Alastoman apinan seikkailuja

 

Tavallinen elukka

 

Ihmisen ja eläimen välinen raja on viimeisten parin sadan vuoden aikana käynyt yhä epäselvemmäksi, sikäli kuin ei ole kokonaan hävinnyt.

Vielä hiljattain ja minun muistini aikana komeasti luomakunnan herraksi itseään tituleerannut ihmisuros ymmärtää nyt yhä selvemmin olevansa monessa suhteessa samalla viivalla esimerkiksi nilviäisten, raakkujen kanssa. Sama koskenee naaraita.

Hiljattain luin jostakin lehdestä kuvauksen siitä, miten lemmikkejä siunattiin ja pappi itämaisten uskontojen hengessä todisti yhteenkuuluvaisuuttamme eläinten kanssa. Eläinhän ihminenkin on.

Toki kuulumme yhteen myös muun, mukaan lukien epäorgaanisen luomakunnan kanssa, mutta eläimellisyytemme on epäilemättä kiinnostavampaa.

Eläimet, jotka elävät vaistojensa varassa, ovat tavallaan paratiisillisessa tilassa. Kenenpä mieleen juolahtaisi nuhdella sutta siitä, että se syö koiran tai edes minkkiä siitä, että se saattaa tappaa kokonaisen kanatarhan kerralla. Sehän on vain sen luonto. Sitähän me ihailemme.

Ihmisellä luonnon päälle on muodostunut kasvatuksen kerros, joka eläimiltä puuttuu tai jää aivan ohueksi. Toki pennut saattavat oppia vaikkapa joitakin metsästyksen taitoja harjoittelemalla. Ihmisillä kasvatuksen ja kulttuurin kerros, ”nurture”, on aivan olennainen osa heitä. Luonto, ”nature” on alistetussa asemassa. Ainakin se on ollut.

Aikoinaan ihminen ylpeili ylivertaisesta kulttuuristaan, kasaantuneesta järjestä, joka lukemattomien sukupolvien kartuttamana antoi hänelle vallan muun luomakunnan yli.

Nyt on toisin. Jos joku sanoo epähuomiossa, että ihmisiähän koiratkin ovat, hän tulee samalla sanoneeksi jotakin olennaista ajastamme. Koiraa ei enää pidetä alempiarvoisena, vaan tasa-arvoisena perheen jäsenenä.

Kyseessä on historiallinen muutos, jonka vaiheet kaipaisivat jo tutkimusta. Ihmisen nimien antamine koiralle, kaulapantojen korvaaminen valjailla, kalliiden koirasairaaloiden, hotellien ja päiväkotien ilmaantuminen on uusi asia.

Sanon varmuuden vuoksi, etten asiaa paheksu, totean vain. Sitä paitsi olen vanha koiraihminen ja osaan arvostaa tuota ihastuttavaa sukukuntaa.

Jostakin siis luin hiljattain jotakin koirien siunaamisesta ja papin julistuksesta, jonka mukaan kuulumme molemmat eläinkuntaan. Jo aiemmin olen kuullut, että lemmikit kohdataan uudelleen paratiisissa, mikä lienee monelle hyvin tärkeä asia.

En missään tapauksessa haluaisi karkottaa lemmikkejä paratiisista, jos sinne joskus pääsisin, ehkäpä käärmeetkin voisivat siellä olla, tuskin sekään on minulta pois. Ihmisen eläimellistymiseen tässä maailmassa liittyy kuitenkin monia ongelmia, joista ihmiskunta on jo niin sanoakseni saanut nauttia esimakua.

Mikäli ihminen näet on vain tai ainakin ennen muuta eläin, fyysinen geeniensä kantaja, on lähellä ajatus, että hänen keskeinen biologinen tehtävänsä on toteuttaa geeniensä itsekkyyttä. Natsien ihailema ”vaalea peto” (ja tietenkin myös tumma) on silloin vapautettava toteuttamaan luontoaan ja niinhän se aikoinaan vapautettiinkin. Entistä paremman eläimen, itse asiassa ylieläimen jalostaminen tukahtui sitten alkuunsa.

Tässä kyse oli sangen primitiivisestä paluusta luontoon, pelkkään biologiaan ja yrityksestä kehittää ihmistä siltä pohjalta. Stalinin lähestymistapa oli kunnianhimoisempi, hän kun pyrki luomaan yli-ihmisen ennen muuta kulttuurin kautta, mutta epäonnistui niin ikään.

Mutta ihmisen eläimellistymisen ongelmia eivät nuo kaksi ratkaisuyritystä suinkaan tyhjentäneet. Jos olemme johdonmukaisia hyväksyessämme eläimellisyytemme, emme anna kulttuurisille rajoituksille mitään arvoa sinänsä. Niillä saattaa olla välinearvoa, mutta alkuperäiset vietit ja vaistothan ne ovat, joita meidän tulee kunnioittaa ja niille kumartaa.

Onpa muuten tainnut elokuvateattereissakin olla parikin filmiä, joiden nimessä on sana ”instinct”. Mihin tuo asia liittyy, on kai selvää. Hillittömästä petomaisuudestahan on kyse.

Jokunen vuosi sitten muuan terävä aikakautemme tarkkailija kirjoitti romaanin ihmisestä, joka eläimellistyy nauttimansa lääkkeen ansiosta. Lääke ei muuta ihmisen perusluontoa mitenkään, aiheuttaa vain sen, että opitut reagointitavat tiettyihin asioihin nähden jäävät pois ja tilalle tulee aito ja koristelematon vaistojen valta:

 

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Eläimellistymisen kysymyksiä

 

Erään eläimen kokemuksia

 

Michel Houellebecq, Sérotonine. Flammarion 2019, 347 s.

 

Michel Houellebecq on kiinnostavimpia nykykirjailijoita, joten kiiruhdin ostamaan hänen uutuuskirjansa jo ennen kuin sitä on suomennettu.

Pari vuotta sitten ilmestynyt Alistuminen (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=houellebecq ) kohahdutti aikanaan Ranskassa ja siellä tekijä taitaa vieläkin herättää suuria tunteita etenkin ns. edistyksellisissä piireissä, niin vanha vasemmistolainen kuin tiettävästi onkin.

Täytyy sanoa, että kirja on erikoislaatuinen, etten sanoisi omituinen. Sen ideana näyttää olevan osoittaa, millaiseksi maailma tulee, kun ihminen manipuloi psyykeään antidepressanteilla, jotka lisäävät serotoniinin tuotantoa.

Kirjan lopussa kirjoittaja ikään kuin vetää yhteen esittämiensä kokemusten velan tuolle pienelle valkoiselle pillerille. Pillerin rooli on erikoinen: se ei luo, eikä muuta, vaan tulkitsee.

Selkeät asiat se päästää läpi, muut jättää seulaansa. Se luo uuden tulkinnan elämästä, vähemmän rikkaan, vähemmän keinotekoisen ja tietyssä mielessä jäykän. Se ei anna mitään onnentunnetta eikä edes todellista lohtua. Sen sijaan se tekee elämästä muodollisuuksien jatkumon. Näin se auttaa ihmistä -joka muutoin kärsisi masennuksesta- jäämään henkiin ainakin joksikin aikaa.

Siinä mielessä kuin päähenkilö asiat kokee, kyse näyttää olevan tietystä eläimellistymisestä. Kirjan ehdottomana keskipisteenä ovat animaaliset halut, seksi ja ruoka ja jälkimmäiseen lisättynä vielä viini ja muu alkoholi.

Tämä uuden ajan soma ei siis ole onnellisuuspilleri eikä myöskään se rohto, joka Huxleyn Uudessa uljaassa maailmassa auttoi antamaan ihmisille aina silloin tällöin tarvittaessa rajuja kokemuksia (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=huxley) .

Tämä näyttääkin olevan portti kylmäveriseen eläimellisyyteen.

Kirjan alkupuolella kertoja lähtee rakastajattarensa luota, kun paljastuu, että hän on vain yksi monista seksipartnereista, joiden joukossa on myös runsaasti erirotuisia koiria… Kyseinen tyttö on japanilainen ja kertoja päättelee, että kaiketi myös seksi hänen kanssaan oli tytölle merkinnyt tietynlaista eläimellisyyttä.

Seksiasiaa kirjassa on muutenkin niin paljon, ettei vanha sanakirjani riitä alkuunkaan moninaisten termien tulkitsemiseen, mutta suurimman osanhan voi ilman muuta päätellä asiayhteydestä.

Varsin pirulliselta tuntuu kuvaus eräästä would-be -näyttelijästä, joka oli onnistunut saamaan esitykselleen sivun Le Monden kulttuuriosastosta ja kaksi Libérationista. Kyseessä oli esitys, jossa tyttö masturboi jalat harallaan yleisön suuntaan ja joku luki samaan aikaan Jacques Bataillen tekstejä…

Mutta sen kauemmas syvällisiin, eli siis ainakin vielä 90-luvulla muodikkaisiin ranskalaisten halufilosofien hörhöilyhin kirjoittaja ei viitsi mennä, vaikka hänen tuotantoonsa näyttääkin kuuluvan muuan alan teos.

Sen sijaan elämän keskipisteeksi muodostuu seksin kaipaaminen, kun on tullut jätettyä kaksikin suurta rakkautta.

Toinen suuri teema on ruoka, joskin kulinaarisia nautintoja kuvataan vain nimikkeiden avulla. Vaikeaahan makukokemusten välittäminen sanallisesti onkin, mutta eivät ne itse asiassa näytäkään kovin merkittäviltä. Sama koskee viinejä, joiden ohella kertoja päihdyttäytyy usein ja määrätietoisesti.

Joskus menee monia pulloja viiniä yhtä soittoa ja väkeviä päälle. Sitten aletaan käyttää kovempia. Kertojan ystävä, traagisen kohtalon saava vanhan aatelissuvun viimeinen vihanta juo systemaattisesti vodkaa melkoisia määriä. Kertoja tykkää konjakista ja likööreistä.

Lukemattomien ruokailujen kuvaaminen on muuan kirjan kiinnostava piirre ja samaa voi sanoa huolellisesti kirjatuista alkoholiannoksista. Kun ne Ranskan ravintoloissa ovat pieniä, 2-4 cl, ottaa kertoja joskus yksin tein triplat.

Tästä muistuukin mieleeni Joel Lehtosen Pariisiin sijoittama suomalainen eläinlääkäri Hirvo Törsö, joka on Ranskaan perinpohjin pettynyt, kun ei maassa saa kunnon ryyppyjä, toisin kuin spriikauden Suomessa.

Joka tapauksessa serotoniini näyttää aiheuttavan jonkinlaisen eplkän eläimellisyyden tilan muuttumisen luonnolliseksi ja kylmäverisesti omaksutuksi.

Kertojan vanha ystävä kokoaa normandialaiset maidontuottajat pysäyttämään Brasiliasta ja Irlannista tullutta maitoerää, eikä tyydy pelkkään kaluston tuhoamiseen ja vandalismiin. Hän alkaa myös tulittaa santarmeja rynnäkkökiväärillä. Kuolonuhreja tulee kymmenkunta…

Ystävä ampuu myös itsensä. Niin ikään kertoja suunnittelee kylmäverisesti itsemurhaa, mutta ei tule sitä tehneeksi.

Kaameaa sen sijaan jo on, kun hän tähtää kiikarikiväärillä entisen rakastajattarensa lasta. Hän on saanut päähänsä, että kyseessä on yksinkertainen yhtälö: joko hän tai minä. Tarvitaanko koko asiassa oikeastaan mitään moraalia: eläinurokset tappavat aivan normaalisti ja vaistomaisesti naaraiden aiemmilta uroksita saamat pennut…

Maali on erinomainen, palapeliä tarkkaavaisesti kokoava lapsi. Liipasimesta sentään jää vetämättä, mutta sen enempää vaikutusta tällä eläimellisyyden puuskalla ei ole.

Itsemurhakin jää tekemättä ja kirjan lopussa kertoja kysyy, eikö hänen oikeastaan pitäisikin antaa elämänsä kurjien hyväksi? Kristuksen esimerkki alkaa tuntua ymmärrettävältä, se, miten tämä aina harmistui sydänten kovettumisesta: ihmisille oli kaikki merkit annettu, mutta he eivät niistä välittäneet.

Itse asiassa kirjan loppu tuntuu minusta jotenkin päälle liimatulta. Viittaako se kukaties siihen, että hän olisi voinut tehdä kaksikin naista onnellisiksi, mutta ei ottanut tilaisuudesta vaaria, vaikka merkit oli annettu?

Johtuiko se ajan hengestä, loputtoman vapauden kuvitelmasta, johon me mukaudumme, ja joka meidät kukistaa?

Viittaako kirjoittaja siis kertojan elämän tyhjyyteen ja eksistentiaaliseen ahdistukseen, jonka hän torjuu serotoniinillä? Lakkaako kertoja käyttämästä rohtoa kirjan lopussa? Ei sitäkään kerrota.

Ilmeiseltä joka tapauksessa näyttää, että vanhaksipojaksi jääminen tilanteessa, jossa myös seksin tuoma hurmio alkaa yhä enemmän paeta ulottuvilta, on kirjan pohjimmainen, eksistentiaalinen tilanne. Sen lääkitseminen kemian keinoin ei ainakaan tässä tapauksessa ole ratkaisu, vaan tie eläimellisyyteen.

Mutta onhan kirjassa runsaasti ruokasanastoa ja kiinnostavaa kuvausta etenkin Normandiasta.