Ylivaltaa?

 

Erittäin tärkeä kirja

 

Ari Helo, Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys/Finnish Methodology Society 2023, 336 s.

 

Olen aina silloin tällöin kirjoitellut Paul Hollanderista, joka on parissakin kirjassaan tutkinut omaa maata kohtaan tunnetun vihan ilmentymiä Amerikassa. Hänen tutkimiensa niin sanottujen poliittisten pyhiinvaeltajien käytös selittyy ennen muuta omaa maata kohtaan tunnetun vihan eikä niinkään noissa esimerkillisiksi kuvatuissa maissa nähdyn erinomaisuuden pohjalta.

Tarinathan tunnetaan: pohjoisille kuolemanleireille kutsutut vierailijat luulivat todistavansa siellä reipasta pioneerihenkeä ja poliittista innostusta, musiikkiesitysetkin olivat huippuluokkaa, kun niin monet alan huiput olivat halunneet tulla antamaan myös fyysisen panoksensa uuden yhteiskunnan luomiseen. Vankilatkin olivat Neuvostoliitossa kasvatuslaitoksia, joissa ei juuri tarvittu edes vartijoita ja niin edelleen.

Roger Scruton on nimittänyt ilmiötä oikofobiaksi, oman pesän vihaamiseksi. Samanlainen asenne löytyi jo niiltä hallitsevan luokan jäseniltä, jotka olivat 1800-luvun Venäjällä kääntyneet leppymättömästi taistelemaan tsaarinvaltaa ja kaikkia sen ilmentymiä vastaan. Heitä on joskus nimitetty katuvaisiksi aatelismiehiksi, vaikka heillä tuskin oli muuta kaduttavaa kuin syntyminen väärään yhteiskuntaluokkaan, johon he itse eivät voineet vaikuttaa.

Joka tapauksessa intelligentsijan tunnusmerkiksi vakiintui jo tuolloin olemassa olevan yhteiskuntajärjestelmän ehdoton mitätöiminen ja vastustaminen. Se oli tuohon aikaan todellakin äärimmäisen epätasa-arvoinen ja riistävä koneisto, jossa yleisen hyvinvoinnin mahdollistaneet voimat olivat vasta karttumassa. Intelligentsijalle kyseessä oli emotionaalisesti koettu pahuuden keskittymä, jonka saattoi vain tuhota, ei parantaa.

Ansaitsematon ja sellaiseksi koettu hyvinvointi samaan aikaan, kun monet kärsivät kurjuutta, on toki muulloinkin siivittänyt monia oppositioliikkeitä ja intellektuaalisia virtauksia. Jo varhain niiden piirissä syntyi käsityksiä tiedonsosiologiasta eli siitä, millä tavalla ihmisen sosiaalinen asema määräsi heidän tapaansa ymmärtää maailmaa ympärillään.

Marx käytti käsitettä ideologia, joka tarkoitti yhteiskunnan materiaalisen alarakenteen määräämää henkistä päällysrakennetta. Alun perin sillä tarkoitettiin nimenomaan väärää tietoisuutta. Koko porvarillinen kulttuuri pönkitti ja oikeutti porvarisluokan etuja ja ajattelutapoja. Porvari ei yksinkertaisesti kyennyt ymmärtämään maailmaa samalla tavalla kuin työväestö, jonka tietoisuus oli parempaa, koska se oli tuomassa edistystä, vallankumousta.

Enemmän tai vähemmän vulgaarit tiedonsosiologit alkoivat sittemmin spekuloida sillä, ettei hallitsevan luokan edustajilla ollut edes mahdollisuutta ymmärtää alistetun luokan ajattelua ja maailmankatsomusta, merkillisinä poikkeuksina kylläkin jotkut Leninin tapaiset yksilöt.

Tämä avasi yhden tien järjen tuhoamiseen, Vernichtung des Verstandes, kuten se Saksassa muotoiltiin. Siellä vastaavan työn teki natsipuolue, joka väitti, että niin sanotulla arjalaisella rotuvaistolla oli oma tapansa hahmottaa maailmaa. Se poikkesi oleellisesti esimerkiksi juutalaisesta spekulatiivisuudesta, joka ilmeni vaikkapa suhteellisuusteoriassa.

Keskeinen teesi tiedonsosiologiaa harrastavissa, ideologian merkitystä korostavissa piireissä oli, ettei kaikille ihmisille yhteisellä järjellä voinut olla mitään ratkaisuvaltaa tiettyjä ryhmiä ja niiden etuja ja ainakaan maailmanhistoriallista roolia koskevissa kysymyksissä. Arjalaisiksi oli synnyttävä ja sama koski käytännössä myös proletariaattia. Ihmisryhmillä oli oma tapansa ymmärtää, eivätkä ulkopuoliset voineet niitä kritisoida.

Ari Helon kirja, jota olen lukenut vasta puoliväliin saakka, käsittelee niin tärkeää aihetta niin pätevästi ja vakuuttavasti, että siitä on pakko kirjoittaa väliraportti jo nyt. Kirjan ajankohtainen merkitys ja sen käsittelemän ilmiön oirearvo koko aikakautemme kannalta on niin suuri, että siitä on varmasti syytä kirjoittaa vielä useamminkin.

Tässä pyrin nyt vain hahmottelemaan sekä kirjan että sen käsittelemän ilmiön paikkaa maamme ja jopa koko kulttuurimme intellektuaalisessa historiassa. Nekin tarkentunevat pian. Luulen, että tässä on aineksia sellaiselle kirjasodalle, jollaisia länsimaisissa yliopistoissa on viime vuosina syntynyt ns. woke-ilmiön ympärille, kun erilaiset obskurantit ovat hyökänneet tieteellistä ajattelua vastaan.

Vainoamistapauksia on satoja ja kymmenet professorit ovat menettäneet virkansa puolustaessaan vapaata tutkimusta ja ajattelua.

Kun puhutaan intersektionaalisuudesta, joka siis etymologisesti viittaa keskinäisiin leikkauksiin/risteämäkohtiin, kannattaa muistaa, että meillä Suomessakin oli vielä äskettäin peräti hallitus, joka kertoi edustavansa juuri tällä nimellä tunnettua ajattelua.

Periaatteessahan koko intersektionaalisuuden idea voisi olla aivan normaali ja terveen järjen mukainen, mikäli asia tarkoittaisi vain sitä, että kun puhutaan yhteiskunnallisesti huonommassa asemassa olevista ihmisistä, ei tosiaankaan riitä, että asioita tarkastellaan vain yhden tekijän mukaan.

Eihän esimerkiksi naiseksi syntynyt välttämättä ole miestä huonommassa asemassa, mikäli mies nyt vaikkapa sattuu olemaan köyhä ja moniongelmainen ja nainen rikas ja koulutettu. Jos ollaan Amerikassa, lisätään mukaan yleensä vielä sellainen tekijä kuin rotu, joka tuon ideologian mukaan sekä on olemassa, että ei ole.

Jos mukaan ottaa vielä asuinalueen, millä Amerikassa on valtava merkitys, voidaan lisätä vielä yksi tärkeä tekijä.

 Usein sattuu olemaan niin, että musta, köyhä, kouluttamaton, huumeriippuvainen, slummissa asuva henkilö on yksi ja sama persoona. Jos hän vielä sattuu olemaan nainen ja kukaties vammainen ja ehkä vielä tyhmäkin (tiede on todistanut, että niitäkin on olemassa), tulee taakka jo ylenpalttiseksi ja yhteiskunnallisen aseman kehnous verrattuna keskiluokkaiseen WASP:iin on huutava.

Sen verran tuosta eriarvoisuudesta. Kyllä kyseessä on ihan todellinen ongelma ja nimenomaan Amerikassa, jossa köyhyyden määrä Suomeen verrattuna on moninkertainen ja jossa todella on noita slummeja, joita meillä ei vielä ole. Tietty määrä huono-osaisuudesta liittyy epäilemättä myös rasismiin. Millainen tuo mekanismi on, olisi kiinnostavaa tietää ja hyvä tutkia.

Se intersektionaalinen ideologia, joka nyt on vallannut läntisen maailman, ei kuitenkaan ole kiinnostunut tutkimaan syitä ja seurauksia. Sen sijaan se tutkii, miten sen ideologiset olettamukset toteutuvat yhteiskunnassa. Mekanismi on samanlainen kuin keskiajan teologiassa.

Silloisen ajattelun mukaan totuus tunnettiin jo, sillä se oli raamatussa ja Aristoteleessa, kaikki muu totuuden etsintä olisi ollut rienaavaa ja jo lähtökohtaisesti synnillistä. Sen sijaan voitiin tutkia, miten Jumalan tahto toteutui missäkin maailman kolkassa. Aivan vastaavasti työskenteli neuvostoliittolainen marxismi-leninismi, jolla myös oli totuus jo hallussaan eikä sitä saanut haastaa.

Intersektionaalisen ideologian kanssa on siis aivan samoin. Totuus on jo selvillä ja sen nimi on valkoinen ylivalta Se ei ole asia, joka edes voisi avautua niille, jotka eivät synnynnäisten ominaisuuksiensa takia ole siihen päteviä.

Totuus on valkoinen ylivalta, joka vallitsee kaikkialla ja on aina vallinnut, vuosisatojen mittaan miksikään muuttumatta. Valkoinen ihonväri takaa etuoikeuden, jonka takaa ei mustien, ruskeiden ym. ongelmia ole mahdollista ymmärtää, saati argumentoida niitä vastaan, joilla on pääsy tuohon tietoon.

Koko tuo ideologia on tietenkin älyllisesti pelkkää huuhaata ja vastoin länsimaisen tieteellisen ajattelun kaikkein perustavimpia lähtökohtia. Siitä huolimatta se on saavuttanut uskomattoman vaikutusvallan etenkin USA:n yliopistoissa, johtavia myöten.

Kyse ei ole pelkästä tieteestä, joka toki on äärimmäisen tärkeä asia. Tuon ideologian nimissä tehdään politiikkaa ja vaaditaan mitä absurdeimpia asioita. Opiskelijoiden suuret joukot on saatu liikkeeseen mukaan ja heitä hännystelevät myös monet poliitikot eri maissa.

Kirjoittaja kertoi kirjan julkaisemistilaisuudessa, että häntä oli varoitettu pistämästä päätään ampiaispesään, sillä tieteen yksinkertaisten perustotuuksien puolustaminen on nykyisessä ilmapiirissä jälleen vallankumouksellinen teko.

Aikoihin on eletty, kun tieteelliseen keskusteluun osallistuvalta vaaditaan jo poikkeuksellista rohkeutta. Ellei nyt suorastaan fyysinen koskemattomuus ole vaarassa, on ainakin varmaa, että vihollisia viran täytöissä ja hakemusten käsittelyssä kyllä löytyy lisää. Kirjoittaja astuu tässä monolle varpaille. Woke-ideologialla on paljon vaikutusvaltaa Suomessakin.

Helo ei tyydy kuittaamaan käsittelemiään tekstejä pelkästään sakeaksi hutuksi, jolla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Hän perustelee teesinsä yksityiskohtaisesti ja olettaa, että niihin myös vastataan samalla tasolla, asiallisesti ja vakuuttavasti argumentoiden.

Tähän kirjaan ja sen lukemattomiin terävin yksityiskohtiin on todella syytä palata vielä uudelleen ja luulen, että se mainitaan vielä useastikin myös tällä palstalla. Odottelen nyt, miten siihen vastaavat ne tahot, jotka omassa maassamme ovat hurahtaneet apinoimaan tuota amerikkalaista huuhaata mukamas uusimpana tieteellisenä suuntauksena.

Tässä joukossa komeilee myös THL, joka on laatinut woke-herätykseen pyrkivän aineiston työntekijöilleen. Ei se ainoalaatuista Suomessa ole. Mieleen tulevat taistolaisajat vamokap-projekteineen. Nyt vain tuntuu siltä, että tieteellisyyden kunnioitus on laskenut vieläkin alemmalle tasolle. Mutta kuunnellaanpa, mitä kirjasta sanotaan. Odottelen etenkin hesarin reaktioita.