta uskalletusta (?) aiheesta: Vihavainen: Haun perversio tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

 

 

Katoavuus ja idea

 

Platonin jäljillä

 

Kun porno tuli nyt puheeksi, lienee sallittua muistuttaa myös seksuaalisuuteen liittyvästä ideaalisesta kauneudesta, joka ei suinkaan ole pornoa.

Itse asiassa tässä ollaan syvällisten kysymysten äärellä alkaen ideaopista ja päätyen uskontoon. Niistäkin on tullut kirjoitettua (esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton+porno) Mutta tässä nyt tämä:

 

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Merkittävä ilmiö

 

Kauneudesta

 

Dostojevskin tunnetun lausahduksen mukaan kauneus pelastaa maailman -mir spasjot krasota. Toisaalta kauneus myös Dostojevskin teoksissa saattaa joskus vaikuttaa myrkyn tavoin. Idiootin Nastasja Filippovnan se vei jo lapsena irstailijan kynsiin ja ukko Karamazovin teki hulluksi Grušenkan kauneus. Kuitenkin, kuten kirjailija huomauttaa, Grušenkan hahmossa oli jo huomattavissa sen katovaisuus, tietty liiallisen pyöreyden aavistus, joka pian tuhoaisi kauneuden.

Kauneuden toksinen ulottuvuus on tietenkin romanttisen kirjallisuuden vakioaiheita. Myös esimerkiksi Gogolilla novellissa Nevan valtakatu, tekee naisellinen kauneus nuoreen taiteilijaan niin suuren vaikutuksen, että hän riistää itseltään hengen ymmärrettyään, että tämä taivaallinen ilmestys kätkee sisälleen tympeän matalahenkisen sielun.

Antiikin aikana kauneuden ideaa koetettiin vangita etenkin naispuolisiin jumalattariin, joiden välillä muistamme Pariksen päässeen valitsemaan kauneimman. Aito naisellinen kateus ja kauna eivät olleet jumalattarillekaan tuntemattomia ja seurauksethan sai sitten kantaa pyhä Troija siinä, kuin helleenitkin.

Joka tapauksessa antiikin aikana arvostettiin nimenomaan naisellista kauneutta suuresti ja kuvanveistäjät pyrkivät intohimoisesti tunkeutumaan sen salaisuuksiin. Epäilemättä kauneuden täydellisimmäksi ilmentymäksi löytyi naisen takamus, pylly. Afrodite kallipygos- Venus kallipyge, kaunispyllyinen, on itse asiassa myös erään veistoksen nimi, mutta myös sen jumalattaren keskeinen epiteetti, jonka Paris valitsi kauneimmaksi.

Olen aiheesta joskus kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun kallipyge tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja erityisesti Vihavainen: Haun platonin lähteillä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tutustuttuani netissä ilmiöön nimeltä tik tok, havaitsin ilokseni, että nuorten amatöörien keskuudessa on jälleen kerran palattu aitojen asioiden lähteelle myös kauneuden etsimisessä.

Tähän ikään mennessä on ehtinyt nähdä kaikenlaista perverssiä muotivirtausta alkaen anoreksian korottamisesta naiskauneuden esikuvaksi ja päätyen kaikenkarvaisten tuherrusten tatuointiin kauniin, nuoren ihon tärvelemiseksi.

Nyt on kaikkialla taas esillä nuori, kaunis pylly ja nimenomaan naisen pylly, jota esitellään eri tavoin. Jotkut vain vilauttavat sitä kainosti, toiset ovat kehittäneet suoranaisen mestaruuden sen viettelevässä liikuttamisessa.

Tässä olemme todella aidon asian äärellä ja ehkä voi puhua suorastaan maailmanlaajuisesta liikkeestä, joka on noussut kaatamaan valtaistuimeltaan homoseksuaalisten muotisuunnittelijoiden luonnottomat ”luomukset”, jotka ovat suorastaan pilkantekoa naisellisista avuista.

Tiedän, että ns. älymystön piiristä julistetaan heti tämän johdosta, ettei mitään erityistä naispyllyä ole edes olemassa ja varmemmaksi vakuudeksi vielä todistetaan asia nerokkaiksi arvelluilla syllogismeilla ja joidenkin postmodernien huuhaa-filosofien saivarteluilla.

Mutta miksipä kiinnittää huomiota tähän humpuukiin? Nyt ovat liikkeellä tervevaistoiset kaunottaret, jotka eivät ole olleet humpuukimestarien juoksutettavissa.

Noissa amatöörivideoissa on tietenkin kaikenlaisia. Joissakin näkee ns. maailman vanhimman ammatin harjoittajan kädenjälkeä, jotkut taas henkivät sitä asiaa, jota aikoinaan ns. kirjallisuustieteen oppikirjassa nimitettiin suloksi.

Tiedän, että ns. älymystön terävin kärki kieltää koko tuollaisen käsitteen ja halveksii sen ilmentymiä.

Se on heidän asiansa. Nytpä saavat kunnolla nenälleen niiltä, joita ovat työkseen yrittäneet höynäyttää.

Samalla koko tuo ihastuttava kavalkadi panee toisaalta miettimään kaiken ajallisen katoavaisuutta, jota toisaalta kompensoi ajatuksemme ideoiden ikuisuudesta. Neitosen kauneus kestää vain hetken, mutta sen jälkeen hänelle tulee aina seuraajia.

Afrodite kallipygos on kun onkin ideoiden maailmassa aina olemassa ja ansaitsee hartaan kunnioituksemme.

 

Seksityötä

 

Porno

 

Pornoa käytän mielestäni sangen kohtuullisesti, mutta eihän siihen kerta kaikkiaan voi olla enää törmäämättä netissä, vaikka ei aktiivisesti etsisikään.

Mitä porno sitten oikein on ja miten aikamme sen kiäsittää? Kas tässä mertkittävän auktoriteetin näkemys asiasta:

Pornografia (kreikan sanoista πόρνη (pornē) ’seksityöntekijä’ + γραφή (grafē) ’kirjoitus’^[1]), lyhyemmin porno, on seksuaalisesti kiihottavaa tai sellaiseksi tarkoitettua kuvallista tai kirjallista aineistoa.

Nykyään näyttää siltä, että tämän alan tuotantoa tehdään yhä useammin tekoälyn voimin, eikä noita hahmoja itse asiassa ole elävinä edes missään olemassa.

Tekoälyssä on kuitenkin jokin kummallinen, epäinhimillinen ominaisuus, joka sen usein paljastaa. Saattaa kyllä olla, että vika on sen kouluttajassa ja aineistossa. Se nimittäin tuppaa venyttämään ja paisuttamaan tiettyjä asioita kohtuuttomasti. Se on kuitenkin varma tapa tehdä kauniista rumaa ja viehättävästä törkeää.

Netti on nyt täynnä naisen takamuksia, jotka ovat kummallisesti ja luonnottomasti venähtäneitä tai pullistuneita niin, ettei itse naishahmoa enää oikein niiden takaa erota.

Kun tekoälyn tavattomasta etevyydestä puhutaan, tällainen tuntuu yllättävältä. Aikaansaannoksessa on jotakin luonnotonta, joka tuo mieleen toisen kulttuurimme merkkisaavutuksen, body buildingin.

Kreikkalaiset patsaat, vaikkapa Praksiteleen luomukset eivät muistuttaneet lainkaan bodareita, jotka pyrkivät hankkimaan maksimaalista lihasmassaa kaikkine muhkuroineen. Ne keskittyivät sen sijaan etsimään ihmisruumiin täydellistä kauneutta, joka tosiaankaan ei ole mittanauhalla mitattavissa.

Naisellisen kauneuden huipentumana oli rakkauden jumalatar Afrodite/Venus, jota kutsuttiin myös epiteetillä Kallipyge -kaunispyllyinen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kallipyge  ). Sellaisia on turha etsiä internetin porno-osastosta, eikä sieltä kannata kyllä mitään muutakaan kaunista etsiä.

No, ehkä olen vain käyttänyt huonoja osoitteita ja suotta valittelen maailman rappiota tässäkin suhteessa. Joka tapauksessa olisi somaa, jos netistä löytyisi ihan oikeaa naiskauneutta esittelevä osasto. Saisi vanhakin silmiään lepuuttaa, ellei asia ole jo periaatteessakin kielletty.

Tässä joka tapauksessa muuan nuorempana kyhätty kirjoitus asiasta:

 

perjantai 15. joulukuuta 2017

Seksismin kauhistus

 

Seksismiä häätämässä

 

Hesarin tämänaamuisessa numerossa kerrotaan uudfssanasta silmäkarkki, jota kuulemma myös käytetään seksistisissä yhteyksissä.

Minusta tämä on kiinnostavaa. Sanahan on selvästi uusi ja lähinnä vastaava lienee Esa Pakarisen aikoinaan 70-luvulla käyttämä silemän herkku. Typerähän se toki on ja sopii kai parhaiten karkki-ikäisille, joille se kertonee jostakin makeasta tai suorastaan imelästä, joka tapauksessa tavoiteltavasta.

Mutta ei tässä ole siitä sanasta kysymys. Avainsana on tuo seksistinen, jota nyt tunkee joka lävestä. Sen sanan ja etenkin sen käyttämisen tarkoitus on asia, jolla näyttää olevan laajempaakin oirearvoa.

1950-luvulla kuulin, tai pikemminkin luin ensi kerran sanaparin sex appeal. En sitä oikein muuten ymmärtänyt kuin että sillä oli jotakin tekemistä pin up-tyttöjen kanssa ja ne taas olivat vähän sellaisia kuin vaikkapa Gina Lollobrigida, joka näyttikin hyvin ihastuttavalta tisseineen, jotka hänen ammatissaan kai kuuluikin panna esille ja pukivat häntä erinomaisesti.

Sitten 1960-luvulla, kun itsekin asioista hieman syvällisemmin kiinnostuin, alettiin käyttää sanaa seksikäs. Sitä sitten käytettiin myös ihan tavallisista suomalaisista tytöistä ja mielestäni ihan syystä. Ennen kai olisi sanottu vain, että ovatpas nättejä tai kauniita tai naisellisia. Seksikkyys oli jotakin uutta.

Erästä venakkoa aikoinaan irvittiin sekä täällä että etenkin hänen omassa kotimaassaan, kun hän eräässä kansainvälisessä TV-ohjelmassa (Telemost), tuli sanoneeksi, ettei hänen maassaan ole ”teidän porvarillista seksiänne” (net vašego buržuaznogo seksa).”

Asia tulkittiin typerästi siten, että rouva olisi halunnut kieltää Neuvostoliitossa lainkaan olevan seksuaalisuutta. Eihän kysymys ollut siitä, vaan kaupallistetun seksin, jota ennen nimitettiin pornografiaksi, markkinoista.

Olihan toki myös Neuvostojen maassa pimeät markkinat jokaisella hyödykkeellä, mutta nyt puhutaan kulttuurista eli hyväksytyn julkisuuden tasosta ja sen ilmiöistä. Ei sitä porvarillista seksiä siellä ollut.

Sivumennen sanoen, myös sana porno tuli kieleemme minun havaintojeni mukaan vasta 1960-luvulla. Sitä ennen oli vain pornografiaa, joka oli rikollinen ilmiö ja suuresti halveksittu sekä kammoksuttu, perversioihin verrattava ja kukaties juurin yksi niistä. Vaikka kyllähän meillä sitä Lady Chatterleyn rakastajaa ahmittiin heti kun se saatiin julkaistua. Luin itsekin ja se oli jotakin uutta.

Porvarillinen seksi tai pikemminkin kai markkinoitu porno tuli sitten yhtenä hyökynä meidänkin maahamme sen suuren kulttuurivallankumouksen yhteydessä. Olihan se hienoa aikaa, kevätvirtojen kohinaa.

Siinä oli taustalla vahva rationaalisuuden eetos: mitä ihmeen syytä oli liittää niin luonnolliseen ja välttämättömään asiaan kuin seksuaalisuuteen kaiken maailman tabuja?

Eikö kyseessä ollut vain porvarillisuuden ja tarkemmin sanoen poroporvarillisuuden ilmentymä? Pakkohan tähän oli vastata myöntävästi.

Ei asialla järkeviä syitä voinut olla. Muistan vielä, miten muuan toimittaja televisiossa joskus pohti erään seksikkään neidin kanssa syitä siihen, etteivät he nyt, tässä paikassa, kävisikin heti toistensa kimppuun hellässä hyväilytarkoituksessa eli siis seksipuuhiin. Kirkko taisi olla sillä kerta se syntipukki.

Se, että todellinen puritanismi löytyikin Neuvostoliitosta ja erityisesti Kiinasta ei aiheuttanut mitään älyllistä ongelmaa. Näin nyt vain oli sattunut käymään  ja asiat olisivat oman maamme tulevassa sosialismissa aivan toisin.

Toki joillakin oli hajua myös siitä, että Neuvostoliitossa oli alkuaikoina vallinnut hyvin suuri seksuaalinen vapaus. Asia tunnettiin meilläkin ja muuan kupletti kuvaili sitä tähän tapaan:

 

Rakkaus on Venäjällä vapaa,

lempiä saa, tyttöjä kun tapaa,

siell’ on Pietari,

bolšoi kaupunki,

siellä asui devotška Katinka…

 

Ja toden totta, kyllä se ilmapiiri oli aivan uskomattoman vapaa tai ainakin kaikenlaista salliva. Asioista olen itsekin sen verran kirjoittanut, etten niitä tässä rupea toistamaan.

Yksi juttu tulkoon mainituksi. Pietarissa, noin kilometrin verran Znamenskaja-aukiolta Ligovski-prospektia  länteen päin on entinen tehtailija San Gallin talo, jossa olen itsekin pari vuotta työskennellyt.

Sen puisto rajoittuu katuun nimeltä Tšubarovski pereulok, nykyään Transportnyi pereulok. Vuonna 1926 nimi sai valtavaa ja pahaenteistä julkisuutta.

Paikallisten huligaanien tavaksi nimittäin oli tullut juuri tässä paikassa ottaa joukolla kiinni tyttöjä ja sitten raiskata heidät. Samaa tehtiin koko maassa ja tilanne alkoi huolestuttaa viranomaisia.

Eihän tämä tällainen vapaa seksi enää sopinut järjestäytyneeseen yhteiskuntaan ja sitä paitsi naiset olivat se sorretuksi katsottava ryhmä, joiden tukea bolševikkien kannatti itselleen tavoitella. Yllätysseksiä harva toivoi.

Niinpä järjestettiin suuri näytösoikeudenkäynti, josta tiedotettiin jokaisella torvella koko maassa. Moinen vapaa seksi todettiin vakavaksi rikokseksi ja kuusi vai oliko seitsemän, huligaania tuomittiin kuolemaan.

Menetelmähän oli aidosti bolševistinen ja se toimi. Olisikohan siinä mikään muu toiminutkaan, voi kysyä, mutta ei tiedetä, kun ei edes yritetty.

Tämä oli ensimmäinen vakava isku vapaata seksiä vastaan ja lisää tuli. 1920-luvun edistykselliset komsomolit inhosivat kaikista asioista eniten pikkuporvarillisuutta, johon kuului myös ns. pihtailu.

 Sosiaalinen paine lienee pakottanut monet neitoset sellaisiin puuhiin sellaisten tahojen kanssa, jotka eivät oikeastaan olisi heitä lainkaan kiinnostaneet. Ei kuitenkaan sopinut kieltäytyä ja siten osoittaa pikkuporvarillisuuttaan. Se oli hirveä leima.

Tässä uudessa vapaudessa kyse ei missään tapauksessa ollut porvarillisesta seksuaalisuudesta. Jo Kommunistisessa manifestissa oli osoitettu, että porvarithan ne ovat tehneet naisista kauppatavaraa ja hävittäneet perheen. Nyt sen sijaan asiat hoidettiin rationaalisesti, kuin lasi vettä olisi kulautettu, kun jano yllätti.

Kirjailijat ylistivät nyt naista toverina, jota hänen miespuoliset partnerinsa rakastivat uudella tavalla. Joskaan ei varsinaisesti selitetty mitä tämä tarkoittaa, ei siinä ainakaan ollut jäljellä mitään pornografisen kapitalismin iljetyksistä.

Kun koko vallankumouksen haihattelut 1930-luvun puolivälissä lopullisesti haudattiin ja usein muutettiin vastakohdikseen, oli seksuaalikulttuuri yksi eniten muuttuneista. Vuoden 1936 perhelait ottivat valtion intressit prioriteeteiksi, kielsivät abortin ja yleensäkin pyrkivät maksimaaliseen lisääntymiseen.

Samaan aikaan kevytmielinen huvittelu seksillä muodostui kielletyksi ja kirotuksi (porvarilliseksi) asiaksi, jota voitiin harrastaa enää vain suljettujen ovien takana. Uusi normaali muistutti nyt kovasti sitä vanhaa porvarillista kulttuuria.

Ympyrä oli siis sulkeutunut. Niin taitaa olla käymässä meilläkin. 1960-luvun seksuaalivallankumous oli näin jälkikäteen muistellen pelkkää viattomuutta ja liittyi saumattomasti pasifismiin ja itämaiseen filosofiaan ja muihin hienoihin asioihin. Sotien edellistä aikaa varjostaneet sukupuolitaudit ja raskaaksi tulemisen vaara voitiin unohtaa. Olivat pillerit ja antibiootit.

Mutta aika aikaa kutakin. Kaikki seksi ei ole hienoa ja nautittavaa kuten kaikki nesteet eivät ole ravitsevia ja hyviä. Sitä paitsi juuri seksin alueella sijaitsevat myös hyvin suuret vallankäytön mahdollisuudet, mikäli ihmiset ovat kyllin häikäilemättömiä niitä hyödyntääkseen toisten kustannuksella.

Tämä tilanne tietenkin vetää puoleensa erinäisiä aineksia, joita on tässä turha nimetä. Mutta jäljet ja tarkoitus ovat selvät.

Uuskieli on nyt kehittänyt tarvitsemiaan käsitteitä, joista seksismi on yksi tärkeimpiä ja törkeimpiä. Seksuaalinen häirintä on toinen vastaava ja kun näihin vielä lisätään nollatoleranssi, aletaan olla mielettömyyden äärimmäisillä rajoilla.

Uusi normaali näyttää sisältävän epänormaalin yhtälön, jossa maksimaalinen seksuaalisuuden esilläpito yhdistyy maksimaaliseen puritanismiin ja näiden kahden välistä jännitettä yritetään hallita ”edistyksellisellä” mielivallalla.

Mutta joukossa tiivistyy tyhmyys ja pässejä on aina ollut helppo viedä narusta sinne, minne pitääkin. Me eletään uutta aikaa, myös seksuaalikulttuurin alalla. Kyllähän ne asiat siitä vielä tasaantuvat ja seuraava aalto sitten taas vuorollaan tulee.

Naturam expellas furca

tamen usque recurret.

 

Suuruuden ongelmia

 

Tuleeko Venäjästä joskus suurvalta?

 

Tuo kysymys kuulostaa nyt oudolta ja useimpien mielestä tarpeettomalta. Totta kai se sellainen on ja jopa useammalla mittarilla. Ostovoimakorjatun kansantuotteenkin määrässä se ohitti Saksan jo kauan sitten, vaikka asiasta ei ainakaan meillä erityisempää meteliä pidetty.

Unohdamme helposti sen, että 1990-luvulla moni asiantuntijanakin esiintynyt kertoi meille, ettei Venäjä Neuvostoliiton raunioista enää koskaan suurvallaksi nouse ja ainakin siitä ruostekasasta selviytyminen kestää kymmeniä vuosia. Tunnelmat olivat samanlaisia kuin vuoden 197 vallankumouksen jälkeisessä krapulassa aikoinaan.

Maailman suurinta elintasokuilua Suomen ja Venäjän rajalla hehkutettiin vielä 2000-luvulla ja pelättiin sen vaikutuksia. Venäjän kansantuotteen kerrottiin olevan Hollannin luokkaa, eikä uskottu sen kymmeniin vuosiin nousevan merkittäväksi edes eurooppalaisessa vertailussa.

Moni näytti aivan kummallisesti kuvittelevan vielä 2000 ja peräti 2010-luvulla, mettä Venäjän talous on aina vain hyvin pieni ja että siellä yhä eletään kurjasti, superrikkaita lukuun ottamatta. Matkat Karjalan korpiin olivat antaneet tämän vaikutelman.

Myös venäläisten usko suurvallan uuteen tulemiseen oli aika heikko vielä 2010-luvulle saakka, kuten Levada-keskuksen sangen luotettavat tutkimukset osoittivat.

Ettei totuus unohtuisi, panen tähän jutun aika myöhäiseltä ajalta, ilman jälkiviisautta. Kannattaa vilkaista myös linkkejä:

 

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Jättiläisen paluu

 

Jättiläinen on täällä taas

 

Erilaiset sekopäät, jollaisia nykyään näytään pidettävän suuressa arvossa, ovat taas viime päivinä loistaneet julkisuudessa esittelemässä niin sanottuja näkemyksiään.

Trumpin ja Putinin vierailu muodosti tilanteen, joka kannattanee merkitä aikakirjoihin suomalaisen median ja somehörhöilyn alennustilan tähän mennessä alimpana pisteenä. Ehkäpä siitä ei enää voi päästä kuin ylöspäin.

Ollessaan Venäjällä vankilassa Nikolai Bakunin kirjoitti pitkän ja falskin katumuskirjeen keisari Nikolaille (I). Siinä hän haukkui saksalaiset, mikä saattoi ollakin dokumentin ainoa vilpitön kohta. Tuon kansan perusvika oli kelpo anarkistin mielestä siinä luterilaisessa päähänpinttymässä, että jokaisella saa ja pitääkin olla oma mielipide: ein jeder kann und muss seine Meinung haben.

Nikolai ilmaisi kirjeen marginaaliin kirjoittamassaan merkinnässä olevansa samaa mieltä. Venäjällähän, kuten tunnettua, vallitsi sen sijaan keisarin henkilökohtaisesti takaama totuuden ja oikeuden (pravda) mukainen meno, joten alamaisten omat vähäpätöisen mielipiteet olisivat ainoastaan sotkeneet sitä harmoniaa, jonka hallitsijan valta turvasi.

Tällainen kuulostaa meistä varmaankin kornilta, kun olemme tottuneet siihen, että asiat ratkaistaan äänestämällä ja se Jumalan ääni, joka lopulta on kaiken mitta ja määrä, syntyy lopultakin kansalaisten pikku mielipiteistä, tai ainakin teoriassa niihin jotenkin perustuu.

Kyseessä oli kuitenkin syvästi venäläinen perinne, joka kiteytyy sobornost-käsitteessä: asioita ei ratkaista kiistelemällä ja voimia mittelemällä, vaan yksimielisesti. Oppositio ei ole oikeutettua, vaan kaikkien on alistuttava oikeudelle ja totuudelle. (Kuka muistaa vielä politbyroon?)

No, onhan tässä jo Nevasta vettä virrannut sen jälkeen, kun Nikolai hallitsi, mutta ehkäpä se on niin, että tietyt asiat muuttuvat hitaasti, kuten meilläkin on tullut tavaksi ajatella noiden kuulujen ranskalaisten annalistien jäljissä.

Jotkut asiat sen sijaan muuttuvat nopeasti. Silmiemme edessä on vähäpätöiseksi ja naurettavaksikin leimattu Venäjä noussut muutamassa vuodessa maailmanpolitiikan keskeiseksi tekijäksi, josta jokainen toimittaja nyt tuntee tarvetta tilittäytymiseen oman mielipiteensä arvoa esitelläkseen.

Kehitys on ollut hyvin verrattavissa vallankumouksen jälkeisestä täystuhosta nousemiseen, joka vei aikaa suunnilleen saman verran, pari vuosikymmentä.

Mauno Koivisto fundeerasi aikoinaan, että Venäjän ideana on lyhyesti sanoen olla suuri. Venäjä on suuri ja ellei se sitä ole, ei Venäjää voi ollakaan.

Gogol kirjoitti joskus vastaavasti, että Pietarin ideana on olla pääkaupunki. Ellei se sitä ole, ei mitään Pietaria voi ollakaan.

Nyt Venäjä on taas suuri ja Pietarikin taas oikeasti se toinen pääkaupunki, joksi sitä on aina nimitettykin sen jälkeen kun se menetti ykkössijansa Moskovalle, josta kehitettiin uutta mahtailun keskusta.

Molemmat, sivumennen sanoen, ovat myös matkailun kannalta erittäin merkittäviä, minkä ihmiset näyttävät –humoristista kyllä- huomanneen potkupallokisojen yhteydessä.

Venäjän nouseminen uudelleen suurvallaksi tapahtui näköjään monelle tarkkailijalle yhtäkkiä ja varoittamatta, mutta nyt asia yhtäkkiä näyttääkin monelle muodostuneen itsestäänselvyydeksi jopa siinä määrin, että sen uskotaan noin vain ratkaisevan vaikkapa maailman yhä ainoan supervallan politiikan…

Montako vuotta onkaan siitä, kun ministerit meillä sanoivat Venäjää Hollannin kokoiseksi ja ilmeisesti näin myös luulivat.  Kun venäläisiltä itseltään kysyttiin, tuleeko heidän maastaan vielä suurvalta ja jos tulee, niin milloin, olivat monet skeptisiä vielä aivan hiljattain. Nyt sentään jo puolet kansasta uskoo, että se on tapahtunut (https://wciom.com/index.php?id=61&uid=1540).

Sivumennen sanoen, suuruuden kannalta ei sotilaallinen voima ole venäläisten mielestä keskeistä, vaan oleellisempaa on kansalaisten hyvinvointi (https://www.levada.ru/en/2017/01/09/russia-as-a-great-power/).

Tiedän, että suomalaisessa yleisessä mielipiteessä eli siis siinä, joka täyttää tiedotusvälineiden palstat mielenilmaisuillaan, Putin on hirviö, joka olisi jollakin tavalla saatava pois asemastaan. Tämän asian tukemiseksi moni suomalainenkin tuhersi viime viikonloppuna häpäiseviä piirustuksia ja kirjoitteli ja kantoi kadulla niin viisaita iskulauseita kuin suinkin keksi.

Venäläisestä näkökulmasta katsoen asia on toki toisin, vaikka huomattava osa kansalaisia ei pidäkään Putinista. Heistä tuntuu joka tapauksessa mahdottomalta löytää ketään, jonka voisi asettaa tuon miehen rinnalle.

Entisen KGB-filuurin ansiot nyt vain ovat historialliset ja jokainen ne joutuu tunnustamaan. Aineellinen hyvinvointi ei koskaan ole ollut siinä maassa nykyisissä lukemissa ja muun hyvän ja mukavan ohella myös tuo suurvaltaisuus on palannut. Venäjä on taas olemassa, koska se on suuri.

Kaipaavatko venäläiset sitten sitä hyvää tsaaria? Eikö heidän ole luonnon pakosta ilman muuta haluttava demokratiaa kuten kaikkien muidenkin?

Vastaus tähän oli jo tuossa ylläolevassa linkissä, jonka otan tässä uudestaan: https://www.levada.ru/en/2017/01/09/russia-as-a-great-power/. Kolmasosalle nimenomaan demokratia on tärkeä ja saman verran ihmisiä on systeemin suhteen välinpitämättömiä.

Demokratianhan Venäjä joka tapauksessa valitsi Jeltsinin johdolla pari vuosikymmentä sitten, vaikka tie oli aluksi kivinen. Siitä onkin pidetty kiinni, vaikka turvallisuuselinten suuri valta onkin antanut asialle oman twistinsä, kuten nykyään sanotaan. Ehkäpä jotakin samanlaista on jossakin muuallakin: of the crooked timber of humanity, no straight thing was ever made…

Asia ei ole sen kummallisempi. Ruotsissakin Kalle-Kustaa hoitaa yksinvaltiaan eli monarkin tehtäviä ajan hengessä: Med folket i tiden. Julius Caesar puolestaan säilytti hänkin tasavallan, kuten muistamme. Kuningasta ei Roomaan koskaan tullut enää Tarquinius Superbuksen jälkeen, mistä kansa oli tyytyväinen.

Ettei minua taaskin, tavallisuuden mukaan väärin käsitettäisi, kiiruhdan ilmaisemaan mielipiteeni ja se suuntautuu vasten kaikkea Putinin ja hänen sakkinsa pahuutta. Yhtä vihainen olen kaikille muillekin maailman pahantekijöille, vaikka asialla ei taida olla yleisempää merkitystä.

Hyväksyn sen sijaan kaikki hyvät työt, olipa niiden tekijä tai aikaan saaja kuka tahansa, vaikkapa sitten itse Hitler. Mielestäni minulla on siihen velvollisuus.

Sivumennen sanoen, John Lukacs, maineikas historioitsija nimitti joskus Hitleriä seepraksi. Hitlerillä oli omat ansionsa, ne valkoiset juovat. Mustat juovathan me kaikki tunnemme.

Koska aivomme ovat varsin yksinkertaista tekoa, meillä on taipumus sotkea yhteen hyvät ja huonot asiat ja ajatella, että tietty määrä yhtä lajia kumoaa vastaavan määrän toista, ihan kuin silloin kun lapsena sotkimme vesivärejä tai sittemmin laskimme yhteen- ja vähennyslaskua koulussa.

Historia on kuitenkin syytä käsittää toisin, vaikka se edellyttää tiettyä nöyryyttä oman, useinkin jumalalliseksi ajatellun järkemme suhteen. Joskus toimi Englannissa Heaven and Hell Amalgamation Society, josta ei tässä sen enempää. Tulipahan vain mieleeni näin helteellä.

Nyt on Venäjä siis jälleen suuri ja se otetaan ainakin jossakin mielessä vakavasti kaikkialla.

Suuruus on suhteellista. Maan väkiluku on suhteellisen pieni, vaikka ei vähäinen eikä ole luultavaa, että se koskaan nousisi niihin mittoihin, joita afrikkalaiset valtiot nyt yksi toisensa jälkeen tavoittelevat ja pian kai saavuttavat. Myöskään Venäjän talous ei ole kovin imponoiva. Me eurooppalaiset voisimme yhä pitää Venäjää pikkuveljenä, mutta emme sitä enää tee.

Gogolin tavoin voisimme kai taas kysyä: Minne menet sinä Venäjän troikka? Toisin kuin parisataa vuotta sitten, Venäjä ei kuitenkaan enää ole hurjaa vauhtia kasvava puoliaasialainen mahti, vaan enemmän tai vähemmän stabiili, länsimaistunut pieni suurvalta, eräänlainen jättiläinen kuitenkin. Itse se sentään näyttää suunnastaan päättävän, vaikka emme aina sitä soisi.

Onko kyseessä maailman pienin jättiläinen vai ei, on kysymys sinänsä. Totuus on ainakin se, että se aika on mennyt, jolloin sillä voitiin pyyhkiä pöytää mennen tullen. Koetetaan nyt siis sen kanssa pärjäillä, onhan sitä nähty kummempiakin.