Potkupalloa ajatellessa

 

 

Lapsellisuuden vääristymiä

 

Tykkään kovasti leikeistä, joskaan en ihan kaikista, saati nyt kaikista yhtä paljon. Itse asiassa kaikki kulttuuri onkin leikkiä, kuten jo Johann Huizinga aikoinaan totesi mainiossa teoksessaan (vrt. Vihavainen: Haun huizinga tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kulttuurin rappio nähdään silloin, kun leikin ja toden välinen hienon hieno raja kokonaan häviää. Silloin syntyy tilanne, jossa leikki otetaan tosissaan ja se on masentava näky jo komivuotiailla, saati nyt kolmekymmentä tai viisikymmenvuotiailla.

Bysantissa tuli sen pitkällä rappiokaudella kilpa-ajojoukkueiden välisestä ikuisesta kisasta koko kansan ja valtionkin pääasiallisen mielenkiinnon kohde, mitä äkkiä ajatellen voisi pitää ihan yhtä hyvänä kuin mitä tahansa muutakin, mutta eihän se sitä ole.

 Vaikkapa sukupuolten välinen ikuinen leikki avaisi tien aivan toisenlaisiin sfääreihin, mikäli se saisi olla aitoa kulttuuria eikä sitä poliittista (!) totalitaarista roskaa, jollaiseksi se nyt pyritään väen vängällä muuttamaan, pitäen samalla sitä miljardibisneksenä.

Mutta lyhyesti sanoen, se on rumaa, kun aikamies sekoittaa leikin ja toden. Kuten alikersantti Rokka sanoi luutantti Lammiolle: Kuule sie luti, siul on yks paha vika, siehä haastat leikkii tosissaan!

Mutta, kuten Huizinga sanoi, sotakin on eräänlaista leikkiä, sitä kaikkein ikävintä ja kartettavinta toki.

Siitä e nyt puhukaan, vaan ajattelin nostaa taas esille vanhan blogin aiheesta, joka myös on taas ajankohtainen: potkupallo.

 

tiistai 17. lokakuuta 2017

Karttupiilon MM-kisat

 

Karttupiilon MM-kisat

 

Minua on aina ihmetyttänyt se, että jotkut aivan typerät pelit ja leikit on kelpuutettu suurten kansainvälisten kisojen aiheeksi. Niin kuin nyt tuokin potkupallo.

Tiedän erinomaisesti, mitä potkupallon ja muiden palloleikkien pelaaminen on, niitähän aina välillä jatkettiin pimeän tuloon asti pihanurmikolla. Olihan se yleensä ihan hauskaa ja samalla sai tarpeellista liikuntaa ja oppi sosiaalisuutta ja mitä lienee oppinutkaan.

Siitä huolimatta pidän täysin suhteettomana, että nimenomaan potkupallosta on tehty miljardibisnes, joka sulkee piiriinsä koko maapallon. Tyhmimmät kansakunnat ilmeisesti jopa mittaavat omaa pätevyyttään sillä, miten hyvin niiden joukkueet menestyvät tuossa pelissä ja jos ei muuten menestytä, ostetaan pelaajia muista maista.

Ihan oikein luitte, ostetaan. Jos joku noiden osto- ja myyntioperaatioiden jälkeen vielä kuvittelee, että se ostojoukkue ihan oikeasti on sen ostaneen maan täysivaltainen edustaja, hänen kannattaisi mennä tutkituttamaan järkensä tila.

Mutta niin se vain on. Jotta absurdius kävisi ylenpalttiseksi, kerääntyvät ei joukkueiden fanaatikot eli fanit sitten vielä laumoiksi, jotka hakeutuvat keskenään tappeluun. Tappelu ei tarvitse varsinaista aihetta, sellaiseksi riittää, että fanitetaan tuota toista joukkuetta eikä tätä.

Meillä päin olisi tuossa tilanteessa jo pian tullut joku vanhempi, opettaja tai isompi poika, joka olisi kertonut, miten noloa on ruveta tappelemaan pelin takia. Sen kasvava nuoriso pian oppikin ja tarvittaessa lällätettiin henkisesti kehittymättömälle ainekselle: höpöhöpöhöpö, se on ihan löpö, joka leikistä suuttuu!

Mikä erotus, verrattuna nykyiseen tilanteeseen, jossa aivan aikuisten kirjoissa käyvät nuorukaiset yhä uudelleen käyvät toistensa kimppuun, mikäli heidän joukkueensa on hävinnyt tai voittanut. Tarvitaan poliisi panemaan tämä aines järjestykseen, mutta mikään ei näköjään saa sitä häpeämään.

Tässä näyttää olevan kyseessä eräs kulttuurin rappion ilmentymä.  Kilpaurheiluhan muuttui paremman puutteessa joutoväen elämänsisällykseksi myös Roomassa ja etenkin Bysantissa. Kyse oli nimenomaan joukkuelajeista.

Aina silloin tällöin tulee ihmetelleeksi, mikä saattaa nimenomaan palloleikkien harrastajat niin aggressiiviseen ja lapselliseen tilaan, etteivät he voi enää hillitä itseään.

Muuan syy varmaan on, että siihen nimenomaan pyritään. Samastuminen ”omaan” joukkueeseen on noin periaatteessa tietenkin leikkiä, mutta leikinhän voi ottaa myös tosissaan ja näin sitä sitten myös tehdään. Tarkoituksena on nimenomaan löytää edes jonkinlainen veruke aggression purkamiselle.

Mutta ehkäpä myös itse leikkien ominaislaadulla on merkitystä? Kaksi keskenään taistelevaa joukkuetta muodostaa tietenkin ihanteellisen pohjan aggressiolle, niiden välillähän on sotarintama ja yhden menestys on aina toisen tappio. Sitä paitsi leikin luonne suorastaan provosoi erilaiseen tönimiseen, kamppaukseen ja muuhun sivistymättömään toimintaan.

Näitä touhuja katsellessa herää sääli tätä maailmanaikaa kohtaan, joka ei ole mitään parempaa kansainvälistä ajanvietettä keksinyt kuin primitiiviset pallopelit.

Muistan, miten meillä aikoinaan aina välillä kyllästyttiin pelaamaan palloa ja sen sijaan siirryttiin leikkimään karttupiiloa tai kirkonrottaa. Myös tervapata oli ihan hauska leikki.

Nämä leikit olivat siitä mukavia, että poikien puuttuessa voitiin tytötkin ottaa mukaan ja he olivat lähes tasavahvoja leikkijöitä. En muista, että suuttua olisi koskaan tarvinnut ainakaan erityisen paljon. Suuttujille sitä paitsi voitiin aina lukea tuo mainittu loru.

En väitä, että ehdotukseni olisi ilman muuta helppo toteuttaa, mutta uskon, että sitä kannattaisi ainakin kokeilla.

Se kuuluu: lopetetaan rahan yksipuolinen syytäminen jonninjoutaville pallopeleille ja suunnataan osa tuesta positiivisemmille leikeille, aluksi erityisesti vaikkapa karttupiilolle ja kirkonrotalle.

On pelkkää ennakkoluuloa kuvitella, etteivät varttuneet nuorukaiset enää voisi noita leikkejä harrastaa. Eivätkö he muka pelaa pallopelejäkin? Mikä niissä muka on kehittyneempää? Ennakkoluulot haisevat tässä tapauksessa ns. ikäsovinismille (ageism).

Mikäli ensin kehitetään hyvä kotimainen karttupiilotaso, voidaan idea luultavasti helposti sitten viedä myös naapuriin ja sitä kautta syntyy ennen pitkää maailmanlaajuinen karttupiiloyhteisö.

On tietenkin pelättävissä, että ennen pitkää tämänkin asian päälle syntyy loiskasvillisuutta: valtakunnallinen karttupiiloliitto, lukuisine toimihenkilöineen ja valmentajineen, ammattilaisuus, alfayksilöiden ostamiseen ja myymiseen erikoistuneet hämärämiehet, doping kaikkine lieveilmiöineen, sopupelikähmintä ja niin edelleen.

Mutta eihän mitään kehitystä, saati edistystä tapahdu, ellemme edes yritä. Selvää lienee joka tapauksessa, että esimerkiksi potkupallo on jo kehittynyt niin sairaaksi ja alkuperäisen ideansa menettäneeksi instituutioksi, että siitä kannatta jo yleisen edun takia luopua ja ainakin yrittää siirtyä joihinkin muihin harrastuksiin.

Kuka kajauttaa karttua ensimmäisenä? Liikunnan iloa ja huvia on tarjolla, maine ja kunnia seuraavat myöhemmin!