Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle huizinga. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle huizinga. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 9. heinäkuuta 2024

Potkupalloa ajatellessa

 

 

Lapsellisuuden vääristymiä

 

Tykkään kovasti leikeistä, joskaan en ihan kaikista, saati nyt kaikista yhtä paljon. Itse asiassa kaikki kulttuuri onkin leikkiä, kuten jo Johann Huizinga aikoinaan totesi mainiossa teoksessaan (vrt. Vihavainen: Haun huizinga tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kulttuurin rappio nähdään silloin, kun leikin ja toden välinen hienon hieno raja kokonaan häviää. Silloin syntyy tilanne, jossa leikki otetaan tosissaan ja se on masentava näky jo komivuotiailla, saati nyt kolmekymmentä tai viisikymmenvuotiailla.

Bysantissa tuli sen pitkällä rappiokaudella kilpa-ajojoukkueiden välisestä ikuisesta kisasta koko kansan ja valtionkin pääasiallisen mielenkiinnon kohde, mitä äkkiä ajatellen voisi pitää ihan yhtä hyvänä kuin mitä tahansa muutakin, mutta eihän se sitä ole.

 Vaikkapa sukupuolten välinen ikuinen leikki avaisi tien aivan toisenlaisiin sfääreihin, mikäli se saisi olla aitoa kulttuuria eikä sitä poliittista (!) totalitaarista roskaa, jollaiseksi se nyt pyritään väen vängällä muuttamaan, pitäen samalla sitä miljardibisneksenä.

Mutta lyhyesti sanoen, se on rumaa, kun aikamies sekoittaa leikin ja toden. Kuten alikersantti Rokka sanoi luutantti Lammiolle: Kuule sie luti, siul on yks paha vika, siehä haastat leikkii tosissaan!

Mutta, kuten Huizinga sanoi, sotakin on eräänlaista leikkiä, sitä kaikkein ikävintä ja kartettavinta toki.

Siitä e nyt puhukaan, vaan ajattelin nostaa taas esille vanhan blogin aiheesta, joka myös on taas ajankohtainen: potkupallo.

 

tiistai 17. lokakuuta 2017

Karttupiilon MM-kisat

 

Karttupiilon MM-kisat

 

Minua on aina ihmetyttänyt se, että jotkut aivan typerät pelit ja leikit on kelpuutettu suurten kansainvälisten kisojen aiheeksi. Niin kuin nyt tuokin potkupallo.

Tiedän erinomaisesti, mitä potkupallon ja muiden palloleikkien pelaaminen on, niitähän aina välillä jatkettiin pimeän tuloon asti pihanurmikolla. Olihan se yleensä ihan hauskaa ja samalla sai tarpeellista liikuntaa ja oppi sosiaalisuutta ja mitä lienee oppinutkaan.

Siitä huolimatta pidän täysin suhteettomana, että nimenomaan potkupallosta on tehty miljardibisnes, joka sulkee piiriinsä koko maapallon. Tyhmimmät kansakunnat ilmeisesti jopa mittaavat omaa pätevyyttään sillä, miten hyvin niiden joukkueet menestyvät tuossa pelissä ja jos ei muuten menestytä, ostetaan pelaajia muista maista.

Ihan oikein luitte, ostetaan. Jos joku noiden osto- ja myyntioperaatioiden jälkeen vielä kuvittelee, että se ostojoukkue ihan oikeasti on sen ostaneen maan täysivaltainen edustaja, hänen kannattaisi mennä tutkituttamaan järkensä tila.

Mutta niin se vain on. Jotta absurdius kävisi ylenpalttiseksi, kerääntyvät ei joukkueiden fanaatikot eli fanit sitten vielä laumoiksi, jotka hakeutuvat keskenään tappeluun. Tappelu ei tarvitse varsinaista aihetta, sellaiseksi riittää, että fanitetaan tuota toista joukkuetta eikä tätä.

Meillä päin olisi tuossa tilanteessa jo pian tullut joku vanhempi, opettaja tai isompi poika, joka olisi kertonut, miten noloa on ruveta tappelemaan pelin takia. Sen kasvava nuoriso pian oppikin ja tarvittaessa lällätettiin henkisesti kehittymättömälle ainekselle: höpöhöpöhöpö, se on ihan löpö, joka leikistä suuttuu!

Mikä erotus, verrattuna nykyiseen tilanteeseen, jossa aivan aikuisten kirjoissa käyvät nuorukaiset yhä uudelleen käyvät toistensa kimppuun, mikäli heidän joukkueensa on hävinnyt tai voittanut. Tarvitaan poliisi panemaan tämä aines järjestykseen, mutta mikään ei näköjään saa sitä häpeämään.

Tässä näyttää olevan kyseessä eräs kulttuurin rappion ilmentymä.  Kilpaurheiluhan muuttui paremman puutteessa joutoväen elämänsisällykseksi myös Roomassa ja etenkin Bysantissa. Kyse oli nimenomaan joukkuelajeista.

Aina silloin tällöin tulee ihmetelleeksi, mikä saattaa nimenomaan palloleikkien harrastajat niin aggressiiviseen ja lapselliseen tilaan, etteivät he voi enää hillitä itseään.

Muuan syy varmaan on, että siihen nimenomaan pyritään. Samastuminen ”omaan” joukkueeseen on noin periaatteessa tietenkin leikkiä, mutta leikinhän voi ottaa myös tosissaan ja näin sitä sitten myös tehdään. Tarkoituksena on nimenomaan löytää edes jonkinlainen veruke aggression purkamiselle.

Mutta ehkäpä myös itse leikkien ominaislaadulla on merkitystä? Kaksi keskenään taistelevaa joukkuetta muodostaa tietenkin ihanteellisen pohjan aggressiolle, niiden välillähän on sotarintama ja yhden menestys on aina toisen tappio. Sitä paitsi leikin luonne suorastaan provosoi erilaiseen tönimiseen, kamppaukseen ja muuhun sivistymättömään toimintaan.

Näitä touhuja katsellessa herää sääli tätä maailmanaikaa kohtaan, joka ei ole mitään parempaa kansainvälistä ajanvietettä keksinyt kuin primitiiviset pallopelit.

Muistan, miten meillä aikoinaan aina välillä kyllästyttiin pelaamaan palloa ja sen sijaan siirryttiin leikkimään karttupiiloa tai kirkonrottaa. Myös tervapata oli ihan hauska leikki.

Nämä leikit olivat siitä mukavia, että poikien puuttuessa voitiin tytötkin ottaa mukaan ja he olivat lähes tasavahvoja leikkijöitä. En muista, että suuttua olisi koskaan tarvinnut ainakaan erityisen paljon. Suuttujille sitä paitsi voitiin aina lukea tuo mainittu loru.

En väitä, että ehdotukseni olisi ilman muuta helppo toteuttaa, mutta uskon, että sitä kannattaisi ainakin kokeilla.

Se kuuluu: lopetetaan rahan yksipuolinen syytäminen jonninjoutaville pallopeleille ja suunnataan osa tuesta positiivisemmille leikeille, aluksi erityisesti vaikkapa karttupiilolle ja kirkonrotalle.

On pelkkää ennakkoluuloa kuvitella, etteivät varttuneet nuorukaiset enää voisi noita leikkejä harrastaa. Eivätkö he muka pelaa pallopelejäkin? Mikä niissä muka on kehittyneempää? Ennakkoluulot haisevat tässä tapauksessa ns. ikäsovinismille (ageism).

Mikäli ensin kehitetään hyvä kotimainen karttupiilotaso, voidaan idea luultavasti helposti sitten viedä myös naapuriin ja sitä kautta syntyy ennen pitkää maailmanlaajuinen karttupiiloyhteisö.

On tietenkin pelättävissä, että ennen pitkää tämänkin asian päälle syntyy loiskasvillisuutta: valtakunnallinen karttupiiloliitto, lukuisine toimihenkilöineen ja valmentajineen, ammattilaisuus, alfayksilöiden ostamiseen ja myymiseen erikoistuneet hämärämiehet, doping kaikkine lieveilmiöineen, sopupelikähmintä ja niin edelleen.

Mutta eihän mitään kehitystä, saati edistystä tapahdu, ellemme edes yritä. Selvää lienee joka tapauksessa, että esimerkiksi potkupallo on jo kehittynyt niin sairaaksi ja alkuperäisen ideansa menettäneeksi instituutioksi, että siitä kannatta jo yleisen edun takia luopua ja ainakin yrittää siirtyä joihinkin muihin harrastuksiin.

Kuka kajauttaa karttua ensimmäisenä? Liikunnan iloa ja huvia on tarjolla, maine ja kunnia seuraavat myöhemmin!

 

perjantai 17. toukokuuta 2019

Leikin uudet säännöt



Leikkivä ihminen

Kaikkein ilmeisimmät asiat on joskus vaikea hoksata. Kun Johann Huizinga antoi kustantajalle käsikirjoituksensa ”Kulttuurin leikkiaines” (ainakin saksaksi Das Spielelement der Kultur), arveli jälkimmäinen, että kyseessä oli lipsahdus ja että pitäisi olla Das Spielelement in der Kultur eli leikkiaines kulttuurissa.
Tuona , hesarin kulttuuriosastoa edeltävänä aikana näet katsottiin, että niin vakavassa asiassa kuin kulttuuri ei sinänsä mitään leikin sijaa ole. Toki leikitkin kuuluivat johonkin kulttuurin nurkkaan, mutta omana kategorianaan.
Mutta niin vain Huizinga kirjassaan keskittyi katselemaan koko kulttuuria ja huomasi, että se oli täynnä leikkiä ja siis myös peliä.
Leikki on osittain hulluttelua, jossa vakavuuden puute on usein koko ajan silminnähtävästi esillä. Etenkin lapset ovat tällaisten leikkien harrastajia ja jopa mestareita.
Vakavat aikuiset taas usein leikkivät totisella naamalla ja vakain tuumin pelaten, noudattaen tiettyjä sääntöjä, joita ei voi rikkoa. Muuten poistuttaisiin koko leikistä, joka olisi sitä myöten piloilla.
Lapsethan joskus suutuspäissään lähtevät leikistä ovet paukkuen, aikuinen taas tietää, että se, joka leikkiin ryhtyy saa leikin kestääkin.
Miten monta kertaa onkaan myös aikuisia haluttanut huutaa, ettei tämä nyt mitään aikuisten oikeata kanssakäymistä ole, lakataanpa jo leikkimästä.
Mutta leikistä eroaminen kesken kaiken merkitsee pahinta mitä voi tehdä –sääntöjen rikkomista.
Mikäli on sovittu, että pelataan vaikkapa pokeria, jossa hävinnyt maksaa sen, minkä sääntöjen mukaan joutuu maksamaan, ei auta vedota siihen, että kyseessä nyt oli vain peli.
Jokainen tietää, että joutuu vastaamaan juuri siitä summasta, jonka on nokittanut. Jos joku hävittyään muuta ehdottaa, se tarkoittaa vain sitä, että hän ei olisi ollut oikeutettu voittoonkaan, jos sellainen olisi sattunut. Jos tulee velkaa, se on kunniavelka, vaikka siitä ei mitään paperia olekaan.
Leikkiaines on kulttuurissa läsnä kaikkialla. Ollaan olevinaan tosissaan, vaikka ei tarvitsisi. Mutta kun on leikkiin ryhdytty, niin  siinäkin myös ollaan tosissaan. Leikin ja toden rajat häviävät.
Muuan kiinnostava näkökohta Huizingalla on sodan näkeminen leikkinä, leikin kannalta.
Ennen totaalisen sodan tuloa ylevöittämään länsimaisen ihmisen kulttuuria leikkiaines sodassa oli hyvin huomattava. Sodan sääntöihin kuului ensinnäkin sen julistaminen, jolloin siirryttiin uudenlaisten keskinäissuhteiden aikaan.
Kun Yrjö Jylhä ihmetteli: On sulla oikeus tappaa ja hällä, mutt’ mistä saitte sen oikeuden? Vastaus olisi kuulunut: niin on päätetty. Kuuluu leikin sääntöihin.
1700-luvun sodat olivat nekin myös oikeasti tappavia leikkejä, joissa mentiin hanhenmarssia päin kiväärin piippua.
Joskus saatettiin rivistöjen edessä jopa kursailla: Kuka ampuu ensin? Kohteliaampi nosti hattuaan ja sanoi: Après vous, messieurs! Seurauksena oli hirmuinen yhteislaukauksen aiheuttama sokki ja rökäletappio kohteliaammalle osapuolelle.
Niistä tapahtumista taidettiin sittemmin ottaa oppia.
Leo Tolstoi, entinen soturi, kuvaa, miten ranskalaisten kokoama yleiseurooppalainen Suuri armeija vaelsi Venäjälle kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta joutui enimmäkseen huitomaan tyhjää, kunnes kohtasi väärin pelaavan vastustajan.
Venäläinen talonpoika ei vastannutkaan miekkailijan haasteeseen vetämällä esiin oman säilänsä, vaan tarttui nuijaan, jolla huiteli vihollista sinne, missä parhaiten sattui.
Tämä oli niin sanottua rumaa peliä ja ranskalaiset vastasivat samalla mitalla. He aloittivat sellaisen barbarian, että ennen kansanvaltaista aikaa sitä ei olisi kukaan kehdannut ottaa vastuulleen. Myös Moskovan Kreml, joka ensin oli parhaansa mukaan häväisty, yritettiin räjäyttää, mutta kostunut ruuti ei syttynyt.
Tarina leikin rappeutumisesta irvokkaaksi väärinpelaamiseksi toistui toisessa maailmansodassa, jossa saksalaiset omaksuivat heti ihan uudenlaisen päämäärän. Se oli tuhoaminen, Vernichtungskrieg.
Sodanhan piti olla politiikkaa väkivaltaisin keinoin, mutta joka tapauksessa peliä omine sääntöineen. Mutta mitenkäs tällaista peliä voitiin pelata? Jospa en tuhoa sinua kokonaan, vaan osaksi, niin mitä annat korvaukseksi…?
No, tämä tästä kulttuurin rappion osa-alueesta.
Nykyään joka tapauksessa näyttää siltä, että leikkiaines myös sotilaallisella alalla on jälleen palannut kuvaan mukaan ja sääntöjä kunnioitetaan. Siinä on kuitenkin yksi suuri mutta.
Shakkipelissä kuningasta ei voi syödä. Se symbolisoi koko valtakuntaa ja sen tuhoaminen ei kuulu sivistyneeseen sodankäyntiin edes leikkinä.
Kuningas itse kyllä käyttää rajoitettua tuhoamiskykyä, mutta on itse koskematon. Se voidaan ainoastaan saartaa, manöveroida tilanteeseen, jossa se kuolisi, ellei tunnustaisi tappiotaan.
Sellainen oli jo suuren marsalkka Turennen ajatus ideaalisesta sodankäynnistä: miksi vuodattaa verta, mikäli voidaan käyttää aivoja ja pelata vastustaja tilanteeseen, jossa järki pakottaa antautumaan ja hyväksymään ehdot, joiden on puolestaan oltava asianhaarat huomioon ottaen kunnialliset eli siis kohtuulliset?
No, nykyään näemme lännen ja Venäjän välillä leikittävän leikkiä, jota nimitetään pakotesodaksi.
Länsi on vaativinaan Krimin palauttamista Ukrainalle, vaikka jokainen tajuaa, ettei se ole mahdollista.
Venäjä taas on pelkäävinään lännen suurta hyökkäystä, vaikka jokainen ymmärtää, ettei sellaista itse asiassa tarvitse ottaa huomioon.
Mutta muuan uusi asia tähän kulttuuriin on nyt pesiytynyt, itse belsebuubi, tarkemmin sanoen.
On nimittäin käynyt niin, että tässä pelissä ollaan nyt uusien sääntöjen mukaan pelaamassa itse kuninkailla, joiden koskemattomuutta ei periaatteessakaan kunnioiteta.
Oletetaan siis, että kuninkaan voi oikeasti syödä ja että sen estämiseksi tai siitä kostoksi syödään sitten vastapuolen oma kuningas.
Tämä on jo avoimesti barbaarista peliä tämä.
Väitetään, että jotkut naiset jossakin rupesivat pelaamaan tällaisilla säännöillä, kun eivät jaksaneet sietää sitä, että fallokraattinen kuningas aina vain komeili keskelläå kenttää, jossa noin kuvaannollisesti kaikki muut kaatuivat ja hurme huppelehti.
Oli miten oli. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että tällainen leikki ei enää ole aikuisten arvoista. Ei se ole lapsellistakaan, vaan pahempaa.
Miten on mahdollista, etteivät maailman kansat jo löydä itse kukin ääntä ja vimmaa tämän järjettömän pelin sääntöjen muuttamiseksi? Uudet säännöt ovat sen verran skandaalimaiset, että niiden laatijat pitää asettaa tilille, vastaamaan suoraan kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka tässä esille nousevat.

torstai 7. tammikuuta 2016

Leikki leikkinä



Joukkuepelaamisen peruskysymyksiä

Joitakin vuosia sitten sain yllättäen kuulla sanottavan, että olemme sankareita kaikki. Jouduin kysymään, koskeeko se minuakin ja millä perusteella. Vastaukset eivät ole jääneet mieleen.
Nyt tilanne on toistunut. Kyseessä näyttää olleen jonkinlainen varhaisnuorison tai vastaavan sekunda-aineksen mittelö jossakin kansainvälisesti varsin vähän harrastetussa lajissa, mutta taas on kova into päällä meidän kaikkien suuresta menestyksestä, jonka merkitystä kateelliset länsinaapurit ovat epäilleet ja selittäneet asiaa tuomaripelillä. Venäjällä taas nimikuulu poliittinen pelle Žirinovski oli peräti kannustanut omaa joukkuetta ”sotilaalliseen tehtävään” lyömään suomalaiset, jotka vihaavat venäläisiä talvisodan takia…
No, Žirinovskin tuntevat saivat taas kerran naurun aihetta ja sehän on tämän herran erikoisalaa, mutta silläpä hän vain pysyttelee duumassa melkoisen äänisaaliin kera. Osa tuon herran kannattajista lienee myös varsinaisia älykääpiöitä, joille mestarin sana kelpaa vakavasti otettavaksi hengenravinnoksi. Mutta kaikkiahan tähän maailmaan mahtuu. Itse sain Pietarista jopa onnitteluja menestyksen johdosta ja ymmärsin, että asia koski jääkiekkosaavutuksiani. Ainakin se vaikutti ns. urheiluhengeltä, jollaisesta muistan nuoruudessani puhutun.
Ihmislajin erikoisuuksiin eräänlaisena apinan henkisenä ja fyysisenä perillisenä kuuluu laumakäyttäytyminen, jonka mahdollista mielekkyyttä kannattaa ja voi kai selittää joillakin biologisilla tekijöillä. Sen kaikkea rationaalisuutta uhmaava julkityperyys voidaan havaita kaikkialla, missä laumat kohtaavat. Viidakossa sillä on kuitenkin ollut oma funktionsa. Se on saattanut merkitä etua taisteltaessa eloonjäämisestä ja ehkäpä joitakin sen sovelluksia voidaan yhä tarvita tai ainakin hyödyntää, vaikka varsinaiset toimintastrategiamme ovat jo nousseet kokonaan uudelle tasolle. Mene ja tiedä.
Joku tutkija näyttää otaksuneen, että ihminen syntyi kerran sian ja apinan risteytymisestä, mikä kuulostaa mielenkiintoiselta. Tarumainen Aatami lienee siis ollut, näin arvelen, apina, kun taas sika on toiminut Eevan roolissa. Geneettinen sukulaisuutemme sian kanssa on tunnetusti hyvin läheinen ja on kiehtovaa ajatella, että ehkäpä ihmiskunnan naisellinen prinsiippi, tuo tarunomainen das Ewig-weibliche, olisikin lähtöisin juuri tuosta lähteestä, siis ikuista sikamaisuutta?
Mutta pelaamiselle välttämätön laumahenki ainakin on tunnetusti erityisen leimallista juuri apinoille. Skansenin lemureita katsellessa luulee joskus olevansa kuin stadionin katsomossa, niin inhimillistä niiden toiminta on. Olisiko siinä peräti jotakin miehekästä?
En oikein tiedä. Eivät nuo häntäapinat ainakaan suomalaisen miehen perikuvaa muistuta. Kuka voisi kuvitella Vilho Koskelaa hyppimässä oksalta oksalle ja takertumassa lajitovereihinsa, jotka laumana tuijottavat samaan suuntaan ja yhtäkkiä suorittavat jokin laumahenkisen manööverin? En minä ainakaan.
Joukkuepelit ovat ihmislajilla ehkä peritty taipumus, mutta sen lisäksi ne ovat ahkeran ja suunnitelmallisen viljelyn tulosta. On totta, että myös Kiven seitsemän veljestä harrasti kiekkoilua eli kurran lyöntiä, mutta oliko heillä joukkueita? Ei tainnut olla Jukola-Toukola cupin otteluita eikä liioin cheerleadereita, joiden joukossa viekoittelevasti tanssiva Venla olisi yllyttänyt Jussia ylittämään itsensä.
Leikkivä ihminen, homo ludens, kuten Johann Huizinga hänet on esittänyt, on joka tapauksessa aika hupaisa olento. Hän keksii kaikkialle leikkejä ja leikeille sääntöjä, joita jokainen sitoutuu noudattamaan ja pitää sitten juuri täsmälleen niiden mukaan suoritetussa pelissä eli leikissä (meillähän noille asioille on jostakin syystä jopa eri sanat) saavutettua voittoa kaikkein merkittävimpänä ja suurimpana saavutuksena, jota juhlitaan aivan hillittömästi kuin oikeaa merkkitapahtumaa ikään.
Tämä tapahtuu siitä huolimatta ettei joukkueiden paremmuus oikeasti ratkea siinä yhdessä kohtalokkaassa pelissä, jossa sen leikitään ratkeavan. Jotta sattuman merkitys voitaisiin eliminoida ja oikeasti selvittää, kuka on paras, vaadittaisiin paljon enemmän ja systemaattisempia kokeita. Miten on mahdollista, että kokonainen kansa, ainakin voittopuolisesti apinamaiselta osaltaan, suorastaan villiintyy sen johdosta, että kiekko sattuu jonkin onnenkantamoisen johdosta liukumaan maaliin sen sijaan, että menisi siitä kymmenen senttiä ohi tai pysähtyisi matkalle? Mitä paremmuutta siinä ratkesi? Entä mitä einomaista on voittaa juuri MM-kisoissa tai olympialaisissa kisoissa? Onko niissä jokin erityinen maaginen merkitys?
Entä mitä ihmettä tarkoittaa sen toitottaminen, että ”olemme sankareita kaikki”, mikäli omaa maata edustava joukkue sattuu voittamaan, sanokaamme nyt, keppihyppelyssä, pussijuoksussa, naisten ampumahiihdossa tai ihan missä tahansa lajissa, jossa muut sattuvat olemaan vielä huonompia? Ja mitä järkeä on siinä, että esimerkiksi joissakin Hattulan ja Nihattulan omia paikkakuntiaan edustavissa joukkueissa on maapallon toiselta puolelta ostettuja pelaajia? Mitä siinä oikein selvitetään, kun katsotaan, kumpi noista joukkueista voittaa?
Urheilumaailman käsittämätön ja avoin typeryys on tosiasia, jota ei käyne muuttaminen. Se saattaa olla enimmäkseen aivan harmitonkin ilmiö, mitä ei tosin, kaiken maailman žirinovskien puheet huomioiden, voi pitää itsestäänselvyytenä. Luultavasti siinä on kuitenkin kyse kulttuurin rappiosta, mikäli urheilu valtaa kansakunnan mielenkiinnosta kovin merkittävän osan. Historiasta muistamme Bysantin, jossa kilpa-ajojoukkueita kannustavat puolueet nousivat politiikan keskiöön. Se maa ilmeisesti onnistui kyllä rappeutumaan jopa vuosituhannen, mitä ei voi pitää huonona saavutuksena historian kisoissa. Siihen voisimme pyrkiä, ellei rima olisi tässä asiassa niin toivottoman korkealla.

tiistai 17. marraskuuta 2020

Kotirintamalta

 Aikansa tarinoita


Pentti Haanpää, Yhdeksän miehen saappaat (1945). Teoks. Suomen kirjallisuuden valiot I, Valitut Palat 1975, ss.322-410.


Väinö Linnan Tuntematon sotilas on suomalaisille ja koko Suomelle kansallisesti tärkeä ja jopa aivan keskeinen teos. Kyösti Skyttä sanoo, että se oli vapauttava sana, suomalaisen minän ankara protesti yliminäänsä vastaan. Se opetti, että sodassa voittaminen ja häviäminen ovat suhteellisia asioita: missä herrat voittavat, siinä saattaa kansa hävitä ja päinvastoin. Se näytti myös uudelle sukupolvelle, että Suomen kansa koostuu yhä eri heimojen edustajista, ja että merkittävin romaanien sisältä ja muoto on yhä etsittävä Suomen sydämestä sekä Lontoosta tai Pariisista.

On kiinnostavaa, etteivät ulkomaalaiset yleensä lainkaan tajua Tuntemattoman merkitystä Suomessa, jossa se on suunnilleen uuden kansalliseepoksen asemassa, osana Pohjantähden jatkumoa.

Muuan venäläinen historiantutkija linttasi Tuntemattoman –tosin elokuvamuodossa- aivan tyhjänpäiväiseksi jaaritukseksi, jossa ei ole edes juonta. Ainoa merkittävä asia, mikä pisti hänen silmäänsä, oli Vanhalan nauru tankin polttamisen jälkeen: siis sadistista tyydytystä…

Selvää on, että Tuntematon, joka edusti ns. matalaa katsetta, oli suomalaiselle rintamamiehelle sodan jälkeen äärimmäisen tärkeä kirja, minkä osoittavat jo sen myyntiluvut. Se oli varmasti hyvin paljon enemmän kuin tarina muutamista nuorista miehistä rintamalla. Se oli koko Suomen selviytymistarina nähtynä juoksuhaudan tasolta. 

Silloinhan puhuttiin vielä juoksuhaudoista, millä viitattiin pitkin maastoa juokseviin kaivantoihin. Myöhemmin sana korvattiin taisteluhaudalla, minkä piti paremmin kuvata noiden rakennelmien todellista tarkoitusta: juokseminen sitä paitsi saattoi laukaista paniikkireaktion, juostaan nyt sitten, kun nämä ovat kerran sitä varten. Oli kyllä varomatonta jättää paikalleen sana hauta. Olisi voinut pikemminkin ehdottaa vaikkapa tulitusojaa.

Mutta tämä vie pois itse asiasta eli sodan mieltämisestä psyykkisenä suorituksena. Sodanjohdon mielestä kyse oli ennen muuta strategiasta ja taktiikasta, kaluston ja elävän voiman käyttämisestä rationaalisesti tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Montun pohjalta katsoen asia näytti toiselta.

Tietenkin sodan todellinen dramatiikka sisältyi taisteluihin, jotka kuitenkin jatkosodassa veivät vain murto-osan koko asiaan käytetyistä vuosista. Talvisotahan taas oli yhtä intensiivistä taistelua ja sen tunnelmat sen mukaisia.

Jatkosota koostui enimmäkseen arkipäivästä. Sinne komennetuille miehille se oli ympäristö, johon oli sopeuduttava. Johann Huizinga, joka on pohdiskellut kulttuuria leikkinä, toteaa sodankin olevan sellaista. Tokihan se on kovien miesten kovaa leikkiä, jossa panokset ovat suurimmat mahdolliset.Se on siis muun muassa jännittävää.

Mutta mukana ovat myös pehmeämmät miehet sekä lisäksi myös kaikki vastahakoiset, lusmuilevat ja muuten vain epäviihtyvät. Sota merkitsi vuosia, joista oli koetettava puristaa edes jollakin tavalla mielekästä elämää.

Haanpää, toisin kuin Linna, ei kuvaa taisteluita lainkaan. Hänen henkilöhahmonsa tekevät kuka mitäkin sodan oloissa, jotka monella tavalla rajoittavat elämää. Rintamalla joku joutuu mielettömän pelihimon valtaan, toiset ryyppäävät ja rietastelevat lomilla sen minkä pystyvät. Jollakin kuluu sota-aika suutarinverstaassa ja joku saa kunnian osallistua peräti kirkon rakentamiseen vihollisen maaperällä.

Suomenkin armeijassa ymmärrettiin hyvin mielialan ylläpitämisen merkitys. Viihdytyskiertueet olivat kuitenkin harvinaisia ilmestyksiä eikä kaikkialla kai oikein saatu aikaan merkittävää urheilutoimintaakaan. Loma sen sijaan oli aina kaikille ehdoton kohokohta ja Haanpään sankarit ovat enimmäkseen lomailijoita.

Jo tämä seikka tekee kirjasta arveluttavan sen diskurssin piirissä, joka näki sodassa ennen muuta taistelun isänmaan kohtalosta. Jätkällä se asia jäi yleensä tajunnan ulkopuolelle, kun oma arkipäivä oli sitäkin keskeisempi. On Haanpään henkilöissä joku upseerikin, mutta myös heitä kiinnostaa eniten henkilökohtainen kohtalo, oma elämä.

Linnaan verraten tässä onkin muuan merkittävä ero: Haanpää kuvaa laajasti henkilöidensä taustoja, Linna ei. Jotenkin Linnan henkilöt tuntuvat enemmän sotilailta kuin Haanpään miehet, joille valtion vaatteet on vain puettu päälle, mutta joita ei näe taistelemassa. Toki kaikki ovat suomalaisia miehiä ja enimmäkseen nuoria ja kaikille sota merkitsee ylhäältä annettua komennusta. Sotaan leikkinä kuuluvat asiat eivät tempaa ketään mukaansa. Niin sanottuja sotahulluja on vain Linnalla.

Kun Linnan sota koostuu etupäässä taisteluista, kuluu Haanpään miesten aika loputtomassa joutenolossa, ellei sitten päästä rellestämään lomalle. Molemmille on yhteistä saksalaismallisen kantapäiden paukuttelun ylenkatsominen. Haanpäätä tyypillisimmillään on savolaispojan vastaus, kun asennon vetelyyttä moititaan: ”Mitteepä se köyhä kovin julumistelemaan”.

Tämä laitoksen lyhyessä esipuheessa kerrotaan, että Yhdeksän miehen saappaita voidaan pitää Tuntemattoman suoranaisena edelläkävijänä.

Kirja ei kuitenkaan ole mikään pamfletti. Veijariromaanina sitä voi lukea, mutta aikanaan sillä epäilemättä oli tärkeä merkityksensä myös sodanajan pateettisesta diskurssista poikkeavana näkemyksenä, jossa yksilön konkreettinen kokemus nousi keskiöön.

Kun Tuntematon kertoi miehistä rintamalla, kertoi Haanpää heistä kotirintamalla, jossa pistäytyminen oli aina jokaisen toiveissa päällimmäisenä.

Pienet voitot rintamamiehen henkilökohtaisessa elämässä liittyivät naisiin, viinaan. voihin, kahviin ja vastaavaan. Sodan jälkeen se kaikki taas olisi jokapäiväistä elämää eikä harvinaista herkkua, kenties. Sitä piti vain odotella.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Me ollaan nyt pentuja kaikki


Me ollaan nyt pentuja kaikki

Kertomus todellisesta elämästä. Muuan tuttavani meni Italiassa baariin, jossa läsnä oli vain baarimikko. Small talkin hienoudet hallitsevana hän ei tyytynyt tuppisuuna latkimaan kaljaansa, vaan hymyssä suin mainitsi, että Italian menestys jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa ei taida nyt olla kovin hääppöinen.
Hän sai pahoja vammoja lasipöydästä, jonka päälle hänet kaadettiin. Vain vaivoin hän onnistui pelastautumaan kadulle, verisenä ja ilman oluttaan. Henki toki säilyi, mikä ei tällaisissa yhteyksissä ole itsestään selvä asia. Tämä kohtaus on osa sitä uutta kulttuuria, jonka voi arvella syntyneen Etelä-Amerikassa joskus 1960-luvulla ja siirtyneen sieltä Eurooppaan. Sen todellinen linnake on Englanti ja sen joutilas alaluokka. Tämän arvostetun viiteryhmän imu on vetänyt ilmiön piiriin myös suuret joukot keskiluokkaa, jopa ylempää. Uudeksi matkailun muodoksi on arvokisojen liepeille kehittynyt huligaanimatkailu, jota harrastetaan myös älymystön keskuudessa. Koska nuorempi sukupolvi ei asiaa tiedä, on paikallaan todeta, että aina ei ole ollut näin.
Mikäli sivistyneistöön lukeutuva henkilö noin sukupolvi sitten harrasti esimerkiksi jalkapalloa –siis sen katsomista-  hän yleensä pysyi vertaisryhmän keskuudessa asiasta vaiti. Sama koski muitakin vastaavia harrastuksia. Poikkeuksena olivat toki akateemiset kilpailut yliopistojen välillä, ne kuuluivat samaan sarjaan kuin kissannaukujaiset, kaksintaistelut ja muut hulluttelut. Kun yliopistojen keskinäinen ”paremmuus” oli selvitetty vaikkapa soutamalla, voitiin taas palata vakavampiin askareisiin.
Tietysti kaikki urheilu on leikkiä. Siinähän matkitaan oikeita työhön tai taisteluun liittyviä suorituksia pyrkimättä kuitenkaan oikeasti niitä palvelemaan. Johann Huizinga oletti viisaasti, että leikki ylipäätään on merkittävä osa kulttuuria, ellei suorastaan sen ydin.  Mutta leikkejä on monenlaisia. Kulttuurista kertoo olennaisen se, mitä leikkejä se leikkii ja miten. Tiettävästi apinatkin voidaan opettaa pelaamaan jalkapalloa, niillä ei kuitenkaan ole syntynyt sen ympärille ”kulttuuria”.
Leikin ja toden välinen viiva on veteen piirretty. Lapselle leikki on niin todellista, että hän helposti suuttuu, jos muut eivät ota sitä tosissaan. Leikki päättyy usein itkuun, koska lapsi ei ymmärrä tai hyväksy leikin olevan ”vain” leikkiä. Infantiilissa maailmassa leikki on tasa-arvoinen osa todellisuutta ja vasta aikuistuminen tekee mahdolliseksi sen asettamisen uuteen perspektiiviin.
Parina viime vuosikymmenenä pallopelien ja muidenkin vastaavien leikkien yleinen arvostus korkealla tasolla on huimasti noussut. Tuntuu siltä, että kyseessä ei ole vain määrällinen vaan suorastaan laadullinen ílmiö: mikään mielihyvä ei ole toista tärkeämpää. Vielä hiljattain aikuiset ihmiset karttoivat ainakin julkista leikkimistä ja yleensä monin tavoin erottautuivat lasten maailmasta. Aikuisen osa maailmassa oli vakava ja vastuunalainen.  Initiaatioriittien jälkeen pojista tuli miehiä ja tytöistä naisia, eikä lapsellisuudelle sen jälkeen enää ollut sijaa. Nyt eletään pitkää lapsuutta, joka jatkuu hamaan vanhuuteen. Rokkivaarit leikkivät murrosikäistä ”kapinaa” vielä pyörätuolissa ja terminaalihoidossa.
Arkkityyppisesti lapsellinen instituutio on pallopelijoukkueiden ”fanittaminen”. Joukkueisiin sitoudutaan hyvin emotionaalisesti ja fanaatikko leikkii myötäelävänsä idoliensa kohtalot. Maiden välisissä otteluissa suuret kansanjoukot mobilisoituvat faniryhmiksi, jotka kytkevät koko lapsenomaisen identiteettinsä pallonpelaajiin. Voitosta tulee kansallinen tapahtuma, joka nostaa jokaisen tuon kansakunnan jäsenen muita paremmaksi ja vastaavasti häviö painaa hänet muita huonommaksi. Aikuisen näkökulmasta kaikki tämä on mielettömyyttä, mutta yhä laajemmat kansalaisryhmät kaikilla yhteiskunnan tasoilla tekevät siitä todellisuutta. Älymystö taputtaa ja todistaa, että fanius on ”elämää suurempaa”..
Jokainen järjissään oleva ihminen kuitenkin selvänä hetkenään myöntää, ettei pallopelijoukkueen kohtaloilla ole yhtään mitään tekemistä ihmisten tai kansakuntien keskinäisen paremmuuden kanssa. Kukaan ei toki tule paremmaksi siitä, että häntä ”edustava” joukkue, ties miten ja mistä kokoon haalittu, sattuu voittamaan. Peleissähän sattumalla on sitä paitsi aina merkittävä roolinsa. Mielettömyyttä puujaloilla on kuvitella, että jokin tietty erityinen pelitilanne, erityisesti maailmanmestaruusottelu, osoittaisi erityisen hyvin joukkueen ja sen viiteryhmän etevyyden.
Mutta voidaanko todella sanoa, että tietynlainen käyttäytyminen olisi objektiivisesti typerää? Ehkäpä tällainen arvotus on vain kulttuurinen konstruktio? Jospa ”aikuismaiset” ja ”sivistyneet” käyttäytymismallit ovat tai olivat vain tapoja erottautua, ryhtyä muita paremmiksi?
Kun katsoo katuyleisön reaktioita jonkin suuren ottelun ratkettua, tuskin tarvitsee tutkimuksia osoittamaan havaittujen käyttäytymismallien primitiivisyyttä. Oman egon katteeton pönkittäminen ja vastustajien demonisointi saavuttavat yhä uudelleen absurdit mittasuhteet. Mielipuolinen mekastus ja riehunta, suunnitelmalliset ja spontaanit väkivallanteot, sanalla sanoen äärimmäisen lapsenomainen käytös sisältää paljon sellaisia aggressiivisia primitiivireaktioita, joita mikään sivistynyt yhteiskunta ei voi hyväksyä normaalioloissa.
Barbaria on palannut sivilisaatioomme eikä sille näy vastavoimia. Väkivaltainen fanikulttuuri saattaa jonkinlaisen kyökkipsykologian mukaan olla aggression vaaratonta purkautumista ellei peräti sublimaatiota. Parempi siis jalkapallo kuin sota.
Terve järki sanoo, etteivät nämä ole mitään vaihtoehtoja. Eihän edes sodassa hyväksytä nykyään niin primitiivisiä käyttäytymismalleja ja vastustajan infantiilia mitätöimistä kuin urheilun liepeillä rehottavassa fanikulttuurissa. Tämä yleisen lapsellistumisen trendi sopii hyvin yhteen sen kanssa, että lasten ei enää katsota tarvitsevan kasvatusta vaan heidän oletetaan kasvattavan vanhempiaan. Juuri he ovat autenttisia ja luovia olentoja ja niinpä vanhemmat voivat vain pyrkiä heidän käytöstään kannustamaan. Ja on sitä sitten kannustettukin, valtionpäämiestasolle saakka, kulttuuriministeristä puhumatta.
En yritä kieltää ketään kunnioittamasta idolejaan tai vaikka omistamasta elämäänsä fanittamiselle. En myöskään kuvittele, että nykykulttuurimme olisi ilman muuta surkeampaa kuin menneen ajan uljaat saavutukset. Yleisesti ottaen asia on päinvastoin. Mutta jos haluamme ymmärtää omaa aikaamme historiallisen kehityksen osana ja etappina, meidän kannattaa panna merkille myös tämä trendi. Se saattaa sanoa meille paljonkin.
Mainittakoon selvyyden vuoksi, että tämän kirjoittaja on pohjimmiltaan lapsellinen tapaus, jonka mielestä päivä ilman leikkimistä on hukkaan heitetty. Mutta, kuten Saarnaaja sanoi, kaikella on aikansa ja ainakin minun mielestäni lisäksi vielä paikkansa. Hyötyä tavoittelematon leikki ja paljon puhuttu luova hulluus ovat elämän suola ja kaiken kehityksen avain, mutta kaikki leikki ja kaikki hulluus tuskin ovat yhtä arvokkaita, vaikka me nykyään näin lähtökohtaisesti oletamme.