Edistys ja kansallisuudet

 

Kansojen sulautuminen

 

Kuten tunnettua, Neuvostoliitto oli projekti, joka oman ymmärryksensä mukaan toteutti yhteiskunnallista kehitystä historian objektiivisten lakien mukaan eli oli kehityksen kärjessä, sen etujoukkona. Neuvostoliiton edun ja tavoitteiden toteutuminen merkitsivät siis samaa kuin edistys tässä historian suuressa maailmanhistorian draamassa. Asian tärkeyttä ei voi kylliksi korostaa.

Noita historian lakeja voitiin yrittää myös vastustaa ja kiertää, mutta lopputuloksena oli aina pään lyöminen seinään. Vain määrätietoinen mukautuminen historian objektiivisiin lakeihin ja suunnitelmallinen yhteiskunnan kehittäminen veivät suoraan siihen päämäärään, johon ihmiskunnan oli päästävä, kommunistiseen yhteiskuntaan.

Kehitys siis joka tapauksessa johti kaikkialla ennemmin tai myöhemmin samaan päämäärään, eikä sitä saanut keinotekoisesti yrittää jarrutella, mutta toisaalta oli asioita, joissa ei myöskään saanut kiirehtiä kehityksen objektiivisten edellytysten edelle.

Sellainen asia oli kansallisuus ja sen merkityksen muuttuminen. Kansallisella eristäytymisellä oli juurensa ihmisen alkeellisissa vaistoissa ja porvarillisessa yhteiskunnassa hallitseva luokka käytti sitä hyväkseen oman valtansa perusteluna. Kansakunnat  (natsija) olivat syntyneet porvarillisen yhteiskunnan myötä ja tulisivat sen kukistumisen jälkeen myös häviämään tarpeettomina ja vahingollisina.

Kun Sosialistisen yhteiskunnan julistettiin vuoden 1936 lopussa toteutuneen, kerrottiin myös itse Stalinin suulla, että kansalliset ennakkoluulot oli nyt uudessa järjestelmässä voitettu. Toki oli jäljellä takapajuisten ainesten aikansa eläneitä asenteita, jotka ilmenivät paikallisena nationalisina (kulttuurin vitka, perežitki prošlogo).

 Lisäksi oli olemassa jopa porvarillista nationalismia, joka tuli sosialistiseen maahan rajojen takaa -eihän Neuvostoliitossa enää ollut porvarisluokkaa.

Tällainen nationalismi oli siis olemukseltaan sekä Neuvostoliiton valtion (”sosialistisen isänmaan) että sen hallitsevan luokan (työväen) pettämistä ja rangaistiin asiaan kuuluvasti niin sanotulla ”korkeimmalla asteella” (vysšaja mera, ”vyška”), siis niskalaukaus.

 Tällaisen kohtelun saivat toteutuneen sosialismin oloissa erityisen usein monet disaporakansallisuuksien jäsenet, esimerkiksi suomalaiset, mutta kyllä muutkin vähemmistöihin kuuluvat vuosien 1937-1938 ns. kansallisissa operaatioissa. Suurin teloitettujen ryhmä olivat puolalaiset. Mielestäni on olennaisen tärkeää huomata tuo sosialismin toteutumisen ja nationalismin jäänteiden hävittämisen välinen yhteys. Se, mitä oli siedetty vielä sosialismia rakennettaessa, ei ollut enää mahdollista sosialismin toteuduttua. Näinhän oli kirjoitettukin.

Kommunistisessa yhteiskunnassa kansat tulisivat viimein sulautumaan yhteen, kuten jo klassikot olivat tienneet. 1920-luvulla Stalin kuitenkin varoitteli siitä, ettei se tapahtuisi yhtäkkiä, vaan asteettain. Kehittyisi myös uusi yhteinen kieli, joka ei olisi enempää saksakuin venäjä, vaan jokin vielä  tuntematon uusi muodostuma.

Käytännössä jotkin venäjän tapaiset kielet olivat toisia vahvempia ja vähemmistökielet sulautuisivat ensin niihin.

Mikä sitten olisi vähemmistökansojen, erityisesti pienten vähemmistökansojen kohtalo edistyksen ehtiessä pitemmälle? Oli selvää, että ne sulautuisivat suurempiin ja Neuvostoliiton tapauksessa nimenomaan venäläisiin. Tämä oli objektiivinen prosessi eli kuului historiallisen edistyksen piiriin eikä sitä edes olisi voinut estää, vaikka toisaalta ei myöskään saanut keinotekoisesti nopeuttaa, kuten toisen maailmansodan jälkeisissä ohjelmallisissa dokumenteissa varoitettiin.

Kiinnostavia tässä suhteessa ovat erityisesti Viron ja Latvian tapaukset. Tosiasia on, että niiden väestösuhteet muuttuivat tavattoman nopeasti ja että edessä oli ennen pitkää väestönvaihto. Viimeisen virolaisen tai latvialaisen kuolema tapahtuisi kenties vasta sadan tai kahdensadan vuoden kuluttua, mutta venäläisenemmistön syntyminen oli jo aivan lähellä.

Sitä paitsi 1960-luvulla oli jo syntynyt yhtenäinen neuvostokansa, jonka jäsenille kansallisuus oli toissijainen asia. Siitä katso tässä liitteenä oleva blogi.

Kommunismin rakentamisen projekti jäi sitten kesken ja oin luultavaa, ettei se tuossa muodossaan koskaan palaa. Sen sijaan meillä on nyt globaalisen kapitalistisen kehityksen projekti, jonka piirissä myös katsotaan, ettei paikallinen nationalismi ole sallittu eikä edistyksellinen kanta. Sen sijaan on alistuttava objektiivisille kehityslaeille ja annettava väestön virrata vapaasti sinne, minne se haluaa ja missä sitä tarvitaan.

Neuvosto-Virossa paikallinen nationalismi oli vallitsevan ideologian kannalta vaarallinen ja kommunismiin suuntautuvan edistyksen vastainen, takapajuinen ja jopa taantumuksellinen virtaus.

Niitä, jotka vastustivat venäläisväestön esteetöntä vyöryä maahansa ei taidettu sentään nimittää ”fasisteksi”, kuten niitä, jotka nykyään esimerkiksi Suomessa vastustavat väestönvaihtoa ja vieraan kielen ylivaltaa.

Erittäin epäilyttävä ja vaarallinen elementti he joka tapauksessa näyttävät olevan hallitsevan eliitin ja sitä uskollisesti seurailevan lauman käsityksissä (ks. Vihavainen: Haun maailman tyhmistyminen tulokset ).

A propos, onko meillä koskaan herätetty kunnon keskustelua siitä, mikä oikeus Virolla on syrjiä maassaan oleskelevia ja jopa siellä syntyneitä venäläisiä? Entä onko se oikein, ettei tuo maa ota vastaan siirtolaisia? Miksi samanlainen asenne Suomessa olisi sietämätön skandaali?

 

torstai 17. lokakuuta 2024

Muuan maailmanhistorian merkkipaalu

 

Yhtenäinen neuvostokansa

 

On yllättävää, miten heikosti nykyään tunnetaan Neuvostoliittoa ja ymmärretään sen luonnetta.

Kyseessä oli toki totalitaarinen diktatuuri -ainakin pyrkimyksiltään- ja siihen liittyvä komentotalous, jota ei koskaan saatu kunnolla toimimaan kuluttajan tyytyväisyydeksi, vaikka se luonteeltaan sotataloutena pystyiki tuottamaan valtavia määriä sotatarvikkeita ja muuta simppeliä massatavaraa.

Useimmiten unohdetaan samalla, miten tärkeää Neuvostoliitolle oli ideologia, jolla se perusteli omaa olemassaoloaan ja herruuttaan rajojensa ulkopuolellakin. Toisin kuin nykyään yleensä kuvitellaan, tuohon ideologiaan myös uskottiin aikoinaan hyvin laajasti. Itse asiassa sen suosio romahti äkillisesti vasta vuonna 1991.

Oman virallisen tuokintansa mukaan Neuvostoliitto ainoana maana maaillmassa edusti vuodesta 1967 lähtien ns. kehittynyttä eli kypsää sosialismia, mikä oli tunnetun historian korkein inhimillisen yhteiselämän muoto.

Tuossa järjestelmässä vallitsivat aivan toisenlaiset lainomaisuudet kuin kapitalismissa ja se oli myös pidemmälle kehittynyt, kuin ns. kansandemokratioiden sosialistinen järjestelmä. Nuo maat olivat vasta pyrkimässä kehittyneeseen sosialismiin ja Neuvostoliiton kokemus osoitti, millainen  tuo korkeampi taso oli.

Kehittyneeseen sosialismiin kuului kolme perusasiaa: siinä yhtyeiskunnan alarakenne ja päällysrakenne vastasivat nyt täysin toisiaan, joten vanhat yhteiskunnan ristiriidat olivat hävinneet.

Kansallisuus oli lopullisesti menettänyt merkityksensä ihmisiä erottavana tekijänä ja kaikkien identiteetti oli nyt ensi sijassa neuvostokansalainen (sovetski tšelovek). Kansallisuuden sijaan kaikkia yhdisti ensi sijassa kommunismin rakentaminen. Oli syntynyt yhtenäinen neuvostokansa, uudenlainen ihmisyhteisö.

Sosialismin vuosikymmenet olivat nyt saaneet aikaan myös erityisen uuden ilmiön: neuvostolaisen elämänmuodon (sovetski obraz žizni), mikä oli kaikille yhteinen.

Tämä kehitysvaihe oli lainomainen askel matkalla kommunistiseen yhteiskuntaan, jota nyt oltiin rakentamassa. Kuten tunnettua, se oli yhteiskunta, jossa paitsi kansalliset ja yhteiskunnalliseen asemaan liittyvät ristiriidat oli likvidoitu, myös itse niukkuus oli voitettu.

Jokainen saisi silloin tarpeensa mukaan, työpanoksestaan riippumatta. Nuo tarpeet kyllä käsitettiin kohtuullisiksi aineellisiksi tarpeiksi: hyvä, tilava ja lämmin asunto, ravitseva ruoka ja asialliset vaatteet. Kerskakulutus ja pintamuodit eivät kuuluneet asiaan.

Myös valtion ja lähiympäristön hallintoa hoiti itse kukin vuorollaan. Virkamiehistöä ja pakotuskoneistoa ei enää tarvittu.

Noista asioista olen aina silloin tällöin kirjoittanut, mutta tuntuu siltä, ettei niitä kukaan kuitenkaan muista, joten mainitsen ne tässä lyhyesti. Olihan se aika huikea ohjelma. jonka epärealistisuus oli jokaiselle normaalijärkiselle kriitikolle ilmeistä.

Siitä huolimatta se nautti valtavien kansanjoukkojen ja erityisesti älymystön suosiota lähes viimeiseen saakka. Ellei siihen nyt suoranaisesti uskotu, iin sen nimeen ainakin vannottiin. Oltiin hyvällä asialla ja itse asiassa ainoalla mahdollisella ja siis pitemmän päälle realistisella ihmiskunnan kehitystiellä.

Tässä haluaisin nyt joka tapauksessa keskittyä tuohon yhtenäisen neuvostokansan ajatukseen. Senhän väitettiin olevan jo toteutunut tosiasia. Todellakin: siltä se monesta myös näytti. Elämänmuoto oli kuin olikin kaikkialla samanlainen, Keski-Aasiasta Pietariin ja Moskovasta Vladivostokiin. Kansallisia ristiriitoja ei esiintynyt, ainakaan nyt virallisessa mediassa ja muunlaistahan ei ollutkaan.

Totta kyllä, Baltian maissa voitiin havaita jonkinlaisia alkeellisia tyytymättömyyden ilmauksia. Siellä ilmeni nationalismia, joka virallisesti diagnosoitiin menneisyyden jäänteeksi (perežitok prošlogo). Olihan Baltia ollut paljon vähemmän aikaa sosialistinen kuin esimerkiksi Venäjä.

Satuin tuntemaan virolaisen akateemikon, historioitsijan, jonka tehtäviin kuului myös tutkia yhtenäisen neuvostokansan muodostumista Viron esimerkkien perusteella.

Tämä vetosi jo huumorintajuuni 1980-luvulla, enkä tiedä, julkaisiko hän koskaan mitään siihen liittyvää tai teettikö tutkimusta. Mahdollisesti. Joka tapauksessa oli selvää, että jos tehtäisiin normaaleja, empiirisiä tutkimuksia, jäisi tuo yhtenäisyyden olemassaolo osoittamatta. Mutta, kuten teologiassa, tieteellisen kommunismin piirissä lähdettiin siitä, että totuus oli saatu ilmoituksessa ja tutkimuksen tehtävä oli vain kertoa, miten se ilmeni empiriassa.

Hän oli mukava mies ja suuri patriootti, vaikka moni vihasikin häntä ja piti isänmaanpetturina. Sitä hän ei ollut, jonkin vain oli hoidettava mielettömätkin tehtävät, joita Moskovasta lähetettiin ja olisihan noihin hommiin aina ollut tyrkyllä kaikenlaista fanaatikkoakin.

Kun Neuvostoliitto sitten romahti, oltiin Baltiassa edelläkävijöitä. Oma kansallisuus ja sen kohtalo nostettiin esille. Se olikin jo Latviassa ja Virossa jäämässä omassa maassaan vähemmistöksi. Miten sellaista olisi voinut sulattaa?

Virallisen ideologian mukaan olisi kuitenkin pitänyt. Jo Nikita Hruštšov julisti, että veljellisten neuvostokansojen joukossa ei saanut yrittää keinotekoisesti muuttaa alueiden kansallista koostumusta, mutta ei myöskään jarruttaa sitä. Kaikkihan olivat samalla viivalla, yhteisellä asialla, eikä sosialismissa enää ollut kansallisia ennakkoluuloja.

Mikäli siis luonnollinen kehitys tulisi viemään Viron ja virolaisten venäläistymiseen, ei asialle mitään mahtaisi eikä sitä saanut estää. Saattaisihan se mahdollsesti johtaa myös Venäjän virolaistumiseen, mikäli kehityksen objektiiviset lait näin määräisivät.

Mikäli Viroon muutti suuri määrä venäläisiä suurten yleisliittolaisten projektien hyväksi työskentelemään, ei se ollut  ikään ongelma ja sitä paitsi se oli virolaisten itse aiheuttama, miksipä he eivät olleet sen enempää lisääntyneet?

Minua on aina imponoinut se, miten tavalliset suomalaiset ovat paheksuneet Viron venäläistymistä ja samaan aikaan avanneet oman maansa ovet kaikille halukkaille tulijoille. Muuhan olisi ollut rasismia. Viroon ja venäläisiin nähden tuota argumenttia ei sentään käytetty.

Kuitenkin meillä nyt jo kauan vallinnut maahanmuuttopolitiikka, johon näinä päivinä työllä ja tuskalla yritetään saada edes jonkinlaisia rajoituksia, on lähtenyt aivan samasta kuin Hruštšovin politiikka: luonnollista kehitystä ei saa jarruttaa ja talouden (hetkellinenkin) työvoiman tarve on asetettava kansallisuusaatteen edelle. Ovet auki vain.

Neuvostoliitolla oli oma ideologiansa, johon voitiin nojata, kun julistettiin kansallisten eroavaisuuksien tulleen merkityksettömiksi tai ainakin toissijaisiksi. Sattumalta ne olivatvenäläisyys ja venäjän kieli U(kansojen välisen yhteydenpidon kieli), jotka tuosta politiikasta korjasivat hyödyn, mutta ei sitä perusteltu kansallisin, vaan historianfilosofisin ”luokka-” argumentein. Ne olivat tässä maailmassa olennaisia.

Ukrainan, kuten Viron ja Latviankin itsenäistyminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen voitiin selittää kapitalistisen maailman imperialismiksi, joka tieteellistä sosialismia tunnustavan maan oli voitettava ja tuotava sen sijalle oma oikeudenmukainen ja ainoa edistyksellinen ideologiansa.

Tällä hetkellä Venäjällä ei enää ole ideologiaa, joka oikeuttaisi sen venäläistämään Ukrainaa tai Baltian maita ja vaikkapa Suomea, sitten kun ne ovat vuorossa. Ideologian sijaan on vain suurvaltasovinismi -deržavnost.

Kyseessä on juuri se sama henkinen takapajuisuus, joka elähdytti niitä venäläisiä, joiden mielestä jopa Puolan venäläistäminen kuului Venäjän pyhiin tehtäviin (vrt. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

No, jaa. Saatanaahan siellä ollaan pois ajamassa ja lähettämässä sankareita taivaaseen. Niin se kehitys etenee. Niin sanotun tieteellisen sosialismin on korvannut alaston demagogia ja huuhaa. Minnepä vielä päästäänkään?