torstai 20. huhtikuuta 2017
Pariisi oin etulinjan kaupunki
keskiviikko 8. marraskuuta 2023
Lontoon suuntaan
Euroopan
suurkaupunkeja
Tässä elämän
kalkkiviivoilla huomaa aina välillä ehtineensä jo nähdä aikakausien, epookkien
vaihtuvan. Se hevosvetoinen Suomi, johon aikoinaan synnyin oli siellä
periferiassa vielä pitkälti vanhan yhtenäiskulttuurin ja alkutuotannon aluetta,
jonka ihmiset olivat sosiaalistuneet omaan agraariseen kulttuuriinsa.
Maaseudun erotti
kaupunkien elämästä syvä kuilu. Jo Savonlinnassa oltiin kovasti urbaaneja
Sulkavaan verrattuna, ainakin nuorison puolella ja mieleeni jäi, miten
biologian tunnilla muuan tyttö kysyi opettajalta täysin vakavissaan, ovatko
maalaiset tyhmempiä kuin kaupunkilaiset. Opettajan mielestä näin ei
biologisesti ollut, maalaiset olivat vain saamattomia ja tyytyivät yksinkertaisuuteensa.
Suurkaupunkeja
koko maassa oli pari kappaletta virallisen määritelmän mukaan. Sehän edellytti
sataa tuhatta asukasta ja normi on sama tänäkin päivänä. Helsingin ohella
sellaisia olivat Suomessa vain Turku ja Tampere. Koko maailmassakin suurkaupunkeja
oli vielä vähän ja varsinaisia megalopoliksia vain kourallinen. Kuten
koulussa opin, maailman suurin kaupunki oli Lontoo, jossa oli käsittämättömät
kahdeksan miljoonaa ihmistä. Tosin New York saattoi jo olla suurempi.
Noista paikoista
useimmat olivat vain lukeneet. Lähinnä merimiehet saattoivat kertoa sellaisissa
käyneensä ja se riitti jo ylpistämään miehen. Sattuipa kerran niin, että
eräässä kapakkakeskustelussa tunnelma kuumeni niin, että yksi mies huitaisi
toista nyrkillä. Äärimmäisen loukkaantunut uhri loihe tuosta lausumaan:
”Jumalauta! Löit Lontoossa käynyttä miestä!”
Suuren maailman
ihmeet houkuttivat meilläkin. Kun kaksikymmpisinä sonnustauduimme serkkupoikien
kanssa lähtemään Pariisiin, ei tavoitteenamme ollut päästä tuolla asialla
rehvastelemaan, vaan ainakin minua viehätti ajatus päästä ihan itse näkemään,
millaisia nuo maailman ihmeet olivat.
Siihen oli valmistauduttava
muun muassa opiskelemalla ranskan kieltä, mitä harrastinkin useiden vuosien
ajan. Englantiahan siellä ei paljon puhuttu ja joku tiesi valistaa, ettei
saksalla siellä tehnyt yhtään mitään.
Vuonna 1967
toteutuneella automatkalla onnistuimme näkemään vielä vanha Pariisin, sen,
jossa väki oli ihan ranskalaisen näköistä ja jossa Pigallen punaiset valot
houkuttelivat hyvin kiinnostaviin, mutta valitettavasti aivan liian kalliisiin
paikkoihin. Hallit, tuo Pariisin vatsa oli vielä olemassa ja heräili aamuyöllä
valtavaan tehtäväänsä. Siellä söimme kuuluisaa sipulikeittoa, mikä sopi
budjetillekin.
Vuonna 1967 ei
ollut vielä mitään tietoa seuraavan vuoden hulluista mellakoista ja vasen rantakin
oli idyllisen rauhallinen. Aleksanteri III:n sillalla ajoi yhtenä päivänä korea
moottoripyöräsaattue livreepukuisine poliiseineen suojelemassa Turkin presidentin
vierailua. Kaarle Gallialainen alias de Gaulle istui vieraineen mustassa sitikassa.
Monet Olavi Paavolaisen kuvaamat asiat
Halleista, St. Sulpicesta, Gare du Nordista, bukinisteista ja clochardeista
lähtien olivat yhä samanlaisina koettavissa ja nuhruisten kahviloiden krepit
maistuivat pienen budjetin matkailijoille, kuten myös patonki ja halpa
punaviini.
Kun seuraavan
kerran kävin Pariisissa vuonna 1970, oli hullun vuoden absurdi näytelmä jo
takana päin. Se oli kuitenkin jättänyt jälkensä, minulle vakuutettiin. Enää ei
sopinut tarjoilijalle huikata garçon! tai garçonne!
oli viisainta puhutella kunnioittavasti.
Sekin oli osa
sitä koko läntiseen maailmaan levinnyttä kulttuurivallankumousta, joka mitä
ilmeisimmin alkoi Sorbonnesta ja Nanterresta. Meidän apinatkin tietysti menivät
perässä minkä ehtivät ja sainpa tilaisuuden pistäytyä Vanhallakin ryyppäämässä
pullon punaviiniä samalla, kun yritin lukea ajankulukseni nuoren Marxin
kirjoituksia. Se tuntui jotenkin hienolta.
Taas näin syksyn
tultua, tekee mieli jättää huuliharppu veneeseen ja lähteä hieman maailmalle.
Pariisissa on tainnut tulla käytyä viimeksi (Vihavainen:
Haun pariisi kehityksen kärjessä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com),
joten Lontoo voisi olla nyt vuorossa. Nykyisen maailman todelliset keskukset
ovat turhan kaukana.
Moskova ja
Pietari ovat viime vuosikymmentenkin rajun kehityksen takia erittäin mielenkiintoisia,
mutta sattuneesta syystä ne ovat toistaiseksi poissa pelistä. Kuten Pariisi
aikoinaan, Lontoo tarjoaa kenties esimerkin siitä, minne maanosamme kehitys on
menossa.
Kone lähtee huomenaamulla
ja tarkoitus on ainakin sunnuntaina syödä - Sunday Roastia Espanjassa
tarjotut annokset eivät ihan ole vastanneet odotuksia- ja arkisin ainakin purjomakkaraa.
Kunnon sinappiakin on siinä maassa aina ollut saatavana. Aidot pubit ovat
kuulemma harventuneet huimasti, mutta kai sieltä vielä joku pintti löytynee.
Hotelli on Bloomsburyn kulmilla, joten divareitakin
on sopivasti lähellä ja metrolinja Highgaten hautuumaalle lähtee vierestä.
Hendonin ilmailumuseo on vielä käymättä ja moni muukin paikka Lontoossa. Joku
varmaan tietäisi, missä kannattaisi ehdottomasti vierailla noiden aikoinaan jo
koluttujen suurten museoiden ja kirkkojen ohella?
Pariisissa suurimman
vaikutuksen tekivät 1990-luvulla St. Denisin kaltaiset lähiöt. Lontoossa
vastaavia mahtanee kai myös olla, olihan Euroopan ensimmäinen
amerikkalaistyyppinen rotumellakkakin Brixtonissa vuonna 1981. Se kuuluu Euroopan
uuden aikakauden rajapyykkeihin.
Canary Wharfs
ja Whitechapel, jotka suomalaisissa laivoissa aikoinaan tunnettiin huithapelien
värväyspaikkoina taitavat jo molemmat olla ylemmän keskiluokan alueita. Uusi väestöaines
mahtanee asustaa yhäkin esikaupungeissa toisin kuin Amerikassa, jossa ongelmat
keskittyvät paikkaan, jonka nimi on Inner City.
Saatan erehtyä,
mutta mututuntumani perusteella Lontoo on yhä etnisen jakaantumisensa puolesta
toimivampi paikka kuin Pariisi. Ehkäpä jokin asia siellä on jopa paremmin kuin
Ruotsissa?
Tällaisten
asioiden selville saaminen edellyttää tietenkin niiden monilukuisten
tutkimusten lukemista, joita näistä asioista on olemassa. Pelkkä kiireinen
turistisilmäys ei sano asioista mitään olennaista.
Käynpähän silti
vilkaisemassa. On mahdollista, että teen samanlaisia oikopäätelmiä kuin muuan
suomalainen toimittaja, joka pistäytyi päiväseltään Tukholman Rinkebyssä ja
vakuutti, että paikka oli ihan ookoo.
Muuan venäläinen
ystäväni kertoo aina silloin tällöin, miten hänen ryhmäänsä oli neuvostoaikana
varoitettu vakavasti menemästä Helsingin Asematunneliin. Sehän oli aivan
tavaton väkivallan ja rikollisuuden pesä.
No, sinnehän
porukka tietenkin oitis meni ja ikävystyi nopeasti katsellessaan kiireisten
ihmisten ohikulkua. Sen jälkeen he suhtautuivat kovin kriittisesti muihinkin
suomalaisten tarinoihin.
No,
kaikenkarvaiset tappelut ja vastaavat eivät kuulu mielenkiintoni kohteisiin.
Luulaen kuitenkin, että noissa johtavissa suurkaupungeissa on aina jotakin
sellaista, jonka tulee muualle myöhemmin. Asioita apinoidaan ja jotakin gangsta-rapia
on jo kauan saatu kuulla myös meillä, missä ei ole enempää slummeja kuin gangstereita.
Ehkä niitä kuitenkin tulee?
Olisikohan se
räppi ihan siedettävää paikan päällä kuultuna? Jospa sitä innostuisi tekemään?
Siinähän ei tarvitse osata laulaa eikä runoilla ja kova ääni minulla onkin.
Missä olisi hyvä paikka tutustua asiaan?
perjantai 4. syyskuuta 2015
Euroopan ulkomuseot
torstai 24. syyskuuta 2026
Pohjoisin romaaninen kansa
Länsi-Euroopan
venäläiset
Kira Poutanen, Pariisi-koodi.
Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain. SKS kirjat 2026, 251 s.
Muistan erään venäläisen minulle joskus
sangen vakuuttuneena selittäneen, että venäläiset muistuttavat muista Euroopan
kansoista eniten ranskalaisia.
Vähäisen kokemukseni perusteella tämä oli
helppo uskoa. Venäläiset, ”maailman pohjoisin romaaninen kansa”, kuten erinomaisen
Venäjä-kirjan julkaissut Hedrick Smith heistä sanoi, tuntuivat olevan samaan
tyyliin temperamenttisia ja huolettomia ja joka tapauksessa he silloin,
neuvostoaikana yhä uudelleen toivat esille ranskalaisen kulttuurin ihailunsa.
Siihen aikaan ranskalaisuus edusti
tietenkin länsimaista vapautta, mutta sen ohella myös keisari-Venäjän muistoja
ja kaikkien tuntemaa kirjallisuutta. Ranska oli myös erilainen länsimaa, joka
oli osoittanut halunsa olla yhteistyössä Venäjän kanssa, mikä oli venäläiselle sympaattista,
vaikka ei reaalisosialismista olisikaan pitänyt.
Toki kansoissa oli erojakin. Ranskalaiset
olivat ikuisia kapinoitsijoita, joita mikään ei näyttänyt voivan estää
menemästä kadulle riehumaan ja älyttömästi tappelemaan ja särkemään kaikkea
mahdollista. Venäjällä sen sijaan kansa vaikeni, kuten Boris Godunov-oopperan
lopussa ja näytti ulkoisesti täysin masennetulta.
Oliko asia kuitenkaan niin? Venäläisiä
pitivät asiantuntijat Euroopan anarkistisimpana kansana. Piittaamattomuus
virallisista säännöistä ja kaikessa hiljaisuudessa noudatetut omat säännöt olivat
kuitenkin vain puolijulkisia. Kaksoisstandardit olivat Venäjällä olennainen
tapa kohdata ankarat säännöt. Ranskassa niitä voitiin sen sijaan avoimesti
uhmata.
Ranskalais-venäläinen ystävyys kohosi
1800-luvun lopulla, vuosisadan suurten ranskalais-venäläisten konfliktien
jälkeen hämmästyttävän suureksi teemaksi, joka synnytti kokonaisen uuden
kulttuurisen virtauksen.
Ranskalainen ”poilu” ja venäläinen
kasakka kuvattiin yhä uudelleen yhdessä, pelottavana voimana, jonka edessä saksalaisten
olisi pakko taipua. Ranskan ja Venäjän yhdistynyt voima merelläkin olisi
murskaava (vrt. Vihavainen:
Haun avellan tulokset ).
Kira Poutanen, joka on viettänyt kolme
vuosikymmentä Pariisissa, kuvaa maan tapoja ja kansan psykologiaa tavalla, joka
välittömästi tuo mieleen venäläiset. Sama muodollisen kohteliaisuuden vaatimus
toisilleen vieraiden ihmisten kanssakäymisessä, sama hierarkioiden pakollinen
huomiointi ja byrokraattien itsetietoinen tylyys, sama ylpeily omasta
kulttuurista ja pikku maan vähättely, mutta toisaalta yllättävä intiimisyys
tietyissä tilanteissa ovat jokaiselle Venäjällä toimineelle täysin tuttuja (ks.
Vihavainen:
Haun административный восторг tulokset ).
Venäläisille on ominaista myös suuri
inhimillinen lämpö ihmissuhteissa ja suuri taipumus hakeutua keskusteluissa nopeasti
syvälliselle persoonalliselle tasolle, mitä en tunnista ranskalaisuudesa, jota
muutenkin tunnen aivan pintapuolisesti.
Oman ennakkoluuloni mukaan ranskalainen
kulttuuri pikemminkin pysyttelee ulkokohtaisella tasolla ja harrastaa mielellään
onttoja sanaleikkejä henkevyyksinä. Siitä sitä ainakin jotkut 1800-luvun
venäläiset moittivat. Dostojevski ja Herzen korostivat myös ranskalaisten
poroporvarillisuutta. Asioita huonosti tuntevat kuvittelivat heitä päinvastoin boheemeiksi
ja libertiineiksi (vrt. Vihavainen:
Haun dostojevskien kaunat tulokset).
Mikäli puhutaan arkipäivän käyttäytymissäännöistä,
ranskalaisille on venäläisten ja myös esimerkiksi saksalaisten kanssa yhteistä
muodollisuus, josta sitten tietyssä vaiheessa, mutta ei missään tapauksessa
ennen aikojaan luovutaan.
Tuntemattoman venäläisen sinuttelu ei
olisi tyylitöntä, vaan äärimmäisen karkea loukkaus, olipa kyseessä kuka tahansa
täysi-ikäinen ja ranskalaisten kanssa asia näyttää olevan samoin.
Englannissahan tällainen kuvio olisi
mahdoton, koska siellä sinuttelu (”thou”) on kokonaan jäänyt pois ja kaikki
teitittelevät kaikialla. Asia on menettänyt merkityksensä samoin kuin Ruotsissa,
jossa taas teitittely on hävinnyt.
Muutenkin englantilaiset tavat poikkeavat
usein olennaisesti ranskalaisista. Kaiketi vuosisatainen perivihollisuus on
jättänyt kansojen välille jälkensä, joita ei ole yhtä helppoa pyyhkiä pois kuin
venäläis-ranskalaista vihollisuutta 1800-luvun lopulla.
Ranskalaiset ovat englantilaiselle yhä ”sammakoita”
(Frogs) ja englantilaiset ranskalaiselle ”paahtopaisteja”, ”les rosbifs” (vrt. Vihavainen:
Haun roast beef tulokset ).
Suomalainen vaatimattomuus ja tapa
harjoittaa itseironiaa näyttää ranskalaiselle olevan yhtä vieras ja käsittämätön
kuin enkä sitten myös englantilainen ”understatement”.
Ranskalainen haluaa olla itsetietoinen
ja nokkela, mikä meistä näyttää koppavuudelta ja sitä onkin. Matti Klinge
esitti mielestäni hyvin ranskalaisuutta, eikä ilman itseironiaa, mutta
meikäläisessä ympäristössä sen kontrasti ympäristöönsä aiheutti suurta kitkaa.
Suomalainen kulttuuri on ”matalan kontekstin”
kulttuuri eli pyrkii siihen, että asiat esitetään ja ymmärretään
yksiselitteisesti. Ranskalaisilla taas ne voidaan ymmärtää monella tavoin ja
vastuu ymmärtämisestä jää kuulijalle. Suotta ei savolaisia niitetä Suomen ranskalaisiksi.
Suomessa asioita myös käsitellään
käytännönläheisesti, kertoo kirjoittaja, kun taas Ranskassa kaikki aloitetaan
abstraktilla teoretisoinnilla, vaikkapa sitten Descartes’n tapaan vihoviimeiseltä
rannalta lähtien.
Suurvaltašovinismi on asia sinänsä.
Kirjoittaja kuvaa, miten muuan ranskalainen, jolla ei tietenkään ollut
minkäänlaista käsitystä asiasta, opetti hänelle, ettei Suomella mitenkään voinut
olla omaa kulttuuria, kun maa oli niin pieni ja sen historia niin lyhyt.
Vastaavaa on mahdollista kuulla
Venäjältäkin, etenkin nyt, kun häpeämättömyydestä on tullut normi keskinäisessä
kanssakäymisessä.
Aiemmin saman ajatuksen saattoi aistia
jopa monista vuolaista ylistyksistä suomalaiselle kulttuurille, joka kaikesta
huolimatta oli saanut aikaan yhtä ja toista, ainakin nyt pari kiinnostavaa
asiaa.
Toki Venäjä on saanut kokea pitkän
ajanjakson, jolloin hillitön itsekehu on ollut jopa virallista politiikkaa.
Sosialismin ja sittemmin ns. kehittyneen sosialismin luonut maa oli
oletusarvoisesti koko ihmiskunnan kehityksen kärjessä ja siis jopa
laadullisesti muita parempi.
Ranskassa vastaava asenne näyttää yhä
vaikuttavan perintönä niitä ajoilta, jolloin ranskalaisuuden matkiminen oli kaikkialla
sivistyneisyyden sine qua non (vrt. Vihavainen:
Haun turgenev litvinov tulokset ).
Sanomattakin on selvää, ettei Suomella
ole koskaan mitään asiaa sellaiselle tasolle, jolla nuo maat ovat saattaneet
onnitella itseään ylivertaisen kulttuurinsa takia. Aiheesta kyllä voi kysyäkin,
onko meillä ylipäätään mitään kulttuurista merkitystä kenellekään, ellemme lakkaa
”pätemästä” mahdollisimman suurella amerikkalaisuudellamme.
Olisi jännittävää tietää, miten
ranskalainen kokee nimen ”Poutanen”, joka niin suuresti muistuttaa ranskalaisittain
lausuttua Putinia (Poutine, vrt. Vihavainen: Haun
laputin tulokset ). Joka tapauksessa kirjoittaja ranskalaistui niin
perusteellisesti, että koki identiteettikriisin, jollainen lienee tuttu kovin monelle
muullekin integroituneelle maastamuuttajalle eli maahanmuuttajalle.
Toisen kulttuurin piirissä oman maan ja
kielen arvo ja merkitys nousevat aivan uudelle tasolle. Suomalainen kolonia
Pariisisa on kuitenkin niin pieni, että ajatuskin mistään rinnakkaiskulttuurista
on yhtä mahdoton, kuin se toisenlaisissa olosuhteissa on väistämätön.