Pintaa syvemmältä

 

Aikakausi omasta näkökulmastaan

 

Kristiina Kalleinen, Valtioaamun aika. Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1863. Gaudeamus 2023, 352 s.

 

Verrattain nuoren kliseen mukaan Suomen poliittinen historia Porvoon valtiopäivistä vuoteen 1863 eli valtiopäivätyöskentelyn uudelleenaloittamiseen saakka oli ollut valtioyötä, jolloin suuriruhtinaskunnassa ei tapahtunut juuri mitään. Siellä oltiin hiirenhiljaa ja sieltä kuului vain hallintokoneiston natinaa.

Tämä näkemyshän on joutunut pahan riepottelun kohteeksi jo siitä lähtien, kun Osmo Jussila vuonna 1969 julkaisi väitöskirjansa Suomen perustuslakien suomalaisista ja venäläisistä tulkinnoista. Tutkimus kyseenalaisti jopa koko ajatuksen Suomen valtiollisuudesta ja sen aktin merkityksestä, joka tapahtui Porvoossa vuonna 1809, kun Suomi liitettiin Venäjään. Puhe valtiopäivistäkin osoitettiin harhaanjohtavaksi.

Matti Klinge kuului myös niihin tutkijoihin, jotka halusivat ymmärtää tuon ajan Venäjän näkökulmaa Suomen asioissa ja häneltä liikeni runsaasti ymmärrystä myös Nikolai I:lle, joka oli ollut liberaalien venäläistenkin vihaama mörkö jo aikoinaan.

Kristiina Kalleinen, joka on tutkinut nimenomaan tätä aikakautta hyvin monipuolisesti, on nyt tehnyt siitä yleisesityksen, jonka nimeksi on symbolisesti valittu Valtioaamun aika. Kun asioita tarkastellaan aikalaisperspektiivistä, osoittautuu, ettei kyseessä edes Nikolain hallitessa ollut suinkaan Suomen kannalta mikään pakkovallan kausi, jolloin vähintäänkin lain henkeä koko ajan poljettiin ja kaikki normaali kehitys estettiin.

Itse asiassa tapahtui suorastaan kaikinpuolista edistystä. Sellaiset asiat kuin vapaa kansalaistoiminta, kansanopetus ja vapaa yritteliäisyys toki pääsivät todella kasvamaan vasta Nikolain kuoltua, mutta jo sitä ennen tapahtui paljon sellaista, jota ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä. Kyllä suuriruhtinaskunnan menestyksestä kannettiin huolta ja siinä myös onnistuttiin.

Osmo Jussila kiteytti aikoinaan tuota aikaa koskevan historiankäsityksen peruskysymykseksi: kumpi oli oleellinen, Porvoon (maapäivien) akti vai Haminan rauha?

Haminan rauhan 200-vuotisseminaarissa niin suomalainen kuin venäläinen osapuoli olivat hämmästyttävän yksimielisiä tuosta asiasta, josta sentään oli kiistelty paljon yli sata vuotta. Jussilan magnum opus Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917 jopa käännettiin venäjäksi suurlähettiläs Rumjantsevin toimesta. Suuri suomalainen/ suomalais-venäläinen historiakiista oli nyt sitten viimeinkin saatu lopulliseen ratkaisuun.

Mutta harvat asiat tässä maailmassa ovat lopullisia, edes historiantulkinnoissa. Syystäkin suuresti kunnioitettu suuri myyttiensärkijä, professori Jussila oli epäilemättä paljastanut aikojen kuluessa syntyneen myytin ja palauttanut asiat alkuperäisille perustuksilleen. Ajatus Suomen valtioluonteesta oli toki sinänsä esitetty jo varhain, mutta sen juridiset perusteet olivat huterat ja Venäjän taholla asiaa ei koskaan tunnustettu.

Kuitenkin tuo ajatus oli Suomen kansallisen myytin ydin. Ajatus Nikolai II:sta valansa rikkojana ja Helmikuun manifestin jälkeisten lakien laittomuudesta lepäsivät tällä perustalla. Kyse ei suuressa konfliktissa kuitenkaan tietysti ollut viime kädessä juridiikasta, vaan kansallisesta pyrkimyksestä, kansakunnan oikeudesta ja jopa velvollisuudesta oman asiansa ajamiseen. Politiikka oli tahdon asia silloinkin.

Politiikka on aina ollut myös mahdollisen taidetta silloin, kun sitä voidaan pitää onnistuneena. Suomalaista politiikkaa on anakronistisesti arvosteltu nöyräselkäisyydestä Venäjän suuntaan, mutta harva vakavasti otettava taho on kritisoinut sitä huonoista tuloksista. Tällaista tiettyjen -ahtaidenkin-  raamien sisällä pysyvää politiikkaa suomalaiset harrastivat myös ennen vuotta 1863 ja se onnistui.

Suomen vertaaminen Puolaan on tässä suhteessa myös klisee, mutta on se kyllä enemmänkin. Vuoden 1863 valtiopäivistä Suomessa päätti Aleksanteri II, emmekä voi tietää, mitä hänen aivoissaan loppujen lopuksi silloin liikkui, kuten Kalleinen toteaa.

Selvää joka tapauksessa on, että kyseessä oli näyteikkunapolitiikka Euroopan suuntaan. Läntinen Eurooppa ja erityisesti Ranska näet uhkasi jo aseellisella interventiolla Venäjää, joka taas kerran tuhosi Puolan pyrkimykset kansakuntansa itsehallinnon laajentamiseen. Tämä aiheutti Venäjällä suuren chauvinismin purkauksen, jonka seuraukset sitten nähtiin Puolan lopullisena hävittämisenä kartalta.

Eihän Venäjällä ollut mitään oikeutta Puolan ja puolalaisuuden tuhoamiseen. 1860-luvullahan se kuitenkin suorastaan kielsi ja yritti hävittää koko puolalaisuuden, samaan tapaan kuin se nyt on Putinin johdolla suvainnut julkeasti väittää, ettei mitään Ukrainaa ja ukrainalaisuutta ole. Tällä kertaa Eurooppa ei ole vain katsonut syrjästä.

Vai oliko Venäjällä itse asiassa täysi oikeus toimia Puolassa kuten se toimi? Puolalaiset olivat kapinoineet yhä uudelleen Venäjää vastaan, niin 1700-luvulla kuin sitten Napoleonin hyökkäykseen yhtymällä vuonna 1812 ja lopulta autonomisena kuningaskuntana sekä vuosina 1830-1831 että 1863-1864.

Itsevaltiaana Venäjän keisarilla oli kenties juridinen oikeus kukistaa aina kapinat ja vähintäänkin siihen pakotti valtioetu, jollainen Venäjälläkin tietysti on, vaikka sellainen toki oli myös puolalaisilla. Puolalaisten kansallislaulu ”Vielä ei Puola ole hävinnyt” (Jeszcze Polska Nie Zginęła ), kuulosti venäläisen korvaan jopa uhkaukselta, mitä se olikin. Laulun keskushenkilönä mainittiin jopa Dabrowski, joka taisteli yhdessä Napoleonin kanssa Venäjää vastaan.

Sivumennen sanoen, Ukrainan kansallislaulu alkaa myös sanoilla ”Ukraina ei ole vielä hävinnyt” (Ще не вмерла України і слава, і воля,…). Suomen kanssa sillä oli yhteistä se, ettei kumpikaan kansakunta ollut juridisesti vielä syntynytkään, kun ne liitettiin Venäjään. Ero Puolaan oli ilmeinen.

Suomen, Puolan tai Ukrainan vapaustaisteluissa ei koskaan ole ollut pääasiassa kyse juridiikasta, vaikka silläkin on saattanut olla merkitystä. Kyse on ollut nationalismista ja sen edistämisestä käytettävissä olevin keinoin. Tiedän, että koko asiaa monet pitävät nykyään anakronismina, mutta se ei muuta asiaa.

Anakronismeista puheen ollen, valtiosääntöhistorian dosentti Aki Rasilainen on Kanavassa 2/2023 kirjoittanut, että historiaa on hallittava nykyisyydestä käsin ja tehnyt se johtopäätöksen, että anakronismi tässä tapauksessa on suorastaan asiaankuuluvaa. Me emme ainoastaan saa, vaan meidän tuleekin arvioida menneisyyden tekoja oman aikamme eikä noiden menneiden aikojen arvoista käsin.

Tämä lähestymistapa mahdollistaa sen, että menneille tapahtumille voidaan antaa myös sellainen kielteinen -ja arvatenkin myös myönteinen- merkitys, jota niillä ei oman aikansa näkökulmasta ole ollut.

Näinhän tosiaan onkin tapana tehdä. Tutkijan näkökulmasta asia tuntuu suunnilleen samalta kuin antaa lupakirja tyhmyydelle: saatte antaa asioille, joita ette tunne, sellaisen merkityksen kuin teistä tuntuu hyvältä.

Vielä yhden kliseen lisätäkseni: ihmiset eivät tiedä, mitä ovat tekemässä, eivät ainakaan suuressa kehyksessä tarkasteltuina. Inhimillisen toiminnan seuraukset ovat ani harvoin sellaisia, kuin niiden on tarkoitettu olevan. Edes tulevaisuuden perusteita ei ole oikeastaan koskaan kyetty näkemään kymmeniä vuosia tai edes muutamia vuosia eteenpäin.

 Kun nyt arvioimme sitä, mitä on menneisyydessä tehty, joudumme pakostakin ottamaan ennen muuta huomioon sen, mitä on saatu aikaan, toissijaista on se, mihin on pyritty, olipa se sitten miten hyvää ja kaunista -tai törkeää ja häpeällistä- tahansa.

Jokainen löytää riittävästi esimerkkejä tästä perusasiasta, otetaan nyt vaikka esille pelkkiä vuosilukuja: 1918, 1939, 1941, 2023… Viimemainittu tosin on meitä niin lähellä, että voimme kaikin mokomin uskoa tehtyjen päätösten olevan ainoita oikeita ja ymmärrämme niiden taustan.

Koskaan päätökset eivät politiikassa sentään ole ainoita mahdollisia, eiväthän ne muuten politiikkaan kuuluisikaan. Kansakuntana meidän epäilemättä kuuluukin suhtautua menneisyyteen nykyajan näkökulmasta ja tietyn naiiviuden, etten sanoisi yleisen tyhmyyden tason säilyttäen, mikä ei koskaan olekaan tuottanut ongelmia.

Kuitenkin on olemassa myös tieteellisen ymmärtämisen taso, jossa on kaivettava esille menneiden päätösten perusteet ajan omasta näkökulmasta. Vain silloin tehdään oikeutta niille, jotka ovat eläneet ennen meitä, tyystin toisenlaisessa maailmassa.

Tässäkin mielessä Kalleisen kirja on erittäin arvokas historiallisen kauden esitys, joka perustuu aikakauden monipuoliseen tuntemukseen. Kun pelkkä tyhmyys ei tunnu riittävän, on syytä kaivaa esille tämän tasoisia tutkimuksia, jotka menevät pintaa syvemmälle.