Venäläinen intelligentti
Д.С. Лихачев, Раздумья о России. «Логос» 1999, 666 с.
Otsikossa ei ole virhettä. Venäläiset
kutsuvat älymystönsä eli intelligentsijan jäseniä nimellä ”intelligent” (интеллигент), joka ei siis ole ”älykkään”
(intelligentnyi) synonyymi. Se, joka käyttäytyy ”intelligentin” tavoin ei toimi
”älykkäästi” (интеллигентно),
vaan ”по-интеллигентски».
Suomalaisena ja yleensä läntisenä vastineen
voisi käyttää sanaa ”intellektuelli”, mutta arvonsa tuntevat venäläiset
korostavat aina, etteivät ne ole synonyymejä. ”Intellektuelli” on länsimainen
käsite, josta puuttuvat monet sellaiset ominaisuudet, joita ilman ei kukaan voi
olla ”intelligent”.
Tuohon hiukan mystiseen käsitteeseen
liittyy hyvin vahvasti moraalinen ulottuvuus, mutta myös tapojen ja koko
ihmisen sisäisen elämän hienostuneisuus, joka erottaa ”intelligentin”
erityisesti siitä laumasta, joka on karkeaa ja alkeellista, eikä ajattele
omilla aivoillaan. ”poroporvari” (мещанин)
on ”intelligentin” vastakohta.
Toki koko intelligentsijalla oli myös
Venäjän historiassa huonot hetkensä ja jopa mustat sivunsa. 1800-luvun jälkipuoliskolla
se kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä vihaamansa ”vallan” kanssa, esiintyi
avoimesti ateistisena ja antiklerikaalisena voimana ja toi kirjallisuuteen sen ”nihilistin”
nimellä tunnetun hahmon, jota Turgenev ja Dostojevski kuvasivat.
Intelligentsija ja ”intelligentti” käsitteinä
muuttuivat ajan mukana. Neuvostokaudella virallinen taho julisti koko
koulutusta saaneen ihmisryhmän ”intelligentsijaksi” ja suomalaiset emigrantit käyttivät
siitä hullunkurista ”toimitsijoidn” nimitystä. Virallisesti se oli
yhtyeiskunnallinen kerrostuma (prosloika).
Joka tapauksessa kaikki saattoivat olla
yhtä mieltä siitä, että kun akateemikko D.S.Lihatšovin nimi tuli kaikkien
tietoon Gorbatšovin ja Jeltsinin aikana, hänet ymmärrettiin todellisen ”intelligentin”
perikuvaksi.
Lihatšov oli muinaisvenäläisten tekstien
paras tuntija ja suuri patriootti, joka kärsi siitä alennustilasta, johon Venäjän
muinaismuistot oli päästetty ja siitä moukkamaisuudesta, jota bolševistinen
hallinto älylliseltä tasoltaan edusti.
Lihatšov pysyi aina kristittyä, vaikka ei
asiaa mainostanut, eikä koskaan liittynyt puolueeseen. Hän ei myöskään
alentunut joidenkin muiden akateemikkojen tapaan tuomitsemaan Saharovia ja Solženitsyniä,
vaan säilytti moraalisen integriteettinsä.
Lihatšov edusti ajattelun syvyyttä ja
hienostuneisuutta, mutta ei ollut pelkkä kamarioppinut, jonka tuntemus yhteiskunnasta
olisi hankittu Puškinski Domin tutkijankammioissa.
Hän oli viettänyt kuusi vuotta vankileirillä
ja kirjoittanut siellä myös antropologisia havaintojaan venäläisestä
rikollismaailmasta ja hän oli kokenut Leningradin piirityksen kauhut päivystäessään
Puškinski Domin, korvaamattomia kulttuuriaarteita sisältävän
kirjallisuusinstituutin katolla valmiina torrjumaan saksalaisten palopommeja.
Lihatšovista olen jo kirjoittanutkin (ks. Vihavainen:
Haun lihatšov tulokset). Tämä käsillä oleva akateemikon viimeinen kirjanon
kuitenkin huoattavasti laajempi kuin tuossa blogissa käsitelty. Yhtenäistä
tarinaa se ei muodosta, vaan käsittää artikkeleita Venäjän kulttuurista, ”huomautuksia
ja luonnoksia” sekä erinäsiä muita liitteitä.
Lihatšov on vakuuttunut Venäjän ja
Ukrainan yhteenkuuluvuudesta ja esittää asian tueksi paljon aineistoa, muinaisajasta
nykypäiviin. Tässä suhteessa hän noudattelee aikansa normaaleja käsityksiä.
Hänellä on kuitenkin sangen selkeät oat mielipiteet
monesta sellaisesta asiasta, josta oli tapana ajatella toisin. Hän torjuu
ajatuksen Venäjän itäisyyydestä ja katsoo, että sen kehityksessä täerkeimmät
ilmansuunnat eivät edes ole olleet itä ja länsi, vaan pohjoinen ja etelä.
Hän torjuu myös ajatuksen Venäjän historiallisesta
missiosta ja pitää tunnettua ajatusta Moskovasta ”kolmantena Roomana” varsin merkityksettömänä
detaljina, joka nousi yleiseen tietoisuuteen vasta 1800- ja 1900-luvuilla.
Lihatšov ei myöskään hyväksy ajatusta
vanhan, Pietaria edeltävän Venäjän suuresta jälkeenjääneisyydestä, väestön
lukutaidottomuudesta tai maaorjuuden suuresta merkityksestä. Puolet venäläisistä
ja nimenomaan sen pohjoisosa eivät kuuluneet maaorjuuden piiriin ja yleensäkin
sen vaikutus jäi historiallisessa perspektiivissä lyhytaikaiseksi.
Lihatšovin argumentit eivät ole tyhjää puhetta
ja niille kannattaa kallistaa korvansa, vaikkei niitä purematta nielisi. Kulttuuriministeri
Medinskin vastaavat pafletit ovat siihen nähden lähtökohtaisesti
epäilyttävämpiä (ks. Vihavainen: Haun
medinski tulokset).
Eihän Lihatšovkaan millään Jumalan äänellä
puhu, mutta häntä ei myöskään voi kuitata pelkkänä propagandistina eli ”PR”-miehenä,
kuten Venäjällä ainakin hiljattain asia ilmaistiin.
Patriotismi on kirjoittajasta itsestään selvästi
oikeutettu ja luonnollinen tunne, vaikka ei teekään valheesta totta eikä saa
korvata kriittistä ajattelua.
Venäläisetä kansanluonteesta kirjoittajalla
on näkemys, joka on pohjimmiltaan perinteinen. Se on lyhyesti sanoen hyvin
kaksijakoinen ja äärimmäisyyksiin menevä, hyvässä ja pahassa, siis juuri tuo ”leveä”
(široki) luonto, jonka kaikki käsitteenä tuntevat.
Lihatšovin näkemyksessä tuohon luonteeseen
kuuluu myös hyväuskoisuus (ljogkoverije), jota ei pidä sekoittaa
kevytmielisyyteen (ljogkomyslije). Se voi ilmetä tiettynä fatalismina, vierasmaalaisuuden
ihannointina, ylenmääräisenä vieraanvaraisuutena ja hyvyytenäkin (dobrotoi),
mutta myös kielteisessä muodossa.
Tapasin kerran Lihatšovin, mutta varsinainen
keskustelu tietenkin jäi käymättä, täytyypä todeta, etten edes saanut selvää
yli 90-vuotiaan akateemikon hiljaisesta puheesta.
Kuitenkin tuo hiljainen ja vaatimaton
esiintymistapa on jotakin ”intelligentille” ominaista. Lihatšov kertoo, että juuri
siten esiintyi myös A.D. Saharov, joka ”pelasti kunnjamme” kieltäytymällä
palvelemasta kehnoa valtiota. (Tässä haluaisin muistuttaa myös eräästä toisesta
Saharovista, Andrei Nikolajevitšista, joka hänkin oli suuri intelligentti. ks. Vihavainen: Haun
saharov tulokset ).
Kaikkimahtava valtio yritti vaientaa Saharovin
hiljaisen puheen, mutta se kaikui vain sitäkin kuuluvampana koko maailmalle.
Saharov oli henkilökohtaisesti hyvin vaatimaton ja puhui ja kirjoitti aina tavalla,
jonka kaikki saattoivat ymmärtää. Hän oli Venäjän rehellisen osan tulkki.
Lihatšov
kirjoittaa lyhyesti myös siitä, mitä on olla intelligentti (ob intelligentnosti).
Hän nostaa esille länsimaiden suureksi onnettomuudeksi J.-J. Rousseaun
ajatuksen ”luonnollisesta” ihmisestä, joka muka olisi jostakin hienoa ja
arvokasta. Samaa kantaa oli bolševikkien ajatus ”mädästä intelligentsijasta”,
joka oli kuin Hamlet: vain mietti, eikä toiminut.
Lihatšovin mielestä ihmisen luonto on
nimenomaan kehittyneisyydessä ja
intellektuaalisessa kasvussa. Koulutus (obrazovannost) ei tee intelligentiksi,
mutta on tälle välttämätöntä . Sehän ei toki tarkoita mitään muodollisia
papereita.
Kiinnostavasti Lihatšov selittää, että ”intelligentnost”
syntyy 3-16 ikävuosien välisenä aikana. Sen jälkeen sen luominen on mahdotonta.
Kysymys on sekä tietojen omaksumisesta että kyvystä toisen ihmisen ja toisen
kulttuurin ymmärtämiseen.
Ylempi oppisivistys antaa tietoja, mutta
ei kasvata. Intelligentin kasvattamisen suhteen se saattaa olla kehittymättömälle
mielelle jopa haitallista …
Olennaisia aineita intelligenssin
kasvattamisessa ovat historia ja kulttuuri, kieltä väheksymättä. Kun puhutaan
jonkin kansan kulttuurisista muistomerkeistä (muuan Lihatšovin lempiaihe), on
kieli yksi tärkeimmistä.
Siinäpä täksi päiväksi. Lihatšov ja moni
muu venäläinen intelligentti ansaitsevat kaiken kunnioituksemme ja on lohdullista
ajatella, että sellaisia on varmasti tänäkin päivänä Venäjällä. Heidänkin aikansa
tulee taas jälleen kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.