Leikki leikkinä

Joukkuepelaamisen peruskysymyksiä

Joitakin vuosia sitten sain yllättäen kuulla sanottavan, että olemme sankareita kaikki. Jouduin kysymään, koskeeko se minuakin ja millä perusteella. Vastaukset eivät ole jääneet mieleen.

Nyt tilanne on toistunut. Kyseessä näyttää olleen jonkinlainen varhaisnuorison tai vastaavan sekunda-aineksen mittelö jossakin kansainvälisesti varsin vähän harrastetussa lajissa, mutta taas on kova into päällä meidän kaikkien suuresta menestyksestä, jonka merkitystä kateelliset länsinaapurit ovat epäilleet ja selittäneet asiaa tuomaripelillä. Venäjällä taas nimikuulu poliittinen pelle Žirinovski oli peräti kannustanut omaa joukkuetta ”sotilaalliseen tehtävään” lyömään suomalaiset, jotka vihaavat venäläisiä talvisodan takia…

No, Žirinovskin tuntevat saivat taas kerran naurun aihetta ja sehän on tämän herran erikoisalaa, mutta silläpä hän vain pysyttelee duumassa melkoisen äänisaaliin kera. Osa tuon herran kannattajista lienee myös varsinaisia älykääpiöitä, joille mestarin sana kelpaa vakavasti otettavaksi hengenravinnoksi. Mutta kaikkiahan tähän maailmaan mahtuu. Itse sain Pietarista jopa onnitteluja menestyksen johdosta ja ymmärsin, että asia koski jääkiekkosaavutuksiani. Ainakin se vaikutti ns. urheiluhengeltä, jollaisesta muistan nuoruudessani puhutun.

Ihmislajin erikoisuuksiin eräänlaisena apinan henkisenä ja fyysisenä perillisenä kuuluu laumakäyttäytyminen, jonka mahdollista mielekkyyttä kannattaa ja voi kai selittää joillakin biologisilla tekijöillä. Sen kaikkea rationaalisuutta uhmaava julkityperyys voidaan havaita kaikkialla, missä laumat kohtaavat. Viidakossa sillä on kuitenkin ollut oma funktionsa. Se on saattanut merkitä etua taisteltaessa eloonjäämisestä ja ehkäpä joitakin sen sovelluksia voidaan yhä tarvita tai ainakin hyödyntää, vaikka varsinaiset toimintastrategiamme ovat jo nousseet kokonaan uudelle tasolle. Mene ja tiedä.

Joku tutkija näyttää otaksuneen, että ihminen syntyi kerran sian ja apinan risteytymisestä, mikä kuulostaa mielenkiintoiselta. Tarumainen Aatami lienee siis ollut, näin arvelen, apina, kun taas sika on toiminut Eevan roolissa. Geneettinen sukulaisuutemme sian kanssa on tunnetusti hyvin läheinen ja on kiehtovaa ajatella, että ehkäpä ihmiskunnan naisellinen prinsiippi, tuo tarunomainen das Ewig-weibliche, olisikin lähtöisin juuri tuosta lähteestä, siis ikuista sikamaisuutta?

Mutta pelaamiselle välttämätön laumahenki ainakin on tunnetusti erityisen leimallista juuri apinoille. Skansenin lemureita katsellessa luulee joskus olevansa kuin stadionin katsomossa, niin inhimillistä niiden toiminta on. Olisiko siinä peräti jotakin miehekästä?

En oikein tiedä. Eivät nuo häntäapinat ainakaan suomalaisen miehen perikuvaa muistuta. Kuka voisi kuvitella Vilho Koskelaa hyppimässä oksalta oksalle ja takertumassa lajitovereihinsa, jotka laumana tuijottavat samaan suuntaan ja yhtäkkiä suorittavat jokin laumahenkisen manööverin? En minä ainakaan.

Joukkuepelit ovat ihmislajilla ehkä peritty taipumus, mutta sen lisäksi ne ovat ahkeran ja suunnitelmallisen viljelyn tulosta. On totta, että myös Kiven seitsemän veljestä harrasti kiekkoilua eli kurran lyöntiä, mutta oliko heillä joukkueita? Ei tainnut olla Jukola-Toukola cupin otteluita eikä liioin cheerleadereita, joiden joukossa viekoittelevasti tanssiva Venla olisi yllyttänyt Jussia ylittämään itsensä.

Leikkivä ihminen, homo ludens, kuten Johann Huizinga hänet on esittänyt, on joka tapauksessa aika hupaisa olento. Hän keksii kaikkialle leikkejä ja leikeille sääntöjä, joita jokainen sitoutuu noudattamaan ja pitää sitten juuri täsmälleen niiden mukaan suoritetussa pelissä eli leikissä (meillähän noille asioille on jostakin syystä jopa eri sanat) saavutettua voittoa kaikkein merkittävimpänä ja suurimpana saavutuksena, jota juhlitaan aivan hillittömästi kuin oikeaa merkkitapahtumaa ikään.

Tämä tapahtuu siitä huolimatta ettei joukkueiden paremmuus oikeasti ratkea siinä yhdessä kohtalokkaassa pelissä, jossa sen leikitään ratkeavan. Jotta sattuman merkitys voitaisiin eliminoida ja oikeasti selvittää, kuka on paras, vaadittaisiin paljon enemmän ja systemaattisempia kokeita. Miten on mahdollista, että kokonainen kansa, ainakin voittopuolisesti apinamaiselta osaltaan, suorastaan villiintyy sen johdosta, että kiekko sattuu jonkin onnenkantamoisen johdosta liukumaan maaliin sen sijaan, että menisi siitä kymmenen senttiä ohi tai pysähtyisi matkalle? Mitä paremmuutta siinä ratkesi? Entä mitä einomaista on voittaa juuri MM-kisoissa tai olympialaisissa kisoissa? Onko niissä jokin erityinen maaginen merkitys?

Entä mitä ihmettä tarkoittaa sen toitottaminen, että ”olemme sankareita kaikki”, mikäli omaa maata edustava joukkue sattuu voittamaan, sanokaamme nyt, keppihyppelyssä, pussijuoksussa, naisten ampumahiihdossa tai ihan missä tahansa lajissa, jossa muut sattuvat olemaan vielä huonompia? Ja mitä järkeä on siinä, että esimerkiksi joissakin Hattulan ja Nihattulan omia paikkakuntiaan edustavissa joukkueissa on maapallon toiselta puolelta ostettuja pelaajia? Mitä siinä oikein selvitetään, kun katsotaan, kumpi noista joukkueista voittaa?

Urheilumaailman käsittämätön ja avoin typeryys on tosiasia, jota ei käyne muuttaminen. Se saattaa olla enimmäkseen aivan harmitonkin ilmiö, mitä ei tosin, kaiken maailman žirinovskien puheet huomioiden, voi pitää itsestäänselvyytenä. Luultavasti siinä on kuitenkin kyse kulttuurin rappiosta, mikäli urheilu valtaa kansakunnan mielenkiinnosta kovin merkittävän osan. Historiasta muistamme Bysantin, jossa kilpa-ajojoukkueita kannustavat puolueet nousivat politiikan keskiöön. Se maa ilmeisesti onnistui kyllä rappeutumaan jopa vuosituhannen, mitä ei voi pitää huonona saavutuksena historian kisoissa. Siihen voisimme pyrkiä, ellei rima olisi tässä asiassa niin toivottoman korkealla.