Naisen osa

 

Ennen tasa-arvoa

 

Tasa-arvolla tarkoitetaan nykyään useimmiten, varsin humoristisesti, vain niin sanottua sukupuolten tasa-arvoa, jonka ajatellaan voitavan todeta aivan tietyillä, meidän aikamme mittareilla.

Tasa-arvon käsite sinänsä on tietenkin laajempi, valistusajan peruina syntynyt abstraktio, jonka olennainen ydin aikoinaan oli se, ettei kukaan pelkän syntyperänsä ansiosta ollut toista arvokkaampi.

Silloin oletettiin kuitenkin, että arvot eivät jakautuneet tasan. Arvonsa oli aina ansaittava ja se mitattiin nimenomaan hyveissä, kuten jo antiikin aikana: vilius argentum est auro, virtutibus aurum, hopea on kultaa halvempaa, mutta kultakin on hyvettä halvempaa.

Naisilla, ymmärrettävistä syistä, ajateltiin hyveiden osittain olevan toisenlaisia kuin miesten. Kuitenkin naisilla oli vielä muuan erityinen hyveen laji, siveys. Sen erityispiirteenä oli synnynnäisen neitsyyden varjeleminen. Naisten hyvin suuri ja jopa mielettömäksi paisunut arvostus perustui heidän merkitykseensä suvun jatkamisessa.

 Naisellisen hyveen merkitys liittyi myös olennaisesti sukuun: siihen, että voitiin luottaa siihen, että lapset, jotka syntyivät, olivat juuri sitä omaa sukua. Olihan asiasta toki vielä valallisesti Jumalan edessä sovittu.

Naisen rooli oli toimia seksuaalisuuden portinvartijana ja siis pariutumisessa valitsijana, mikä toteutuu myös eläinkunnassa, kun naaraat kilpailuttavat uroksia. Lajinkehityksen kannalta asia on keskeisen tärkeä. Folkloressa tunnetaan kaikkialla armottoman kaunottaren hahmo, la belle dame sans merci, jonka kosijat yleensä kuolevat, viimeistä urhoollista ja onnekasta lukuun ottamatta.

Naisen arvo oli ennen muuta synnynnäistä. Sitä oli kauneus ja jokainen nainenhan on hedelmällisyysiässään kaunis. Mies ei sen sijaan syntyessään ollut mitään, hänen oli osoitettava teoissa miehuutensa voidakseen osallistua kilpailuun naisten suosiosta.

Krantun naaraan rooli on eläinkunnassakin normaali. Kuitenkin jotkut naaraat, kuten esimerkiksi narttukoirat ovat kiimassaan promiskuiteettisia, mikä kukaties selittää sen, että idässä koiraa pidetään erityisen saastaisena eläimenä ja ihmisestä voidaan sanoa suurimpana häväistyksenä, että hän on nartun penikka. Venäjän kielessäkin tämä sanonta on yhä laajassa käytössä.

Joskus 1990-luvulla luin venäläisen sosiologisen tutkimuksen naisen arvostamisesta Venäjällä ja muissa kulttuureissa. Tekijä arvioi, että naiseuden arvostus oli suurinta idässä ja pienintä lännessä. Venäjä sijoittui näiden kahden ääripään väliin.

 Etelän maat, kuten Espanja, jossa naiset vielä sata vuotta sitten saattoivat verhoutua mantiljan taakse, ovat myös aina olleet sangen vähän tasa-arvoisia sanan nykyisessä mielessä: nainen on ollut arvokkaampi, mikäli hän on säilyttänyt hyveensä.

Naisellisen hyveen arvo saatettiin korottaa aivan uskomattomiin mittoihin, kuten opimme vaikkapa Cervantesin tarinoista, jotka tietenkin ovat fantasiaa, mutta edustavat erinomaisesti aikansa ajatusmaailmaa, minkä osoittaa jo hänen kirjailijana nauttimansa arvostus.

Cervantesin opettavainen tarina Antelias rakastaja kertoo Mustalaistytön tapaan uskomattoman kauniista ja samalla horjumattoman hyveellisestä tytöstä, joka joutuu kilpakosijoiden piirittämäksi ja jopa myydään orjaksi barbareskimerirosvojen toimesta, mutta säilyttää kaikesta huolimatta aarteensa.

Kiinnostavaa on, että tarinassa kerrotaan, miten kaunotar jopa myydään orjaksi, mutta hänen omistajansa, joka on maksanut valtavan summan rahaa, ei pysty saamaan tytön suosiota ja myy tämän sitten edelleen.

Nyt tyttöä tavoittelevat, paitsi hänen kristitty kosijansa, joka myös on joutunut vangiksi, kaksikin rikasta miestä, joiden riidan sovittaa tuomari, kadi salomonilaisella viisaudella: tyttö on lähetettävä lahjaksi sulttaanille.

Itse asiassa vanha, mutta irstas kadi himoitsee tyttöä itselleen ja lähtee mukaan merimatkalle kohti Konstantinopolia tarkoituksenaan ottaa tyttömatkalla väkisin ja heittää hänet sitten mereen. Mustasukkainen kadin vaimo, joka on rakastunut tytön kosijaan, suunnittelee taas viimemainitun kanssa kadin heittämistä mereen.

Seikkailu, joka sisältää meritaisteluita ja haaksirikkoja, päättyy viimein onnellisesti: kaunotar ja hänen kosijansa saapuvat kristittyjen kotisatamaan. Siellä kosija lupaa lahjoittaa sekä tytön, että meritaistelussa hankkimansa suuren omaisuuden kilpakosijalle, mutta huomaakin, ettei hän pysty tyttöä lahjoittamaan, koska vain tämä itse pystyy päättämään puolestaan.

Ainutlaatuinen jalomielisyyden osoitus palkitaan asiaankuuluvasti: hyveellinen kosija saa hyveellisen kaunottarensa, joka on kaikkea maailman kultaakin arvokkaampi. Tässäpä kertomuksen opetus

Mitä tulee meriseikkailuihin, joita Anteliaassa rakastajassa on paljon, oli Cervantes kokemusasiantuntija, joka oli osallistunut Lepanton meritaisteluun ja siellä haavoittunut. Tuota taistelua pidetään yhä historian tuhoisimpana ja siinä menehtyi tiettävästi vielä paljon enemmän ihmisiä, kuin Tallinnan evakuoinnissa vuonna 1941.

Cervantesin tarinat ovat tietenkin fantasiaa, eikä niitä kannata lukea naiivisti kuvitellen, että ne sellaisenaan kuvaisivat ajan todellisuutta. Sen sijaan ne kyllä ovat olleet sen ajan aikuisten satuja, jollaisia on haluttu kuulla ja jotka monessa kohdin kertovat paljon kiinnostavaa aikansa arvostuksista. Kuvitelmien maailma on tärkeä osa maailmaamme ja sen historia on tärkeä historiansa.

Kuinka sanoikaan Shakespeare: We are such stuff that dreams are made on…