Pariisi oin etulinjan kaupunki

Pariisi kehityksen kärjessä

Pariisi on aina yhden messun arvoinen, kuuluu jo Henrik IV sanoneen. Euroopan ainoa todellinen suurkaupunki se olikin vuosisatojen ajan.

Parisataatuhatta oli valtava määrä silloin, kun Olavi Maununpoika rehtoroi Sorbonnessa. Tuo tieteen ahjohan toivotti silloin tämän nykyään niin ylistetyn La Pucellen eli Jeanne d’Arcin roviolla käristettäväksi.

Vuonna 1905 Pariisin kaupunkialueella oli jo neljä miljoonaa asukasta, mikä tuotti ajan kunnallistekniikalle ylivoimaisia ongelmia. Futurologit näkivätkin jo surkean lopun koittavan, kun tuo valtava ihmismassa tukehtuisi hevosenlantaan, joka helteellä nousi pölykerroksena ihmisten hengitysilmaan. Teki siinä mieli mennä vähintään Seinen rannalle tai Bois de Boulogneen happea haukkaamaan.

Nyt Île-de-Francessa eli suur-Pariisissa asuu jo noin kaksitoista miljoonaa ihmistä, joista parikymmentä prosenttia siirtolaisia -ei sentään enempää, vaikka joillakin seuduilla siltä näyttäisi. Varsinaisen cityn asukasmäärä on noin sadassa vuodessa pudonnut noin kolmesta noin kahteen miljoonaan, siis hyvin pyöreästi sanoen.

Kuten jokainen ymmärtää, kehitys ei tarkoita kaupungin pienenemistä, vaan kasvamista. Väki on vain mennyt hieman loitommalle keskustan ahtaista hellahuoneista.

Joka tapauksessa porukkaa riitti taas pääsiäisen tienoona enemmän, kuin olisi kaivannutkaan. Asia koski etenkin Sacré-Coeuria ja Versailles’ta. Koskaan sen puolen vuosisadan mittaan, jolloin olen Pariisissa käynyt, ei ruuhka ole ollut samaa tasoa.

Konepistoolimiehiäkin oli, mutta ei häiritsevän paljon. Sacré-Coeurissa oli sentään neljän tai viiden miehen ryhmä, joka edusti jo melkoista tulivoimaa. Tuli kyllä mieleen, että olisi ehkä ollut parempi sijoittaa konekiväärejä strategisille paikoille. Tämä olisi kaiketi mahdollistanut tarkemman tulituksen ja tarvittaessa myös ristitulen, joka on monin verroin tavallista käsivaralta ruikkimista tehokkaampaa.

Mutta aseet vaikenivat, mikä ei ollut pettymys. Sinänsä valtava ihmismassa olisi kyllä tarjonnut hyvän turvan luoteja vastaan, mutta toisaalta se olisi alkanut talloa itseään ja ainakin Versaille’ssa olisi kuka tahansa voinut tappaa kymmeniä ihmisiä jo pelkällä ”täällä on susi!” –huudolla tai heittämällä papattimaton.

Mutta arvaan, että tällaisten asioiden ajatteleminen on sopimatonta, joten pois se. Samaan aikaan jotkut terroristit olivat suunnitelleet presidenttiehdokkaan murhaamista ja hankkineet konepistoolin ja muuta rekvisiittaa.

Uhrikandidaatti oli tosin muuan väärinajatteleva hyvien ihmisten inhokki, joten eipä siitäkään kannata sen enempää melua nostaa. Tämä nyt vain sattuu kuulumaan suurkaupungin arkeen, kuten Lontoon pormestari äskettäin lausui. Sen sijaan on syytä keskittyä ajattelemaan sitä, miten hienoa on ollut päästä eroon tuosta hevosenlannan painajaisesta. Muuten: jopa Pariisin riesana ollut koiranpaska näyttää vähentyneen. Ja sitten vielä puhutaan kulttuuripessimismistä.

Se valtava turistimassa, joka Pariisin nyt täyttää, on etupäässä itämaista. Monet puhuvat kiinaa, mutta taitaapa joukossa olla myös koreaa ja japania. Toki myös indokiinalaista le monde francophonen väestöä on Pariisissa paljon. He asuvat siellä ja menestyvät. Ja moni afrikkalainen puhuu ranskaa äidinkielenään jo maahan tullessaan.

Hyvä, perin hyvä on siis Pariisi sellaiseksi kaupungiksi, joka avautuu maailmalle ja toivottaa avosylin vastaan uudet asukkaat ja kansalaiset. Onpa siinä impivaaroille opiksi otettavaa. Jostakin syytä 1. arrondissementin ravintoloista näyttää myös absoluuttinen enemmistö olevan japanilaisia. Pohdittavaa kotimaisen cuisinen jämähtäneille ihailijoille?

Mutta olisi väärin sulkea silmiä niiltä ongelmilta, jotka keskittyvät esikaupunkeihin. Jo matkalla Roissy’stä keskustaan tapaa radan varrella tutun maiseman. Niin sanotut graffitit eli tolkuttomat ja taitamattomat kuvan tapaiset tuherrukset peittävät seiniä kilometrin toisensa perästä.

 Jos viitsii vilkaista maahan, huomaa, että se on täynnä lasinsirpaleita, muovipusseja ja kaikkea mahdollista saastaa, jota kukaan ei ole viitsinyt korjata pois eikä tule sitä koskaan tekemäänkään. Kuva muistuttaa joitakin Washingtonin esikaupunkeja. Tämä on nimenomaan nykyaikaa.

Mutta miksipä kiinnittää huomiota asioihin, jotka lopultakin ovat epäolennaisia. Pariisin vesijohtovesi on juotavaa. Ei nyt herkkua, mutta verrattuna siihen moskaan, joka joskus levitti hirveitä epidemioita, on tässä edistytty jo aivan toiselle tasolle. Kiitoksia toki kaikille asianosaisille!

Muistan hyvin, miten aikoinaan Neuvostoliitossa virallinen oikeinajattelu paheksui syvän tekohurskaasti sellaista turistia, joka puhui vaikkapa Leningradin tai Moskova harmaudesta. Olisiko muka sitten haikailtu takaisin niitä Puškinin aikoja? Ja eikö ymmärretä, miten kansan silloin kärsi? Sellaistako haluatte, kunnottomat?

Bulat Okudžava teki aiheesta salapirullisen laulunkin, jossa ihailtiin Moskovan uusia ihmeitä, mutta uskallettiin silti toivoa, että olisi päässyt Puškinin kanssa guljailemaan ravintola Jariin vaikkapa nyt varttitunniksi…

Mutta ei se Puškin palaa Venäjälle eikä Runeberg Suomeen. Ja miksi sitä paitsi pitäisi ängetä Sacré-Coeuriin aurinkoisena kevätpäivänä tai yleensäkään Versailles’hin koskaan? Ellei halua joutua tungokseen, voi aina mennä kirkkoon.

Toki Nôtre Damessa aina kansaa riittää, mutta mahtuu sinne hyvin, kun aamulla menee. Kerettiläinen ajatus kyllä kiiruhtaa heti kysymään, miksi käytetään sanaa Dame eikä esimerkiksi Demoiselle (Mademoiselle)? Sama ilmiö on myös espanjassa: Nuestra Señora. Olisko tuo senjoriitta sitten muka tytöttelyä? Eikö asia ole päinvastoin: juuri kohottamalla teinitytön jumalanäidiksi, nostettiin arvoon arvaamattomaan (arvata= arvioida, ark.) juuri ihminen nuoressa hahmossaan tyttönä?

Mutta teologi en ole, joten kysyn vaan. Joka tapauksessa kirkot, joita katsastin kymmenkunta, olivat perinnäiseen tapaan kutakuinkin tyhjiä. Saint-Germain-des-Prés oli toisena pääsiäispäivänä pienoinen poikkeus. Siellä muuten saarnasi nainen ja sitä paitsi englanniksi. En jäänyt kuuntelemaan.

Muuten, tässä kevään korvalla tuli käytyä myös Pietarin Petrikirchessä, jossa saarna myös oli englanniksi.  Lieneekö oppikaan ollut tohtori Lutherin peruja, vai olivatko nuo käänynnäisiä? Riiassa saarna oli sentään saksaksi, mutta yleisöä oli kovin vähän.

Marais’n Paavalinkirkossa oli lavastettu tyhjä hauta, mutta asia tuntui jotenkin falskilta. Ei se nyt samaa luokkaa ollut kuin nuo Loretan eri puolille Eurooppaa kuulemma lentäneet Santa Casat, Jeesuksen kodit, mutta rippikoulun 1960-luvun alussa käyneestä se tuntuu jotenkin halpahintaiselta ja muistuttaa nykyisiä Helsingissä äskettäin vietettyjä naisten ristiinnaulitsemispeijaisia.

Koska moskeijoissa tuskin saa nähdä kuvaelmia, joissa naiset esittävät Mohammedia, ajattelin pistäytyä Pariisin suurmoskeijassa, mutta puhti loppui kesken. Sen sijaan kävin viimeinkin Arabimaailman instituutissa, joka olikin vain pieni talo keskellä suurta yliopistokorttelia. Luulin joskus, että siihen kuului koko kortteli ja torni päälle päätteeksi.

Instituutin näyttely oli pieni ja pröystäilemätön, mikä hyvin sopiikin instituutin asemaan yliopiston keskellä. Ainakin näytti siltä, että siinä oli ikään kuin yksi tutkimuskohde muiden muassa. Niin kauan kuin asetelma säilyy tällaisena (onhan se?), eli islamin normatiiviset pyyteet torjutaan ehdottomasti, ovat asiat kohdallaan ja Houellebecqin dystopiat pysyvät mielikuvituksen tasolla.

Mutta eipä olla hyväuskoisia. Monet eivät ole tyytyväisiä tähän tilanteeseen ja jotkut heistä eivät kaihda mitään keinoja. Pariisi on kautta historiansa ollut Euroopan kehityksen kärjessä. Jos se pettää, on muuallakin syytä huoleen.

Toivotaan vain, että esivallan miekka pysyy terävänä, eikä hengen miekkakaan Ranskassa tylsy samalle tasolle, jolla se Suomessa on.

Lontoon suuntaan

 

Euroopan suurkaupunkeja

 

Tässä elämän kalkkiviivoilla huomaa aina välillä ehtineensä jo nähdä aikakausien, epookkien vaihtuvan. Se hevosvetoinen Suomi, johon aikoinaan synnyin oli siellä periferiassa vielä pitkälti vanhan yhtenäiskulttuurin ja alkutuotannon aluetta, jonka ihmiset olivat sosiaalistuneet omaan agraariseen kulttuuriinsa.

Maaseudun erotti kaupunkien elämästä syvä kuilu. Jo Savonlinnassa oltiin kovasti urbaaneja Sulkavaan verrattuna, ainakin nuorison puolella ja mieleeni jäi, miten biologian tunnilla muuan tyttö kysyi opettajalta täysin vakavissaan, ovatko maalaiset tyhmempiä kuin kaupunkilaiset. Opettajan mielestä näin ei biologisesti ollut, maalaiset olivat vain saamattomia ja tyytyivät yksinkertaisuuteensa.

Suurkaupunkeja koko maassa oli pari kappaletta virallisen määritelmän mukaan. Sehän edellytti sataa tuhatta asukasta ja normi on sama tänäkin päivänä. Helsingin ohella sellaisia olivat Suomessa vain Turku ja Tampere. Koko maailmassakin suurkaupunkeja oli vielä vähän ja varsinaisia megalopoliksia vain kourallinen. Kuten koulussa opin, maailman suurin kaupunki oli Lontoo, jossa oli käsittämättömät kahdeksan miljoonaa ihmistä. Tosin New York saattoi jo olla suurempi.

Noista paikoista useimmat olivat vain lukeneet. Lähinnä merimiehet saattoivat kertoa sellaisissa käyneensä ja se riitti jo ylpistämään miehen. Sattuipa kerran niin, että eräässä kapakkakeskustelussa tunnelma kuumeni niin, että yksi mies huitaisi toista nyrkillä. Äärimmäisen loukkaantunut uhri loihe tuosta lausumaan: ”Jumalauta! Löit Lontoossa käynyttä miestä!”

Suuren maailman ihmeet houkuttivat meilläkin. Kun kaksikymmpisinä sonnustauduimme serkkupoikien kanssa lähtemään Pariisiin, ei tavoitteenamme ollut päästä tuolla asialla rehvastelemaan, vaan ainakin minua viehätti ajatus päästä ihan itse näkemään, millaisia nuo maailman ihmeet olivat.

Siihen oli valmistauduttava muun muassa opiskelemalla ranskan kieltä, mitä harrastinkin useiden vuosien ajan. Englantiahan siellä ei paljon puhuttu ja joku tiesi valistaa, ettei saksalla siellä tehnyt yhtään mitään.

Vuonna 1967 toteutuneella automatkalla onnistuimme näkemään vielä vanha Pariisin, sen, jossa väki oli ihan ranskalaisen näköistä ja jossa Pigallen punaiset valot houkuttelivat hyvin kiinnostaviin, mutta valitettavasti aivan liian kalliisiin paikkoihin. Hallit, tuo Pariisin vatsa oli vielä olemassa ja heräili aamuyöllä valtavaan tehtäväänsä. Siellä söimme kuuluisaa sipulikeittoa, mikä sopi budjetillekin.

Vuonna 1967 ei ollut vielä mitään tietoa seuraavan vuoden hulluista mellakoista ja vasen rantakin oli idyllisen rauhallinen. Aleksanteri III:n sillalla ajoi yhtenä päivänä korea moottoripyöräsaattue livreepukuisine poliiseineen suojelemassa Turkin presidentin vierailua. Kaarle Gallialainen alias de Gaulle istui vieraineen mustassa sitikassa.

 Monet Olavi Paavolaisen kuvaamat asiat Halleista, St. Sulpicesta, Gare du Nordista, bukinisteista ja clochardeista lähtien olivat yhä samanlaisina koettavissa ja nuhruisten kahviloiden krepit maistuivat pienen budjetin matkailijoille, kuten myös patonki ja halpa punaviini.

Kun seuraavan kerran kävin Pariisissa vuonna 1970, oli hullun vuoden absurdi näytelmä jo takana päin. Se oli kuitenkin jättänyt jälkensä, minulle vakuutettiin. Enää ei sopinut tarjoilijalle huikata garçon! tai garçonne! oli viisainta puhutella kunnioittavasti.

Sekin oli osa sitä koko läntiseen maailmaan levinnyttä kulttuurivallankumousta, joka mitä ilmeisimmin alkoi Sorbonnesta ja Nanterresta. Meidän apinatkin tietysti menivät perässä minkä ehtivät ja sainpa tilaisuuden pistäytyä Vanhallakin ryyppäämässä pullon punaviiniä samalla, kun yritin lukea ajankulukseni nuoren Marxin kirjoituksia. Se tuntui jotenkin hienolta.

Taas näin syksyn tultua, tekee mieli jättää huuliharppu veneeseen ja lähteä hieman maailmalle. Pariisissa on tainnut tulla käytyä viimeksi (Vihavainen: Haun pariisi kehityksen kärjessä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), joten Lontoo voisi olla nyt vuorossa. Nykyisen maailman todelliset keskukset ovat turhan kaukana.

Moskova ja Pietari ovat viime vuosikymmentenkin rajun kehityksen takia erittäin mielenkiintoisia, mutta sattuneesta syystä ne ovat toistaiseksi poissa pelistä. Kuten Pariisi aikoinaan, Lontoo tarjoaa kenties esimerkin siitä, minne maanosamme kehitys on menossa.

Kone lähtee huomenaamulla ja tarkoitus on ainakin sunnuntaina syödä - Sunday Roastia Espanjassa tarjotut annokset eivät ihan ole vastanneet odotuksia- ja arkisin ainakin purjomakkaraa. Kunnon sinappiakin on siinä maassa aina ollut saatavana. Aidot pubit ovat kuulemma harventuneet huimasti, mutta kai sieltä vielä joku pintti löytynee.

 Hotelli on Bloomsburyn kulmilla, joten divareitakin on sopivasti lähellä ja metrolinja Highgaten hautuumaalle lähtee vierestä. Hendonin ilmailumuseo on vielä käymättä ja moni muukin paikka Lontoossa. Joku varmaan tietäisi, missä kannattaisi ehdottomasti vierailla noiden aikoinaan jo koluttujen suurten museoiden ja kirkkojen ohella?

Pariisissa suurimman vaikutuksen tekivät 1990-luvulla St. Denisin kaltaiset lähiöt. Lontoossa vastaavia mahtanee kai myös olla, olihan Euroopan ensimmäinen amerikkalaistyyppinen rotumellakkakin Brixtonissa vuonna 1981. Se kuuluu Euroopan uuden aikakauden rajapyykkeihin.

Canary Wharfs ja Whitechapel, jotka suomalaisissa laivoissa aikoinaan tunnettiin huithapelien värväyspaikkoina taitavat jo molemmat olla ylemmän keskiluokan alueita. Uusi väestöaines mahtanee asustaa yhäkin esikaupungeissa toisin kuin Amerikassa, jossa ongelmat keskittyvät paikkaan, jonka nimi on Inner City.

Saatan erehtyä, mutta mututuntumani perusteella Lontoo on yhä etnisen jakaantumisensa puolesta toimivampi paikka kuin Pariisi. Ehkäpä jokin asia siellä on jopa paremmin kuin Ruotsissa?

Tällaisten asioiden selville saaminen edellyttää tietenkin niiden monilukuisten tutkimusten lukemista, joita näistä asioista on olemassa. Pelkkä kiireinen turistisilmäys ei sano asioista mitään olennaista.

Käynpähän silti vilkaisemassa. On mahdollista, että teen samanlaisia oikopäätelmiä kuin muuan suomalainen toimittaja, joka pistäytyi päiväseltään Tukholman Rinkebyssä ja vakuutti, että paikka oli ihan ookoo.

Muuan venäläinen ystäväni kertoo aina silloin tällöin, miten hänen ryhmäänsä oli neuvostoaikana varoitettu vakavasti menemästä Helsingin Asematunneliin. Sehän oli aivan tavaton väkivallan ja rikollisuuden pesä.

No, sinnehän porukka tietenkin oitis meni ja ikävystyi nopeasti katsellessaan kiireisten ihmisten ohikulkua. Sen jälkeen he suhtautuivat kovin kriittisesti muihinkin suomalaisten tarinoihin.

No, kaikenkarvaiset tappelut ja vastaavat eivät kuulu mielenkiintoni kohteisiin. Luulaen kuitenkin, että noissa johtavissa suurkaupungeissa on aina jotakin sellaista, jonka tulee muualle myöhemmin. Asioita apinoidaan ja jotakin gangsta-rapia on jo kauan saatu kuulla myös meillä, missä ei ole enempää slummeja kuin gangstereita. Ehkä niitä kuitenkin tulee?

Olisikohan se räppi ihan siedettävää paikan päällä kuultuna? Jospa sitä innostuisi tekemään? Siinähän ei tarvitse osata laulaa eikä runoilla ja kova ääni minulla onkin. Missä olisi hyvä paikka tutustua asiaan?

Euroopan ulkomuseot

Nuoruuteni Pariisi

Joku venäläinen kirjoitti tässä taannoin, ettei käynti Euroopassa ole venäläiselle enää samaa kuin ennen. Joskus se merkitsi suorastaan juhlallista vierailua toisen kulttuurin sydämessä ja sen arvojen ja niistä kertovien monumenttien tutkistelua. Nyt Euroopassa käydään ilman sen kummempia mielenliikutuksia, hoidetaan asiat ja tullaan pois.

Taustalla epäilemättä oli neuvostoajan absurdi maailma, jossa matka ulkomaille oli harvinainen lahja vallan haltijoilta, jotakin, joka oli ansaittava ja joka voitiin koska tahansa ottaa pois. Kaikki kattavan valheellisuuden maailmassa pääsy hetkeksi vapauteen oli huumaava kokemus, jossa saattoi kuvitella olevansa Platonin luolan asukas, joka varjojen maailmasta pääsi katsomaan todellisuutta. Vapaa länsi oli paikka, jossa kaikki oli, kuten todellisuudessa pitikin ja jossa ei tarvinnut teeskennellä uskovansa, että kaksi kertaa kaksi on viisi.

Pariisissa kauan asuneet venäläiset sanoivat minulle jo muutama vuosi sitten, ettei sitä Pariisia enää ole, jonka he olivat kerran nähneet. Luulen, että ymmärsin, mitä he tarkoittivat, sillä olen itsekin nähnyt jotakin tuosta muutoksesta. Kävin Pariisissa ensi kerran vuonna 1967, ennen hullua vuotta. Vaikka hulluutta varmaankin jo oli ilmassa, oli tuossa de Gaullen valtakunnassa yhä paljon itsevarmuutta ja vilpitöntä omahyväisyyttä, jos toki myös perinteistä katteetonta pöyhkeyttä, joka on aina liitetty ranskalaisuuteen.

Kaiken kaikkiaan tuo siirtomaaherruudestaan vapautuva maa joka tapauksessa vaikutti yhä kiinnostavalta, elävältä kulttuurilta, johon kannatti paneutua. Se poikkesi selvästi amerikkalaisesta helppohintaisuudesta, jonka maahantuontia vastaan se yritti pontevasti taistella. De Gaulle julisti Ranskan olevan yhä suuri kansakunta ja vaikka se kuulosti jo hieman teennäiseltä, saattoi asian vielä ottaa tosissaan ainakin ajatuskokeena.

Václav Havelin uudessa kirjassa, jota en ole lukenut, päähenkilöt liikkuvat Luxembourgin puistossa, ”suuren kulttuurin ulkomuseossa”, mikä kuulostaa yhä sopivammalta termiltä kuvaamaan koko kaupunkia. Pariisi on toki metropolina yhä jättiläinen ja sen julkiset paikat liittyvät koko länsimaisen kulttuurin suuriin tapahtumiin ja virtauksiin. Kaupungin kirkkojen käsittämätön määrä liittää nykypäivän keskiaikaan, joka eräiden sikäläisten historioitsijoiden mielestä päättyi vasta muutama vuosikymmen sitten, kristinuskon menetettyä lopullisesti otteensa kansasta.

Pariisin ydinkeskustan talot, sen palatsit, puistot ja taidemuseot esittävät koko länsimaisen kulttuurin muotokielen kehityksen keskiajasta klassismin kautta siihen mitättömyyteen, joka saavutti huippunsa toisen maailmansodan jälkeen ja nähdään erityisesti La Défensessä, jossa massojen suuruus yrittää korvata niiden tyhjyyttä.

Mutta Pariisihan on joka tapauksessa upea paikka ja aina kiinnostava käyntikohde. Rikkaat tyhjäntoimittajat viihtyvät siellä. Se on useamman messun arvoinen kuin juuri mikään toinen eurooppalainen kaupunki. Mitä sen hengessä siis oikeastaan on vajavaista vai onko puute vain katsojan silmässä?

Jälkimmäinen vaihtoehto on varmasti totta sikäli, että se joka todella tuntee kaupungin historiaa ja vaivautuu siihen perehtymään, löytää siitä aina verrattomasti enemmän kuin se, joka tuntee sitä vain pintapuolisesti. Rauniotkin saattavat olla hyvin kiinnostavia. Silti uskon, että se monesta lähteestä kuulemani väite, että Pariisi on menettänyt vanhan merkityksensä, pitää paikkansa. Vastausta kysymykseen voi etsiä miettimällä, miten uusi Pariisi eroaa vanhasta, vaikka nyt vain suomalaisin silmin.

Juhani Ahon Pariisi oli vielä monessa suhteessa maailman napa, vaikka rappiosta jo oli tapana puhua. Maailmannäyttelyjen tyyssija ja maailmankielen keskus oli luonnostaan Euroopan sivistyksen kärjessä ja samalla se paikka, jossa koko maailman arvot arvioitiin ja punnittiin, tapojen hienostuneisuudesta tieteen saavutuksiin. Preussi oli kukaties yhden ainoan kerran nöyryyttänyt Ranskan armeijaa, mutta vielä se veri punnittaisiin. Kenraali Boulanger symbolisoi revanssia.

Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin Pariisi oli ennen muuta nykyaikainen metropoli, joka symbolisoi kaikkea uutta ja modernia, mutta Amerikka oli jo itse asiassa jättänyt sen varjoonsa. Itse asiassa se joka tapauksessa oli osa vanhaa maailmaa, hieman nuhjuisessa boheemisuudessaan ja jopa vähän syrjässä nousevilta liikkeiltä, jotka olivat mullistamassa maailmaa niin uudella kuin vanhalla mantereella. Vielä ennen sotaa Pariisissa oli maailmannäyttely, mutta sen pääosassa olivat pikemmin Neuvostoliitto ja Saksa kuin itse Ranska.

Sodanjälkeinen Pariisi itse asiassa jo kävi viimeistä puolustustaistelua kulttuurin suurena keskuksena ja vaikka ranskan kieli vielä EU:ssa nousi merkittävään asemaan, painui se yhä merkityksettömämmäksi kansainvälisessä käytössä. Tämän saneli talouden ja demografian kehitys niin Ranskassa kuin muualla maailmassa. Tietokoneet antoivat kielen provinsiaalistumisen prosessille vielä viimeisen, painavan panoksensa.

Vuoden 1967 Pariisi oli siis joka tapauksessa kaikesta huolimatta vielä vaikuttavan ranskalainen metropoli ja ranskalaisuudessa oli jotakin, joka yhä vetosi. Pelkästään ranskalaisia automerkkejä oli kai toista kymmentä ja Concordea rakennettiin. Ranskalainen gastronomia ei tunnustanut ketään vertaisekseen, eikä sillä juuri ollut edes haastajia. Ranskalainen kadunmies ei suostunut puhumaan englantia, mutta ei kyllä sitä osannutkaan. Yhtä hyvin hänelle olisi voinut tarjota saksaa, mikäli olisi halunnut kokea aidon gallialaisen ylenkatseen.

Mutta ehkä vaikuttavinta oli se spektaakkeli, joka nähtiin, kun Ranskan ja Turkin presidentit ajoivat autosaattueessa. Koska autojen oli oltava kotimaisia, ajettiin aika vaatimattoman kokoisilla ”isoilla kissoilla” eli Citroenin suuremmalla mallilla. Saattueena kuitenkin oli suuri määrä moottoripyöräpoliiseja, joilla oli oikeat livreepuvut. Spektaakkelissa oli hieman koomisia aineksia, mutta voittopuolisesti se oli mahtava, kuten pyrki olemaankin.

Sotilasparaateja en sattunut näkemään, mutta sellaisia oli helppo kuvitella Champ de Marsille ja vaikkapa Invalidihotellin pihalle. Militäärinen pullistelu oli joka tapauksessa arvossaan, huolimatta katkerista kokemuksista viimeaikaisissa sodissa eri puolilla maailmaa. Toki ainakin ranskankielisessä Afrikassa muukalaislegioona ja laskuvarjojoukot olivat yhä kunnioitusta herättävä voima.

Seuraavana vuonna sitten opiskelijanulkit panivat koko Pariisin sekaisin ja Euroopan ja lännen kulttuurivallankumouksen koko sekopäisyys keskittyi jotenkin aiheeseen sopivasti juuri tähän länsimaisen kulttuurin mailleen menevään keskukseen. Samoihin aikoihin alkoivat saapua hampurilaispaikat ja drugstoret, jollainen oitis löysi paikkansa myös Champs d’Élysées’illä. Myös ranskalainen kadunmies nöyrtyi opettelemaan englantia ja alkoi ostaa saksalaisia autoja ja japanilaisia moottoripyöriä.

Mutta Pariisin katukuvaa muutti eniten siirtolaisuus. Sekulaarisesta rationaalisuudestaan ylpeä Ranska ei suostunut tekemään eroa eri rotuja ja kulttuureja edustavien maahanmuuttajien välillä. Algeria ei lain mukaan ollut Ranskan siirtomaa, vaan merentakainen osa ja niinpä väkeä sieltä siirtyi yhä enemmän toiseen merentakaiseen osaan, vaikka se olikin käyttäytynyt melko tylysti. Mutta kieltä osattiin ja muutto oli helppo. Tämä ei koskenut vain Algeriaa, vaan koko frankofonista maailmaa, joka ulottui hamasta Vietnamista Keski- ja Pohjois-Afrikkaan ja Länsi-Intiaan.

Seuraukset näkyivät. 1990-luvulla oli jo mahdotonta kiivetä Sacré-Coeurin portaita joutumatta tien tukkivien afrikkalaisten kaupustelijoiden häiritsemäksi. Pohjoisafrikkalaiset jengit kansoittivat puistot, kävivät huumekauppaa ja raiskasivat sinne eksyneitä turisteja ja kanta-asukkaita. Se, joka matkusti vaikkapa St. Denis’n esikaupunkiin, sai kohdata täysin afrikkalaisen maailman. Sinne oli tosin paras olla menemättä tai mennä vain tiettyyn aikaan ja tietyssä seurassa. Tulin käyneeksi.

Pariisin tietyt esikaupungit ovat nyt lohduton näky. Siivottomuus ja graffitit osoittavat ohi ajaville, missä ongelmat pesivät. Siellä on paikkoja, joissa autojen polttaminen ei enää aikoihin ole ylittänyt uutiskynnystä sen enempää kuin virkatehtäviään hoitavien ambulanssimiesten ja palomiesten kivittäminen, se nyt vain on maan tapa. Siellä asuu uusi alaluokka, joka on kehittänyt uudenlaisen elämäntavan ja psykologian, jonka ytimessä on ajatus siitä, että asukkaat ovat ansaitsemattoman sorron uhreja ja käyvät oikeutettua sotaa riistäjään vastaan.

Mutta eihän tässä mitään uutta ole, saati kummallista. Ranskan rappiosta puhuttiin jo 1800-luvun puolivälissä ja syystä puhuttiinkin. Se oli ensimmäinen maa, jonka syntyvyys pysähtyi. Prosessi on jatkunut, vähäisin poikkeuksin. Ranska ja ranskalaisuus muodostavat nyt maailmasta verrattomasti pienemmän ja merkityksettömämmän osan kuin vielä puoli vuosisataa sitten. Pariisin tosiasiallinen provinsiaalistuminen ja muuttuminen ulkomuseoksi on yhtä väistämätön prosessi kuin aikoinaan Rooman hiipuminen. Uudet keskukset ovat jo nousseet ja nousevat yhä. Vanhat painuvat.

Mutta eikö uusien asukkaiden kirjavuus olekin todiste siitä, että maa on aidosti kansainvälinen, luopunut kansallisesta eristyneisyydestään ja valmis ottamaan vastaan globaalit haasteet? Monikansallinen värinä tekee kaupungista mielenkiintoisen siinä kuin monokulttuuri (jota Pariisissa ei ole koskaan ollut) tekisi siitä tylsän ja provinsiaalisen ja pysäyttäisi kulttuurin kehityksen. Ehkäpä nyt onkin oikeasti syytä odottaa parempaa kuin ennen ja todella kiinnostua siitä, mitä Pariisi pystyy tarjoamaan?

Rooman valtasivat aikoinaan barbaarit, jotka olivat tervetulleita täyttämään legioonien rivejä ja suuresti ottaen kai hoitivatkin tehtävänsä asianmukaisesti. Jossakin vaiheessa totuuden hetki koitti ja se, mikä kerran oli roomalaisuutta, ei enää merkinnyt yhtään mitään. Eihän sitä enää ollut.

Tiedämme, että Rooman rappio ja romahdus on parasta selittää talouden kehityksellä, ellei halua ikävyyksiä. Tietyssä vaiheessa länsi ei enää kyennyt tuottamaan sitä, minkä kulutti ja maksoi sen sijaan jalometalleilla, jotka virtasivat itään, joka hoiti tuotannon. Rooman moraalista rappiota tai barbaarien invaasiota ei siis kannata pitää ensisijaisina imperiumin hajoamisen ja sortumisen syinä. Yleistä tasa-arvoa saarnaavaa kristinuskoakaan ei sovi vielä sinänsä syyttää siitä suvaitsevaisuudesta, joka avasi Rooman portit kansainvaelluksille. Se nyt vain meni kuin meni ja kukoistus päättyi aikanaan.

Mutta Roomaa ei tuhonnut mikään sitä kulttuurisesti kehittyneempi mahti. Kulttuurin tilalle tuli barbaria ja pimeys, kaikesta evankeliumin ylevyydestä huolimatta. Itse asiassa tämä saattaa olla yleinen lainomaisuus, kuten taloudessa Greshamin laki, jonka mukaan huonompi raha pyrkii aina korvaamaan arvokkaamman.

Pariisi, kuten Lontoo ja Berliini alkavat kaikki näyttää kaikki yhä enemmän ulkomuseoilta, joiden asukkaat eivät ole aidosti edes kiinnostuneita siitä, mitä heidän kaupunkinsa ja heidän sivilisaationsa on joskus edustanut. Vielä vähemmän siitä ovat kiinnostuneita ne maahanmuuttajat, joiden arvomaailmassa näiden metropolien kanta-asukkaat ovat vain arvottomia vääräuskoisia, joiden kulttuuri on saatanasta, kuten se taitaa ollakin. Nämä vieraat, toisin kuin venäläiset, eivät ole välinpitämättömiä. He vihaavat näkemäänsä, mutta eivät mene pois.

Barbaarien invaasio, sanan vanhassa merkityksessä ei varmastikaan ole länsimaiden rappion tärkein syy. Sen sijaan se on sen näkyvin oire ja lakmustesti. Mikäli sivilisaatio ottaa nöyränä vastaan määräämättömän määrän sellaisen toisen sivilisaation edustajia, joille uuden asuinmaan arvot ovat parhaimmassa tapauksessa yhdentekeviä ja normaalitapauksessa vihattavia, tunnustaa se käyneensä mitättömäksi ja ansaitsevansa häviämisen.

Tällainen tilanne ei ole kenenkään ulkopuolisen syytä. Se osoittaa, että barbaria on voittanut maan sisällä, kun sen sivilisaatio on lakannut arvostamasta itseään. Ulkoa päin saapuvien, toisenlaisten ja vähemmän suvaitsevien barbaarien tehtäväksi jää enää työn viimeisteleminen. Se on tehtävä, johon ei vaadita muuta kuin asennetta ja kaikesta päätellen se tulee kyllä onnistumaan, vaikka tuskin kivuttomasti. Eipä muuta kuin bonjour, tristesse. Onhan tämä nykyinenkin prosessi kiinnostavaa katsottavaa. Muinoinen opettajani esitti aina silloin tällöin toivomuksen, että mekin saisimme rappeutua tuhat vuotta, mutta hän olikin optimisti.