Lapsellisuuden vääristymiä
Tykkään kovasti leikeistä, joskaan
en ihan kaikista, saati nyt kaikista yhtä paljon. Itse asiassa kaikki kulttuuri
onkin leikkiä, kuten jo Johann Huizinga aikoinaan totesi mainiossa teoksessaan
(vrt. Vihavainen:
Haun huizinga tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Kulttuurin rappio nähdään silloin,
kun leikin ja toden välinen hienon hieno raja kokonaan häviää. Silloin syntyy
tilanne, jossa leikki otetaan tosissaan ja se on masentava näky jo
komivuotiailla, saati nyt kolmekymmentä tai viisikymmenvuotiailla.
Bysantissa tuli sen pitkällä
rappiokaudella kilpa-ajojoukkueiden välisestä ikuisesta kisasta koko kansan ja valtionkin
pääasiallisen mielenkiinnon kohde, mitä äkkiä ajatellen voisi pitää ihan yhtä
hyvänä kuin mitä tahansa muutakin, mutta eihän se sitä ole.
Vaikkapa sukupuolten välinen ikuinen leikki avaisi
tien aivan toisenlaisiin sfääreihin, mikäli se saisi olla aitoa kulttuuria eikä
sitä poliittista (!) totalitaarista roskaa, jollaiseksi se nyt pyritään väen
vängällä muuttamaan, pitäen samalla sitä miljardibisneksenä.
Mutta lyhyesti sanoen, se on rumaa,
kun aikamies sekoittaa leikin ja toden. Kuten alikersantti Rokka sanoi
luutantti Lammiolle: Kuule sie luti, siul on yks paha vika, siehä haastat leikkii
tosissaan!
Mutta, kuten Huizinga sanoi,
sotakin on eräänlaista leikkiä, sitä kaikkein ikävintä ja kartettavinta toki.
Siitä e nyt puhukaan, vaan
ajattelin nostaa taas esille vanhan blogin aiheesta, joka myös on taas
ajankohtainen: potkupallo.
tiistai 17. lokakuuta 2017
Karttupiilon MM-kisat
Minua on aina ihmetyttänyt se, että jotkut aivan typerät pelit ja leikit on
kelpuutettu suurten kansainvälisten kisojen aiheeksi. Niin kuin nyt tuokin
potkupallo.
Tiedän erinomaisesti, mitä potkupallon ja muiden palloleikkien pelaaminen
on, niitähän aina välillä jatkettiin pimeän tuloon asti pihanurmikolla. Olihan
se yleensä ihan hauskaa ja samalla sai tarpeellista liikuntaa ja oppi
sosiaalisuutta ja mitä lienee oppinutkaan.
Siitä huolimatta pidän täysin suhteettomana, että nimenomaan potkupallosta
on tehty miljardibisnes, joka sulkee piiriinsä koko maapallon. Tyhmimmät
kansakunnat ilmeisesti jopa mittaavat omaa pätevyyttään sillä, miten hyvin
niiden joukkueet menestyvät tuossa pelissä ja jos ei muuten menestytä, ostetaan
pelaajia muista maista.
Ihan oikein luitte, ostetaan. Jos joku noiden osto- ja myyntioperaatioiden
jälkeen vielä kuvittelee, että se ostojoukkue ihan oikeasti on sen ostaneen
maan täysivaltainen edustaja, hänen kannattaisi mennä tutkituttamaan järkensä
tila.
Mutta niin se vain on. Jotta absurdius kävisi ylenpalttiseksi, kerääntyvät
ei joukkueiden fanaatikot eli fanit sitten vielä laumoiksi, jotka hakeutuvat
keskenään tappeluun. Tappelu ei tarvitse varsinaista aihetta, sellaiseksi
riittää, että fanitetaan tuota toista joukkuetta eikä tätä.
Meillä päin olisi tuossa tilanteessa jo pian tullut joku vanhempi, opettaja
tai isompi poika, joka olisi kertonut, miten noloa on ruveta tappelemaan pelin
takia. Sen kasvava nuoriso pian oppikin ja tarvittaessa lällätettiin henkisesti
kehittymättömälle ainekselle: höpöhöpöhöpö, se on ihan löpö, joka
leikistä suuttuu!
Mikä erotus, verrattuna nykyiseen tilanteeseen, jossa aivan aikuisten
kirjoissa käyvät nuorukaiset yhä uudelleen käyvät toistensa kimppuun, mikäli
heidän joukkueensa on hävinnyt tai voittanut. Tarvitaan poliisi panemaan tämä
aines järjestykseen, mutta mikään ei näköjään saa sitä häpeämään.
Tässä näyttää olevan kyseessä eräs kulttuurin rappion
ilmentymä. Kilpaurheiluhan muuttui paremman puutteessa joutoväen
elämänsisällykseksi myös Roomassa ja etenkin Bysantissa. Kyse oli nimenomaan
joukkuelajeista.
Aina silloin tällöin tulee ihmetelleeksi, mikä saattaa nimenomaan
palloleikkien harrastajat niin aggressiiviseen ja lapselliseen tilaan, etteivät
he voi enää hillitä itseään.
Muuan syy varmaan on, että siihen nimenomaan pyritään. Samastuminen ”omaan”
joukkueeseen on noin periaatteessa tietenkin leikkiä, mutta leikinhän voi ottaa
myös tosissaan ja näin sitä sitten myös tehdään. Tarkoituksena on nimenomaan
löytää edes jonkinlainen veruke aggression purkamiselle.
Mutta ehkäpä myös itse leikkien ominaislaadulla on merkitystä? Kaksi
keskenään taistelevaa joukkuetta muodostaa tietenkin ihanteellisen pohjan
aggressiolle, niiden välillähän on sotarintama ja yhden menestys on aina toisen
tappio. Sitä paitsi leikin luonne suorastaan provosoi erilaiseen tönimiseen,
kamppaukseen ja muuhun sivistymättömään toimintaan.
Näitä touhuja katsellessa herää sääli tätä maailmanaikaa kohtaan, joka ei
ole mitään parempaa kansainvälistä ajanvietettä keksinyt kuin primitiiviset
pallopelit.
Muistan, miten meillä aikoinaan aina välillä kyllästyttiin pelaamaan palloa
ja sen sijaan siirryttiin leikkimään karttupiiloa tai kirkonrottaa.
Myös tervapata oli ihan hauska leikki.
Nämä leikit olivat siitä mukavia, että poikien puuttuessa voitiin tytötkin
ottaa mukaan ja he olivat lähes tasavahvoja leikkijöitä. En muista, että
suuttua olisi koskaan tarvinnut ainakaan erityisen paljon. Suuttujille sitä
paitsi voitiin aina lukea tuo mainittu loru.
En väitä, että ehdotukseni olisi ilman muuta helppo toteuttaa, mutta uskon,
että sitä kannattaisi ainakin kokeilla.
Se kuuluu: lopetetaan rahan yksipuolinen syytäminen jonninjoutaville
pallopeleille ja suunnataan osa tuesta positiivisemmille leikeille, aluksi
erityisesti vaikkapa karttupiilolle ja kirkonrotalle.
On pelkkää ennakkoluuloa kuvitella, etteivät varttuneet nuorukaiset enää
voisi noita leikkejä harrastaa. Eivätkö he muka pelaa pallopelejäkin? Mikä
niissä muka on kehittyneempää? Ennakkoluulot haisevat tässä tapauksessa ns.
ikäsovinismille (ageism).
Mikäli ensin kehitetään hyvä kotimainen karttupiilotaso, voidaan idea
luultavasti helposti sitten viedä myös naapuriin ja sitä kautta syntyy ennen
pitkää maailmanlaajuinen karttupiiloyhteisö.
On tietenkin pelättävissä, että ennen pitkää tämänkin asian päälle syntyy
loiskasvillisuutta: valtakunnallinen karttupiiloliitto, lukuisine
toimihenkilöineen ja valmentajineen, ammattilaisuus, alfayksilöiden ostamiseen
ja myymiseen erikoistuneet hämärämiehet, doping kaikkine lieveilmiöineen,
sopupelikähmintä ja niin edelleen.
Mutta eihän mitään kehitystä, saati edistystä tapahdu, ellemme edes yritä.
Selvää lienee joka tapauksessa, että esimerkiksi potkupallo on jo kehittynyt
niin sairaaksi ja alkuperäisen ideansa menettäneeksi instituutioksi, että siitä
kannatta jo yleisen edun takia luopua ja ainakin yrittää siirtyä joihinkin
muihin harrastuksiin.
Kuka kajauttaa
karttua ensimmäisenä? Liikunnan iloa ja huvia on tarjolla, maine ja kunnia
seuraavat myöhemmin!