Exodukset

Juutalaisten vaellukset

Juri Sljozkin, Era Merkurija. Jevrei v sovremennom mire. Novaja avtorskaja versija (Юрий Слезкин, Эра Меркурия. Евреи в современном мире. Новая авторская версия. «Аст», Москва 2019, 509 с.

Tunnettu Venäjän tutkija Juri Sljozkin (Yuri Slezkine) on alun perin Moskovan valtionyliopiston kasvatteja, mutta emigroiduttuaan hän on vaihtanut myös työkielensä ja tämäkin kirja on käännetty englanninkielisestä alkuteoksesta. Se on toki saatavissa myös englanniksi, nimellä The Jewish Century.

Sljozkinin lähestymistapa on virkistävän epätavallinen ja suorastaan kirjallinen. Ensin hän sijoittaa juutalaiset yhdeksi merkuriaaniseksi kansaksi monien muiden joukossa ja hahmottelee tämän laatuisten kansojen yhteiset piirteet.

Sen jälkeen hän käsittelee Shalom Aleichemin kirjallisen hahmon, Tevje Maitomiehen (Ks. Viulunsoittaja katolla) viiden fiktiivisen tyttären kohtalot ja sen myötä eri juutalaisryhmien historian 1900-luvulla. Vankasti dokumentoitu teos sisältää erittäin paljon tilastoaineistoa eikä siis ole suinkaan niin fiktiivinen, kuin ensi alkuun voisi kuvitella.

Teknisinä käsitteinä kirjoittaja puhuu apollonisista ja merkuriaanisista kansoista. Edelliset ovat juurevia kantakansallisuuksia, jotka pysyvät aloillaan ja harjoittavat alkutuotantoa perinteidensä mukaisissa yhteiskunnissa.

Jokaisen kansan ulkopuolelle suljetaan barbaarit, jotka ovat vihollisia ja vaarallisia niiden olemassaololle. sellaisten kanssa ei jaeta verta eikä leipää. Endogamia ja tabut pitävät kansat erillään. Nämä suuret kansat ovat apollonisia kansoja.

Barbaarien ja omien lisäksi on kuitenkin olemassa myös välittäjäkansoja. Myös ne kuuluvat toisiin ja pitävät tiukasti kiinni erillisyydestään. Vieraus on molemminpuolista.

Välittäjäkansat, jotka ovat luonteeltaan vaeltavia, eivät ole mihinkään maahan juurtuneita, mutta asioivat kaikkien kanssa molemminpuoliseksi hyödyksi. Ne suorittavat tehtäviä, jotka ovat muilta kiellettyjä ja ne leimautuvat toisten silmissä epäpuhtaiksi. Molemminpuolinen halveksunta yhdistää nämä merkuriaaliset kansat apollonisiin.

Merkuriaaliset kansat ovat kuitenkin hyvin tarpeellisia isännilleen. Usein ne käytännössä monopolisoivat tiettyjä hyvin tuottavia aloja, kuten koronkiskonnan, jonka harjoittaminen apollonisen kansan uskonveljien välillä olisi synti.

Merkuriaalisen kansan olemassaolo on jo periaatteessa uhanalainen ja aina silloin tällöin niitä vastaan hyökätään ja niiden omaisuus ryöstetään. Siirtyminen muualle on kuitenkin näille kansoille luontevaa.

Kirjoittaja luettelee suuren määrän tällaisia liikkuvia kansoja, joiden yhteiset piirteet eivät kuitenkaan aina tunnu ihan olennaisilta.

Joka tapauksessa sellaisia ovat juutalaisten lisäksi muun muassa eräät Intian kansat kuten parsit ja jainalaiset, Itä-Afrikan intialaiset, Karibian libanonilaiset, Kaakkois-Aasian kiinalaiset, Lähi-Idän armenialaiset ja kreikkalaiset ja jopa mustalaiset ja Irlannin travellerit.

Sljozkin löytää yllättävän paljon yhteisiä piirteitä kaikista näistä kansoista tai oikeastaan kansanryhmistä. Uudessa ympäristössä ja uudessa roolissa näet esimerkiksi kiinalaiset ja intialaiset saavat aivan uudenlaisia kulttuurisia rooleja ja eriytyvät muualla asuvista sukulaisistaan.

Vainot kuuluvat erottamattomasti merkuriaalisten kansanryhmien kohtaloon ja oma aikammekin on todistanut niitä esimerkiksi Itä-Afrikassa ja Ugandassa, Filippiineillä, Kambobdžassa, Vietnamissa Indonesiassa ja muuallakin. Juutalaisten kohtalo on vain yksi monista.

Merkuriaaliset ryhmät ovat kosmopoliitteja, välittäjiä, tukkeja, diplomaatteja, kiellettyjen ja halveksittujen ammattien harjoittajia. Kirjoittajan antama yhteisnimi tulee tietenkin Merkuriuksesta eli Hermeestä, joka antiikissa oli kauppiaiden ja varkaiden suojelija, liikkeissään nopea ja ovela pettäjä. Apollo-jumala taas symbolisoi paikallisuutta.

Sivumennen sanoen Iliaassa mainitaan, että Apollon helo-olka oli myös ruton jumala, joka ampui urhoja näkymättömillä nuolillaan, mutta se on jo eri juttu.

Juutalaiset ovat joka tapauksessa tämän kirjan päähenkilöitä ja heidän tarinansa suhteellistaminen on kirjoittajan merkittävä innovaatio.

Tosiasiahan on, että juutalaisista on, sitten 1970-80-luvulla alkaneen holokaustiteollisuuden, pyritty tekemään ryhmä, jota ei voi missään tapauksessa verrata mihinkään. Saksassahan on muuan ajatusrikoksen laji juuri Relativierung eli holokaustin (Shoahin) vähätteleminen suhteellistamalla, vertaamalla sitä johonkin muuhun.

Sljozkin, joka on itsekin juutalainen, on tästä hyvin tietoinen ja ilmeisen tyytymätön siihen anti-intellektualismiin, jota moiset ajatuskiellot edustavat. Hän toteaakin, että uskonnon hiipumisen jälkeen holokaustimyytistä tuli läntisessä maailmassa uusi absoluutti ja natseista absoluuttisen pahuuden symboli. Jumalan kuoltua paholainen jäi siis yhä toimivaksi hahmoksi.

Genosiidiä ei tietenkään ole mitään syytä vähätellä ja harva normaalijärkinen sitä kai tekeekään, mutta kirjoittaja korostaa sitä, että juutalaiset olivat vain yksi merkuriaalinen välittäjäkansa ja vieläpä sangen tyypillinen niin menestyksessään kuin kärsimyksessään. Heistä tuli kuitenkin kokonaisen aikakauden symboli, kun koko läntinen maailma muuttui apollonisesta merkuriaaliseksi.

1900-luku -modernisaatio- merkitsi yleistä merkuriaalisuuden voittoa koko maailmassa. Se alkoi Euroopasta ja sen edelläkävijöitä olivat juutalaiset. Siksi tuo vuosisata oli juutalaisuuden vuosisata.

Juutalaisuuden keskus oli 1700-luvulla Itä-Euroopassa, nykyisten Puolan ja Valko-Venäjän alueella. Kun Venäjä Puolan jaoissa valloitti alueen, sai se myös suuren määrän juutalaisia alamaisia.

Näiden asumisoikeus rajoitettiin aluksi tuolle alueelle, joka tunnettiin nimellä Tšerta osedlosti (engl. Pale of Settelement) eli juutalaisalue.

Sieltä juutalaiset pääsivät muuttamaan Venäjän keskuksiin suuremmassa määrin vasta 1900-luvun alussa ja etenkin Venäjän vallankumouksen jälkeen.

Monilta on usein jäänyt huomaamatta se valtava ja hyvin nopea muuttoliike, joka tapahtui Venäjän (Neuvostoliiton) sisällä 1920-30-luvuilla. Juutalaisia muutti sadoin tuhansin Moskovaan, Leningradiin, Kiovaan ja Harkoviin, joissa heitä aiemmin oli asunut tuskin lainkaan.

Venäjän vallankumous oli mitä suurimmassa määrin juutalainen vallankumous toteaa Sljozkin ja kertoo vain ilmeisen totuuden, jota jostakin oudosta syystä on haluttu tänäkin päivänä kieltää. Juutalaisten osuus Neuvostoliiton hallinnossa oli lähes käsittämättömän suuri ja on vielä otettava huomioon, että he ilmestyivät laajassa mitassa juutalaisalueen ulkopuolelle itse asiassa vasta vallankumouksen jälkeen.

Kyseessä oli siis todellinen vydviženije -sosiaalinen luokkaretki. Samaahan voidaan havaita myös kaukasialaisten kansojen suunnalla.

Toinen suuri exodus oli siirtyminen Palestiinaan, sionismi. Se merkitsi paradoksaalisesti merkuriaalisten juutalaisten muuttumista apolloniksiksi maan ja mannun vartijoiksi. Samalla konfliktin välttely ja pelkurimaisuus, jotka olivat kuuluneet merkuriaaliseen rooliin, hävisivät ja juutalaisista tuli hyvinkin aggressiivisia ja eteviä sotilaita.

Kolmas suuri exodus suuntautui Amerikkaan, jossa juutalaisista, joita tänä päivänä on siellä vajaat kolme prosenttia väestöstä, tuli Yhdysvaltojen intellektuaalinen, taloudellinen ja poliittinen eliitti. Prosenttiluvut ovat tunnettuja ja ne voi halutessaan tarkistaa. Juutalaisten yliedustus meritokraattisilla huippupaikoilla on valtava ja asia koskee myös niin kulttuuria kuin ”kulttuuria” eli huviteollisuutta.

Kun Neuvostoliitto romahti, hävisi samalla eräs juutalaisen vallankumouksen keskus. Sieltä muutettiin laajasti pois jo 1970-luvulta lähtien, kun systeemin uskottavuus oli mennyt. Mauri oli tehnyt tehtvänsä.

Nyt Venäjän suuresta juutalaisväestöstä on jäljellä enää vain noin puolet. Hekään eivät enää ole se muista poikkeava merkuriaalinen ryhmä, jota aikoinaan tarvittiin, koska koko väestön rooli on muuttunut eikä sellaista ryhmää enää tarvita.

Juutalaisten kohtalona oli siis toimia etujoukkona siinä yhteiskunnallis-taloudellisessa vallankumouksessa, joka tapahtui koko maailmassa. Siksi he olivat vähäisestä määrästään huolimatta 1900-luvun keskeinen ryhmä. Se oli juutalainen vuosisata ja se muutos, joka tapahtui, oli juutalaisuuden vallankumous -tai yleisemmin puhuen- joukkomittainen siirtyminen apollonisuudesta merkuriaalisuuteen.

Modernisaatio merkitsee sitä, että kaikista tulee juutalaisia, kiteyttää Sljozkin kirjansa sanoman.

Sljozkinin teos ei ole ainoa laatuaan korostaessaan juutalaisuuden merkitystä modernisaatiolle. Itse asiassa teemasta on kirjoitettu hyvinkin paljon (vrt. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jew ).

Outoa kyllä, juuri juutalaisuuden intellektuaalista haltuun ottamista halutaan joillakin tahoilla kaikin keinoin haitata ja jopa estää. Typerimmät tabujen vartijat haluavat suorastaan kieltää heitä koskevien sosiaalihistoriallisten tosiseikkojenkin esittämisen.

Kuten Sljozkin toteaa, on outoa, että ksenofobian alalla on erityinen termi varattu vain juutalaisvastaisuudelle: antisemitismi. Tosiaan, milloin olettekaan viimeksi kuulleet puhuttavan esimerkiksi antihamitismista?

Juutalainen vuosisata näyttäisi joka tapauksessa nyt olevan takana päin, arvioi Sljozkin. Apolloninen Israel ei enää edusta juutalaisuuden perinteistä roolia ja Venäjällä, kuten USA:ssakin juutalaiset ovat hyvin voimakkaasti assimiloitumassa. Sitä koskevat tabut ovat hävinneet.

On sangen virkistävää saada lukea tällainen kirja, joka uskaltaa kajota aikamme erääseen keskeiseen tabuun ja tekee sen sitä paitsi hyvin älykkäästi ja kiertelemättä.

Sljozkinin hahmottelema suuri kuva juutalaisuuden roolista aikakauden suuressa muutoksessa eli modernisaatiossa on ehdottoman kiinnostava, olkoonkin, että siinä on myös paljon kiistanalaisia kohtia.

Merkille pantavaa myös on, että tekijä mainitsee kirjan alkusanoissa kiitollisuutensa monille Venäjän tutkimuksen huippunimille ja muillekin merkittäville intellektuelleille.