Muuan maailmanhistorian merkkipaalu

 

Yhtenäinen neuvostokansa

 

On yllättävää, miten heikosti nykyään tunnetaan Neuvostoliittoa ja ymmärretään sen luonnetta.

Kyseessä oli toki totalitaarinen diktatuuri -ainakin pyrkimyksiltään- ja siihen liittyvä komentotalous, jota ei koskaan saatu kunnolla toimimaan kuluttajan tyytyväisyydeksi, vaikka se luonteeltaan sotataloutena pystyiki tuottamaan valtavia määriä sotatarvikkeita ja muuta simppeliä massatavaraa.

Useimmiten unohdetaan samalla, miten tärkeää Neuvostoliitolle oli ideologia, jolla se perusteli omaa olemassaoloaan ja herruuttaan rajojensa ulkopuolellakin. Toisin kuin nykyään yleensä kuvitellaan, tuohon ideologiaan myös uskottiin aikoinaan hyvin laajasti. Itse asiassa sen suosio romahti äkillisesti vasta vuonna 1991.

Oman virallisen tuokintansa mukaan Neuvostoliitto ainoana maana maaillmassa edusti vuodesta 1967 lähtien ns. kehittynyttä eli kypsää sosialismia, mikä oli tunnetun historian korkein inhimillisen yhteiselämän muoto.

Tuossa järjestelmässä vallitsivat aivan toisenlaiset lainomaisuudet kuin kapitalismissa ja se oli myös pidemmälle kehittynyt, kuin ns. kansandemokratioiden sosialistinen järjestelmä. Nuo maat olivat vasta pyrkimässä kehittyneeseen sosialismiin ja Neuvostoliiton kokemus osoitti, millainen  tuo korkeampi taso oli.

Kehittyneeseen sosialismiin kuului kolme perusasiaa: siinä yhtyeiskunnan alarakenne ja päällysrakenne vastasivat nyt täysin toisiaan, joten vanhat yhteiskunnan ristiriidat olivat hävinneet.

Kansallisuus oli lopullisesti menettänyt merkityksensä ihmisiä erottavana tekijänä ja kaikkien identiteetti oli nyt ensi sijassa neuvostokansalainen (sovetski tšelovek). Kansallisuuden sijaan kaikkia yhdisti ensi sijassa kommunismin rakentaminen. Oli syntynyt yhtenäinen neuvostokansa, uudenlainen ihmisyhteisö.

Sosialismin vuosikymmenet olivat nyt saaneet aikaan myös erityisen uuden ilmiön: neuvostolaisen elämänmuodon (sovetski obraz žizni), mikä oli kaikille yhteinen.

Tämä kehitysvaihe oli lainomainen askel matkalla kommunistiseen yhteiskuntaan, jota nyt oltiin rakentamassa. Kuten tunnettua, se oli yhteiskunta, jossa paitsi kansalliset ja yhteiskunnalliseen asemaan liittyvät ristiriidat oli likvidoitu, myös itse niukkuus oli voitettu.

Jokainen saisi silloin tarpeensa mukaan, työpanoksestaan riippumatta. Nuo tarpeet kyllä käsitettiin kohtuullisiksi aineellisiksi tarpeiksi: hyvä, tilava ja lämmin asunto, ravitseva ruoka ja asialliset vaatteet. Kerskakulutus ja pintamuodit eivät kuuluneet asiaan.

Myös valtion ja lähiympäristön hallintoa hoiti itse kukin vuorollaan. Virkamiehistöä ja pakotuskoneistoa ei enää tarvittu.

Noista asioista olen aina silloin tällöin kirjoittanut, mutta tuntuu siltä, ettei niitä kukaan kuitenkaan muista, joten mainitsen ne tässä lyhyesti. Olihan se aika huikea ohjelma. jonka epärealistisuus oli jokaiselle normaalijärkiselle kriitikolle ilmeistä.

Siitä huolimatta se nautti valtavien kansanjoukkojen ja erityisesti älymystön suosiota lähes viimeiseen saakka. Ellei siihen nyt suoranaisesti uskotu, iin sen nimeen ainakin vannottiin. Oltiin hyvällä asialla ja itse asiassa ainoalla mahdollisella ja siis pitemmän päälle realistisella ihmiskunnan kehitystiellä.

Tässä haluaisin nyt joka tapauksessa keskittyä tuohon yhtenäisen neuvostokansan ajatukseen. Senhän väitettiin olevan jo toteutunut tosiasia. Todellakin: siltä se monesta myös näytti. Elämänmuoto oli kuin olikin kaikkialla samanlainen, Keski-Aasiasta Pietariin ja Moskovasta Vladivostokiin. Kansallisia ristiriitoja ei esiintynyt, ainakaan nyt virallisessa mediassa ja muunlaistahan ei ollutkaan.

Totta kyllä, Baltian maissa voitiin havaita jonkinlaisia alkeellisia tyytymättömyyden ilmauksia. Siellä ilmeni nationalismia, joka virallisesti diagnosoitiin menneisyyden jäänteeksi (perežitok prošlogo). Olihan Baltia ollut paljon vähemmän aikaa sosialistinen kuin esimerkiksi Venäjä.

Satuin tuntemaan virolaisen akateemikon, historioitsijan, jonka tehtäviin kuului myös tutkia yhtenäisen neuvostokansan muodostumista Viron esimerkkien perusteella.

Tämä vetosi jo huumorintajuuni 1980-luvulla, enkä tiedä, julkaisiko hän koskaan mitään siihen liittyvää tai teettikö tutkimusta. Mahdollisesti. Joka tapauksessa oli selvää, että jos tehtäisiin normaaleja, empiirisiä tutkimuksia, jäisi tuo yhtenäisyyden olemassaolo osoittamatta. Mutta, kuten teologiassa, tieteellisen kommunismin piirissä lähdettiin siitä, että totuus oli saatu ilmoituksessa ja tutkimuksen tehtävä oli vain kertoa, miten se ilmeni empiriassa.

Hän oli mukava mies ja suuri patriootti, vaikka moni vihasikin häntä ja piti isänmaanpetturina. Sitä hän ei ollut, jonkin vain oli hoidettava mielettömätkin tehtävät, joita Moskovasta lähetettiin ja olisihan noihin hommiin aina ollut tyrkyllä kaikenlaista fanaatikkoakin.

Kun Neuvostoliitto sitten romahti, oltiin Baltiassa edelläkävijöitä. Oma kansallisuus ja sen kohtalo nostettiin esille. Se olikin jo Latviassa ja Virossa jäämässä omassa maassaan vähemmistöksi. Miten sellaista olisi voinut sulattaa?

Virallisen ideologian mukaan olisi kuitenkin pitänyt. Jo Nikita Hruštšov julisti, että veljellisten neuvostokansojen joukossa ei saanut yrittää keinotekoisesti muuttaa alueiden kansallista koostumusta, mutta ei myöskään jarruttaa sitä. Kaikkihan olivat samalla viivalla, yhteisellä asialla, eikä sosialismissa enää ollut kansallisia ennakkoluuloja.

Mikäli siis luonnollinen kehitys tulisi viemään Viron ja virolaisten venäläistymiseen, ei asialle mitään mahtaisi eikä sitä saanut estää. Saattaisihan se mahdollsesti johtaa myös Venäjän virolaistumiseen, mikäli kehityksen objektiiviset lait näin määräisivät.

Mikäli Viroon muutti suuri määrä venäläisiä suurten yleisliittolaisten projektien hyväksi työskentelemään, ei se ollut  ikään ongelma ja sitä paitsi se oli virolaisten itse aiheuttama, miksipä he eivät olleet sen enempää lisääntyneet?

Minua on aina imponoinut se, miten tavalliset suomalaiset ovat paheksuneet Viron venäläistymistä ja samaan aikaan avanneet oman maansa ovet kaikille halukkaille tulijoille. Muuhan olisi ollut rasismia. Viroon ja venäläisiin nähden tuota argumenttia ei sentään käytetty.

Kuitenkin meillä nyt jo kauan vallinnut maahanmuuttopolitiikka, johon näinä päivinä työllä ja tuskalla yritetään saada edes jonkinlaisia rajoituksia, on lähtenyt aivan samasta kuin Hruštšovin politiikka: luonnollista kehitystä ei saa jarruttaa ja talouden (hetkellinenkin) työvoiman tarve on asetettava kansallisuusaatteen edelle. Ovet auki vain.

Neuvostoliitolla oli oma ideologiansa, johon voitiin nojata, kun julistettiin kansallisten eroavaisuuksien tulleen merkityksettömiksi tai ainakin toissijaisiksi. Sattumalta ne olivatvenäläisyys ja venäjän kieli U(kansojen välisen yhteydenpidon kieli), jotka tuosta politiikasta korjasivat hyödyn, mutta ei sitä perusteltu kansallisin, vaan historianfilosofisin ”luokka-” argumentein. Ne olivat tässä maailmassa olennaisia.

Ukrainan, kuten Viron ja Latviankin itsenäistyminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen voitiin selittää kapitalistisen maailman imperialismiksi, joka tieteellistä sosialismia tunnustavan maan oli voitettava ja tuotava sen sijalle oma oikeudenmukainen ja ainoa edistyksellinen ideologiansa.

Tällä hetkellä Venäjällä ei enää ole ideologiaa, joka oikeuttaisi sen venäläistämään Ukrainaa tai Baltian maita ja vaikkapa Suomea, sitten kun ne ovat vuorossa. Ideologian sijaan on vain suurvaltasovinismi -deržavnost.

Kyseessä on juuri se sama henkinen takapajuisuus, joka elähdytti niitä venäläisiä, joiden mielestä jopa Puolan venäläistäminen kuului Venäjän pyhiin tehtäviin (vrt. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

No, jaa. Saatanaahan siellä ollaan pois ajamassa ja lähettämässä sankareita taivaaseen. Niin se kehitys etenee. Niin sanotun tieteellisen sosialismin on korvannut alaston demagogia ja huuhaa. Minnepä vielä päästäänkään?