Kulttuurin onneton ottopoika?

 

Länsiviha ja Venäjä

 

Tunnetussa teoksessaan Occidentalism (ks. Vihavainen: Haun nöyryytyksen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) Ian Buruma ja Avishai Margalit analysoivat kansallisia lännenvastaisia ja modernisaation vastaisia reaktioita sellaisissa maissa kuin sodanedelliset Saksa ja Japani.

Kyseiset, kulttuurisessa kehityksessään myöhästyneet maat kokivat uuden länsimaisen moniarvoisen kulttuurin sietämättömänä ja arvottomana. Se oli avoin haaste koko heidän perinteiselle maailmalleen: sen säännöt, tabut ja ihanteet leimautuivat sen valossa arvottomiksi ja jopa naurettaviksi.

Uuden, modernin maailman henki oli suurkaupunkilainen ja kosmopoliittinen, sille Blut und Boden-ajattelu oli vierasta ja se vannoi utilitarismin ja hedonismin nimeen.

Kaikki yksilön tarpeiden tyydytystä edistävät asiat olivat, paitsi sallittuja, myös hyväksyttyjä ja jopa kiitettäviä. Vanhalle maailmalle ominainen kollektiivisuuden ja uhrautumisen arvostus sen sijaan oli olematonta.

Saksassa ja Japanissa siirtyminen uuteen maailmaan tapahtui rajusti, yhden sukupolven aikana, mikä merkitsi sitä, että miljoonat ihmiset kokivat elämänsä merkityksen romahtavan ja sen leimautuvan uuden kulttuurin piirissä arvottomaksi ja jopa naurettavaksi. Saksassa tämä koski erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana tehtyjä uhrauksia.

Tämä aiheutti reaktion, jossa keskeisiksi elementeiksi nousivat chauvinismi ja militarismi ja kulttuuria yritettiin valtion voimin kääntää taaksepäin, nostaen esille kansallisina esitettyjä perinteitä aina hamasta muinaisuudesta saakka. Myös syntipukeille oli käyttöä ja sellaiseksi nousivat Saksassa erityisesti juutalaiset.

Ottaen huomioon juutalaisuuden keskeisen roolin modernisaatiossa, asia oli tavallaan ymmärrettävä (vrt. Vihavainen: Haun jew tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Koko 1900-lukuahan on syystäkin kutsuttu myös juutalaisuuden vuosisadaksi.

Erilaiset fasistisiksi luokitellut liikkeet, mukaan lukien islamismi, ovat esimerkkejä tuosta Buruman ja Margalitin hahmottelemasta oksidentalismista, joka siis on reaktiota länsimaalaisen kulttuurin tunkeutumista vastaan. Tuon kulttuurin suurkaupunkilainen moniarvoisuus/arvottomuus on sietämätöntä perinteisen yhteiskunnan arvosuuntautuneelle eetokselle.

Venäjällä kehitys on Neuvostoliiton luhistumisen aiheuttaman järkytyksen jälkeen alkanut yhä selkeämmin muistuttaa sitä, mitä tapahtui ennen sotia Saksassa. Kyse ei ole vain valtiosta ja sen politiikasta.

Yhä suuremmat kansanjoukot, spontaanisti tai masinoituina näyttävät kannattavan militanttia liikettä, joka puhuu maan ja veren termein, vaatii kansakunnan nimissä yksilön uhrautumista, toisten kansojen alistamista ja denationalisaatiota, yhteiskunnan militarisaatiota ja jopa siirtymistä suurkaupungeista maaseudulle, kuten äskeisessä Russki mirin julkilausumassa (ks. Vihavainen: Haun sobor tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän kehitys näyttää noudattavan natsi-Saksan kehitystä suorastaan hämmästyttävän tarkoin. Russki mirin tunnuksiin on jopa kuulunut tuo natsien vanha iskulause Yksi valtakunta, yksi kansa, yksi johtaja -Ein Volk, ein Reich, ein Führer. Tuon yhden kansan piriin kuuluvat myös Ukrainan ja Valkovenäjän kansat.

Russki mir on varsin lähellä Kremliä ja presidentti pystyy varmasti sanelemaan sen, mitä sieltä ilmoille päästellään. Olisi varmaankin hätiköityä pitää sen ääntä vielä kansan äänenä, vaikka sekä Putin että Russki mir näyttävätkin nauttivan suurta suosiota joukkojen keskuudessa ja myös diasporassa, jopa Suomesakin.

Joukkojen suosio on kuitenkin häilyvää, kuten historia osoittaa. Se saatetaan menettää yhdessä yössä.

Venäläinen kulttuuri Neuvostoliiton romahduksen jälkeen oli epäilemättä suuressa epävakauden tilassa ja altis nykyisen kaltaiselle metamorfoosille poliittisen tilanteen tultua sille suotuisaksi.

Natsistiset ja fasistiset aatteet olivat siinä sentään aina marginaalisia, vaikka joku Žirinovski saikin merkittävän osan äänisaaliista. Ei hän sentään ollut mikään todennäköinen johtajakandidaatti, vaan ennen muuta markkinoiden paras pelle.

Mutta eihän Hitlerkään ennen suurta lamakautta ollut mikään koko kansan valinta. Vasta tuo uusi kriisi hänet nosti pinnalle ja valtaan.

Sotia edeltävän Saksan ja Putinin Venäjän vertaaminen keskenään ei todellakaan ole mikään rohkea rinnastus. Kyseessä on aivan ilmeisesti samanlaatuinen ilmiö, mutta onhan niissä toki myös eroja ja niiden etsiminen alkaakin olla jo työläämpi tehtävä.

Yksi merkittävä ero on, ettei Venäjä enää ollut polvillaan, kuten sanonta kuuluu, kun Putin aloitti oman lännenvastaisen kulttuurivallankumouksensa, vaan jo hyvässä kehitysvauhdissa. Sitä paitsi se ei ollut nimenomaisesti diktatuuri, vaan näki paljon vaivaa esiintyäkseen demokratiana. Yllättäen myöskään juutalaiset eivät missään vaiheessa joutuneet vainon kohteeksi.

Aleksandr Janov (Yanov) oli jo 1970-luvulla ennustanut, että Venäjältä (Neuvostoliitosta) nousee uusi fasismi, joka käyttää uskonnollisia tunnuksia ja vastustaa läntistä kulttuuria (vrt. Vihavainen: Haun yanov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

 Yanov oli myös ennustanut uuden antisemitismin aallon nousevan Venäjällä samaan aikaan, mikä olisi sinänsä ollut loogista ottaen huomioon juutalaisuuden merkityksen koko modernille kulttuurille ja myös venäläisen perinteen.

Näinhän ei ole tapahtunut. Sen sijaan juutalaisilla on ollut hyvin näkyvä asema uuden oligarkkiluokan piirissä ja vaikka raha onkin Venäjällä alistettu politiikalle, ei tuo alistus voi täydellinen olla. Oligarkeilla on yhä vaikutusvaltaa ja juutalaisuus, jota Venäjällä nykyään yhä harvempi edustaa, on nauttinut myös valtiovallan suosiota yhtenä Venäjän ns. perinteisenä uskontona.

Itse asiassa koko virallisen Venäjän lanseeraama kuva kansan uudesta lännenvastaisuudesta haiskahtaa aika falskilta ja pinnalliselta. Toki mielipidemittaukset kertovat, että suhtautuminen koko ”kollektiiviseen länteen” on rajusti huonontunut, mutta sodan ja totaalisen informaatiovyörytyksen oloissa sitä saattoi vain odottaa.

Itse asiassa Venäjän eliitti oli kovin suuresti tykästynyt länteen jo heti Neuvostoliiton romahdettua. Sinne matkustettiin, sinne lähetettiin lapset opiskelemaan ja asumaan, englantia opiskeltiin innokkaasti ja Lontoon arvoalueilta ostettiin kiinteistöjä niin paljon, että alettiin puhua jo Londongradista monisatatuhantisine venäläisine kolonioineen (vrt. Vihavainen: Haun londongrad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toisin kuin aiemmat emigraatioaallot, tämä venäläinen invaasio ei ollut puille paljaille joutuneiden pakolaisten, vaan äveriäiden uusrikkaiden liike. Juutalaistenkaan ei tarvinnut lähteä maasta karkotettuina, vaan he saattoivat siirtyä sinne kaikessa rauhassa ja viedä rahat mukanaan.

Se länsimaisen kulttuurin totaalinen hylkääminen, jota Venäjän uusi fasistinen komento nyt näyttäisi edellyttävän, ei tapahdu tuosta vain ja mahtikäskyllä. Koko venäläinen sivilisaatio on osa länsimaalasta kulttuuria sen laajassa mielessä ja sen irti leikkaaminen merkitsisi itseamputaatiota.

Venäläiseen kulttuuriin moderni länsimainen aines toki tuli äkkiä ja vuosikymmenien viiveellä, mikä lisäsi sen sokkivaikutusta, kun neuvostojärjestelmä oli itse asiassa vain parin sukupolven ajan vahvistanut esimodernin ja moniarvoisuuden vastaisen kulttuurin perusteita.

Kuitenkin Venäjän informaatiotila täyttyi jo 1990-luvulla erittäin nopeasti uudella aineksella, jossa olivat rinnakkain sadan vuoden takainen venäläinen ajattelu ja kaikkein muodikkain länsimainen postmodernismi. Nykyinen sivistyneistö on kasvanut tämän uuden synkretismin vaikutuksen alaisena.

Mikäli nyt lanseerattu ajatus venäläisen kulttuurin kääntymisestä itään ja etelään otetaan tosissaan, se edellyttää todellista uutta kulttuurivallankumousta, joka on suurempi kuin totalitaarisen Neuvostoliiton aikoinaan suorittama.

 Jos ja kun nyt vallitseva epänormaali tilanne uusine rautaesirippuineen saadaan onnellisesti ohitettua, voidaan sen sijaan odottaa, että Venäjä palaa takaisin sille kehitysuralle, jolla se oli sata vuotta sitten ja taas uudelleen paroin viime vuosikymmenen aikana.

Mikäli venäläisellä kulttuurilla todella on merkittävästi omaa voimaa, mikään ei pakota sitä matkimaan kaikkia länsimaisen kulttuurin muoteja, vaan se voi esittää omat norminsa ja ihanteensa.

 Jos ne menestyvät avoimessa kilpailussa, niin hyvä on. Elleivät ne menesty edes valtion tukemina (mikäpä sitä voisi estää?) herää kysymys, oliko niillä todella jotakin annettavaa tälle aikakaudelle ja tuolle kansalle?