Eläimellistymisen kysymyksiä

Erään eläimen kokemuksia

Michel Houellebecq, Sérotonine. Flammarion 2019, 347 s.

Michel Houellebecq on kiinnostavimpia nykykirjailijoita, joten kiiruhdin ostamaan hänen uutuuskirjansa jo ennen kuin sitä on suomennettu.

Pari vuotta sitten ilmestynyt Alistuminen (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=houellebecq ) kohahdutti aikanaan Ranskassa ja siellä tekijä taitaa vieläkin herättää suuria tunteita etenkin ns. edistyksellisissä piireissä, niin vanha vasemmistolainen kuin tiettävästi onkin.

Täytyy sanoa, että kirja on erikoislaatuinen, etten sanoisi omituinen. Sen ideana näyttää olevan osoittaa, millaiseksi maailma tulee, kun ihminen manipuloi psyykeään antidepressanteilla, jotka lisäävät serotoniinin tuotantoa.

Kirjan lopussa kirjoittaja ikään kuin vetää yhteen esittämiensä kokemusten velan tuolle pienelle valkoiselle pillerille. Pillerin rooli on erikoinen: se ei luo, eikä muuta, vaan tulkitsee.

Selkeät asiat se päästää läpi, muut jättää seulaansa. Se luo uuden tulkinnan elämästä, vähemmän rikkaan, vähemmän keinotekoisen ja tietyssä mielessä jäykän. Se ei anna mitään onnentunnetta eikä edes todellista lohtua. Sen sijaan se tekee elämästä muodollisuuksien jatkumon. Näin se auttaa ihmistä -joka muutoin kärsisi masennuksesta- jäämään henkiin ainakin joksikin aikaa.

Siinä mielessä kuin päähenkilö asiat kokee, kyse näyttää olevan tietystä eläimellistymisestä. Kirjan ehdottomana keskipisteenä ovat animaaliset halut, seksi ja ruoka ja jälkimmäiseen lisättynä vielä viini ja muu alkoholi.

Tämä uuden ajan soma ei siis ole onnellisuuspilleri eikä myöskään se rohto, joka Huxleyn Uudessa uljaassa maailmassa auttoi antamaan ihmisille aina silloin tällöin tarvittaessa rajuja kokemuksia (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=huxley) .

Tämä näyttääkin olevan portti kylmäveriseen eläimellisyyteen.

Kirjan alkupuolella kertoja lähtee rakastajattarensa luota, kun paljastuu, että hän on vain yksi monista seksipartnereista, joiden joukossa on myös runsaasti erirotuisia koiria… Kyseinen tyttö on japanilainen ja kertoja päättelee, että kaiketi myös seksi hänen kanssaan oli tytölle merkinnyt tietynlaista eläimellisyyttä.

Seksiasiaa kirjassa on muutenkin niin paljon, ettei vanha sanakirjani riitä alkuunkaan moninaisten termien tulkitsemiseen, mutta suurimman osanhan voi ilman muuta päätellä asiayhteydestä.

Varsin pirulliselta tuntuu kuvaus eräästä would-be -näyttelijästä, joka oli onnistunut saamaan esitykselleen sivun Le Monden kulttuuriosastosta ja kaksi Libérationista. Kyseessä oli esitys, jossa tyttö masturboi jalat harallaan yleisön suuntaan ja joku luki samaan aikaan Jacques Bataillen tekstejä…

Mutta sen kauemmas syvällisiin, eli siis ainakin vielä 90-luvulla muodikkaisiin ranskalaisten halufilosofien hörhöilyhin kirjoittaja ei viitsi mennä, vaikka hänen tuotantoonsa näyttääkin kuuluvan muuan alan teos.

Sen sijaan elämän keskipisteeksi muodostuu seksin kaipaaminen, kun on tullut jätettyä kaksikin suurta rakkautta.

Toinen suuri teema on ruoka, joskin kulinaarisia nautintoja kuvataan vain nimikkeiden avulla. Vaikeaahan makukokemusten välittäminen sanallisesti onkin, mutta eivät ne itse asiassa näytäkään kovin merkittäviltä. Sama koskee viinejä, joiden ohella kertoja päihdyttäytyy usein ja määrätietoisesti.

Joskus menee monia pulloja viiniä yhtä soittoa ja väkeviä päälle. Sitten aletaan käyttää kovempia. Kertojan ystävä, traagisen kohtalon saava vanhan aatelissuvun viimeinen vihanta juo systemaattisesti vodkaa melkoisia määriä. Kertoja tykkää konjakista ja likööreistä.

Lukemattomien ruokailujen kuvaaminen on muuan kirjan kiinnostava piirre ja samaa voi sanoa huolellisesti kirjatuista alkoholiannoksista. Kun ne Ranskan ravintoloissa ovat pieniä, 2-4 cl, ottaa kertoja joskus yksin tein triplat.

Tästä muistuukin mieleeni Joel Lehtosen Pariisiin sijoittama suomalainen eläinlääkäri Hirvo Törsö, joka on Ranskaan perinpohjin pettynyt, kun ei maassa saa kunnon ryyppyjä, toisin kuin spriikauden Suomessa.

Joka tapauksessa serotoniini näyttää aiheuttavan jonkinlaisen eplkän eläimellisyyden tilan muuttumisen luonnolliseksi ja kylmäverisesti omaksutuksi.

Kertojan vanha ystävä kokoaa normandialaiset maidontuottajat pysäyttämään Brasiliasta ja Irlannista tullutta maitoerää, eikä tyydy pelkkään kaluston tuhoamiseen ja vandalismiin. Hän alkaa myös tulittaa santarmeja rynnäkkökiväärillä. Kuolonuhreja tulee kymmenkunta…

Ystävä ampuu myös itsensä. Niin ikään kertoja suunnittelee kylmäverisesti itsemurhaa, mutta ei tule sitä tehneeksi.

Kaameaa sen sijaan jo on, kun hän tähtää kiikarikiväärillä entisen rakastajattarensa lasta. Hän on saanut päähänsä, että kyseessä on yksinkertainen yhtälö: joko hän tai minä. Tarvitaanko koko asiassa oikeastaan mitään moraalia: eläinurokset tappavat aivan normaalisti ja vaistomaisesti naaraiden aiemmilta uroksita saamat pennut…

Maali on erinomainen, palapeliä tarkkaavaisesti kokoava lapsi. Liipasimesta sentään jää vetämättä, mutta sen enempää vaikutusta tällä eläimellisyyden puuskalla ei ole.

Itsemurhakin jää tekemättä ja kirjan lopussa kertoja kysyy, eikö hänen oikeastaan pitäisikin antaa elämänsä kurjien hyväksi? Kristuksen esimerkki alkaa tuntua ymmärrettävältä, se, miten tämä aina harmistui sydänten kovettumisesta: ihmisille oli kaikki merkit annettu, mutta he eivät niistä välittäneet.

Itse asiassa kirjan loppu tuntuu minusta jotenkin päälle liimatulta. Viittaako se kukaties siihen, että hän olisi voinut tehdä kaksikin naista onnellisiksi, mutta ei ottanut tilaisuudesta vaaria, vaikka merkit oli annettu?

Johtuiko se ajan hengestä, loputtoman vapauden kuvitelmasta, johon me mukaudumme, ja joka meidät kukistaa?

Viittaako kirjoittaja siis kertojan elämän tyhjyyteen ja eksistentiaaliseen ahdistukseen, jonka hän torjuu serotoniinillä? Lakkaako kertoja käyttämästä rohtoa kirjan lopussa? Ei sitäkään kerrota.

Ilmeiseltä joka tapauksessa näyttää, että vanhaksipojaksi jääminen tilanteessa, jossa myös seksin tuoma hurmio alkaa yhä enemmän paeta ulottuvilta, on kirjan pohjimmainen, eksistentiaalinen tilanne. Sen lääkitseminen kemian keinoin ei ainakaan tässä tapauksessa ole ratkaisu, vaan tie eläimellisyyteen.

Mutta onhan kirjassa runsaasti ruokasanastoa ja kiinnostavaa kuvausta etenkin Normandiasta.