Lontoon suuntaan

 

Euroopan suurkaupunkeja

 

Tässä elämän kalkkiviivoilla huomaa aina välillä ehtineensä jo nähdä aikakausien, epookkien vaihtuvan. Se hevosvetoinen Suomi, johon aikoinaan synnyin oli siellä periferiassa vielä pitkälti vanhan yhtenäiskulttuurin ja alkutuotannon aluetta, jonka ihmiset olivat sosiaalistuneet omaan agraariseen kulttuuriinsa.

Maaseudun erotti kaupunkien elämästä syvä kuilu. Jo Savonlinnassa oltiin kovasti urbaaneja Sulkavaan verrattuna, ainakin nuorison puolella ja mieleeni jäi, miten biologian tunnilla muuan tyttö kysyi opettajalta täysin vakavissaan, ovatko maalaiset tyhmempiä kuin kaupunkilaiset. Opettajan mielestä näin ei biologisesti ollut, maalaiset olivat vain saamattomia ja tyytyivät yksinkertaisuuteensa.

Suurkaupunkeja koko maassa oli pari kappaletta virallisen määritelmän mukaan. Sehän edellytti sataa tuhatta asukasta ja normi on sama tänäkin päivänä. Helsingin ohella sellaisia olivat Suomessa vain Turku ja Tampere. Koko maailmassakin suurkaupunkeja oli vielä vähän ja varsinaisia megalopoliksia vain kourallinen. Kuten koulussa opin, maailman suurin kaupunki oli Lontoo, jossa oli käsittämättömät kahdeksan miljoonaa ihmistä. Tosin New York saattoi jo olla suurempi.

Noista paikoista useimmat olivat vain lukeneet. Lähinnä merimiehet saattoivat kertoa sellaisissa käyneensä ja se riitti jo ylpistämään miehen. Sattuipa kerran niin, että eräässä kapakkakeskustelussa tunnelma kuumeni niin, että yksi mies huitaisi toista nyrkillä. Äärimmäisen loukkaantunut uhri loihe tuosta lausumaan: ”Jumalauta! Löit Lontoossa käynyttä miestä!”

Suuren maailman ihmeet houkuttivat meilläkin. Kun kaksikymmpisinä sonnustauduimme serkkupoikien kanssa lähtemään Pariisiin, ei tavoitteenamme ollut päästä tuolla asialla rehvastelemaan, vaan ainakin minua viehätti ajatus päästä ihan itse näkemään, millaisia nuo maailman ihmeet olivat.

Siihen oli valmistauduttava muun muassa opiskelemalla ranskan kieltä, mitä harrastinkin useiden vuosien ajan. Englantiahan siellä ei paljon puhuttu ja joku tiesi valistaa, ettei saksalla siellä tehnyt yhtään mitään.

Vuonna 1967 toteutuneella automatkalla onnistuimme näkemään vielä vanha Pariisin, sen, jossa väki oli ihan ranskalaisen näköistä ja jossa Pigallen punaiset valot houkuttelivat hyvin kiinnostaviin, mutta valitettavasti aivan liian kalliisiin paikkoihin. Hallit, tuo Pariisin vatsa oli vielä olemassa ja heräili aamuyöllä valtavaan tehtäväänsä. Siellä söimme kuuluisaa sipulikeittoa, mikä sopi budjetillekin.

Vuonna 1967 ei ollut vielä mitään tietoa seuraavan vuoden hulluista mellakoista ja vasen rantakin oli idyllisen rauhallinen. Aleksanteri III:n sillalla ajoi yhtenä päivänä korea moottoripyöräsaattue livreepukuisine poliiseineen suojelemassa Turkin presidentin vierailua. Kaarle Gallialainen alias de Gaulle istui vieraineen mustassa sitikassa.

 Monet Olavi Paavolaisen kuvaamat asiat Halleista, St. Sulpicesta, Gare du Nordista, bukinisteista ja clochardeista lähtien olivat yhä samanlaisina koettavissa ja nuhruisten kahviloiden krepit maistuivat pienen budjetin matkailijoille, kuten myös patonki ja halpa punaviini.

Kun seuraavan kerran kävin Pariisissa vuonna 1970, oli hullun vuoden absurdi näytelmä jo takana päin. Se oli kuitenkin jättänyt jälkensä, minulle vakuutettiin. Enää ei sopinut tarjoilijalle huikata garçon! tai garçonne! oli viisainta puhutella kunnioittavasti.

Sekin oli osa sitä koko läntiseen maailmaan levinnyttä kulttuurivallankumousta, joka mitä ilmeisimmin alkoi Sorbonnesta ja Nanterresta. Meidän apinatkin tietysti menivät perässä minkä ehtivät ja sainpa tilaisuuden pistäytyä Vanhallakin ryyppäämässä pullon punaviiniä samalla, kun yritin lukea ajankulukseni nuoren Marxin kirjoituksia. Se tuntui jotenkin hienolta.

Taas näin syksyn tultua, tekee mieli jättää huuliharppu veneeseen ja lähteä hieman maailmalle. Pariisissa on tainnut tulla käytyä viimeksi (Vihavainen: Haun pariisi kehityksen kärjessä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), joten Lontoo voisi olla nyt vuorossa. Nykyisen maailman todelliset keskukset ovat turhan kaukana.

Moskova ja Pietari ovat viime vuosikymmentenkin rajun kehityksen takia erittäin mielenkiintoisia, mutta sattuneesta syystä ne ovat toistaiseksi poissa pelistä. Kuten Pariisi aikoinaan, Lontoo tarjoaa kenties esimerkin siitä, minne maanosamme kehitys on menossa.

Kone lähtee huomenaamulla ja tarkoitus on ainakin sunnuntaina syödä - Sunday Roastia Espanjassa tarjotut annokset eivät ihan ole vastanneet odotuksia- ja arkisin ainakin purjomakkaraa. Kunnon sinappiakin on siinä maassa aina ollut saatavana. Aidot pubit ovat kuulemma harventuneet huimasti, mutta kai sieltä vielä joku pintti löytynee.

 Hotelli on Bloomsburyn kulmilla, joten divareitakin on sopivasti lähellä ja metrolinja Highgaten hautuumaalle lähtee vierestä. Hendonin ilmailumuseo on vielä käymättä ja moni muukin paikka Lontoossa. Joku varmaan tietäisi, missä kannattaisi ehdottomasti vierailla noiden aikoinaan jo koluttujen suurten museoiden ja kirkkojen ohella?

Pariisissa suurimman vaikutuksen tekivät 1990-luvulla St. Denisin kaltaiset lähiöt. Lontoossa vastaavia mahtanee kai myös olla, olihan Euroopan ensimmäinen amerikkalaistyyppinen rotumellakkakin Brixtonissa vuonna 1981. Se kuuluu Euroopan uuden aikakauden rajapyykkeihin.

Canary Wharfs ja Whitechapel, jotka suomalaisissa laivoissa aikoinaan tunnettiin huithapelien värväyspaikkoina taitavat jo molemmat olla ylemmän keskiluokan alueita. Uusi väestöaines mahtanee asustaa yhäkin esikaupungeissa toisin kuin Amerikassa, jossa ongelmat keskittyvät paikkaan, jonka nimi on Inner City.

Saatan erehtyä, mutta mututuntumani perusteella Lontoo on yhä etnisen jakaantumisensa puolesta toimivampi paikka kuin Pariisi. Ehkäpä jokin asia siellä on jopa paremmin kuin Ruotsissa?

Tällaisten asioiden selville saaminen edellyttää tietenkin niiden monilukuisten tutkimusten lukemista, joita näistä asioista on olemassa. Pelkkä kiireinen turistisilmäys ei sano asioista mitään olennaista.

Käynpähän silti vilkaisemassa. On mahdollista, että teen samanlaisia oikopäätelmiä kuin muuan suomalainen toimittaja, joka pistäytyi päiväseltään Tukholman Rinkebyssä ja vakuutti, että paikka oli ihan ookoo.

Muuan venäläinen ystäväni kertoo aina silloin tällöin, miten hänen ryhmäänsä oli neuvostoaikana varoitettu vakavasti menemästä Helsingin Asematunneliin. Sehän oli aivan tavaton väkivallan ja rikollisuuden pesä.

No, sinnehän porukka tietenkin oitis meni ja ikävystyi nopeasti katsellessaan kiireisten ihmisten ohikulkua. Sen jälkeen he suhtautuivat kovin kriittisesti muihinkin suomalaisten tarinoihin.

No, kaikenkarvaiset tappelut ja vastaavat eivät kuulu mielenkiintoni kohteisiin. Luulaen kuitenkin, että noissa johtavissa suurkaupungeissa on aina jotakin sellaista, jonka tulee muualle myöhemmin. Asioita apinoidaan ja jotakin gangsta-rapia on jo kauan saatu kuulla myös meillä, missä ei ole enempää slummeja kuin gangstereita. Ehkä niitä kuitenkin tulee?

Olisikohan se räppi ihan siedettävää paikan päällä kuultuna? Jospa sitä innostuisi tekemään? Siinähän ei tarvitse osata laulaa eikä runoilla ja kova ääni minulla onkin. Missä olisi hyvä paikka tutustua asiaan?