Vanha vainolainen

 

Venäläinen julmuus

 

Kuten tässä hiljattain kirjoitinkin, venäläiset ovat periteisesti olettaneet olevansa kansojen keskuudessa poikkeuksellisen hyväntahtoisia ja inhimillisiä.

Turkin sodan (1877-1878) aikana Euroopassa ilmeni puheita venäläisten raakuuksista. Venäjällä sen sijaan julkista sanaa olivat hallinneet kuvaukset turkkilaisten epäinhimillisyydestä Balkanin kristittyjä ja erityisesti serbejä kohtaan. Nämä kauhutarinat tunnettiin hyvin Suomessakin eivätkä ne ilmeisesti perää vailla olleet. Etenkin basibosukit, turkkilaiset sotarosvot saivat kammottavan maineen.

Balkanin kristittyjä oli autettava, ajatteli ”koko Venäjän kansa” ja komiteoita perustettiin tätä tarkoitusta varten, naiset ompelivat sidetarpeita ja raaputtelivat niitä varten vanua, miehet ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi ja rikkaat kustansivat rintamalle kokonaisia joukko-osastoja. Tästähän kerrotaan Tolstoin Anna Kareninassakin.

Puheet venäläisten raakuuksista sen sijaan kuitattiin pahantahtoisena panetteluna, miten kirjoittikaan Dostojevski, joka osoitti sanansa eurooppalaisille:

 Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa, tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia…

Dostojevskihan oletti venäläisen ihmisen olevan enemmän kuin tavallinen yhden kansallisuuden edustaja. Toisin kuin muut, venäläinen kykeni eläytymään kaikkien muidenkin ihmisten riemuun ja tuskaan. Hän oli kaikki-ihminen (vsetšelovek).

Todisteina väitteensä puolesta Dostojevskilla tosin oli esitettävänään lähinnä viittauksia Puškinin kykyyn kuvata eri kansallisuuksia. Mahdollisesti Dostojevskin ajatuksenjuoksuja vahvisti myös se, että aivan erityisesti Venäjällä kotiopettajat eivät opettaneet lapsille vain yhtä kieltä, tuota pakkoranskaa, joka oli maailmankieli vaan lisäksi usein vielä myös saksaa ja englantia. Sen lisäksihän he oppivat myös venäjää -paremmin tai huonommin.

Totta on, että venäläinen kirjallisuus on täynnä kuvaksia sympaattisista sotilaista, Tolstoin kansanomaisesta kapteeni Tušinista aina yhtä kansanomaiseen generalisssimus Suvoroviin. Julmuus ja raakuus oli kaukana noista tyypeistä, jotka ymmärsivät myös vihollisen tuskan ja ahdistuksen. Silti he osasivat toimia taistelussa häikäilemättömän tehokkaasti ja rohkeasti, käyden pistimin muskettitulta vastaan.

Kun Euroopassa sotilas pieksettiin tunteettomaksi koneeksi, joka pelkäsi enemmän esimiehiään kuin vihollista, vedottiin Venäjällä hänen omanarvontuntoonsa ja hänestä saatettiin käyttää hellittelynimitystä ”ihmesankarit” (tšudo-bogatyry), kuten Suvorov teki.

Epäilemättä asia oli näin, myös näin. Mutta oli se toisinkin. Eivät kaikki päälliköt Venäjällä olleet mitään Suvoroveja, hän oli poikkeustapaus. Esimiehillä oli tapana lyödä turpaan alaisiaan ihan opetuksen vuoksi ilman mitään erityistä syytä ja kujanjuoksuissa ihmisiä tapettiin jopa tuhansilla iskuilla. Raakalaismaisempaa menoa on vaikea kuvitella.

Väitetään, että venäläiset omaksuivat kujanjuoksun nimenomaan ruotsalaisilta, mutta kyllä se meillä pysyi aina järjellisissä rajoissa ja ruoskinta käsitti usein vain muutamia tai muutamia kymmeniä iskuja. Sen jälkeen voi kyllä vielä palvella, eihän miehiä riittänyt tuhlattaviksi.

Hakkaamalla kasvatettu elukka oli todennäköisesti henkisesti valmis suomaan muillekin saman kohtelun, josta itse oli saanut kärsiä.

Tässä voi ehkä jättää huomiotta ne slavofiiliset ylistykset, joita venäläisen talonpojan kristillisistä hyveistä oli tapana esittää. Näissä kuvauksisahan venäläinen oli luonnostaan kristityn perikuva, nöyrä, armelias ja auttavainen.

Varmaan sellaistakin henkeä oli, ehkä jopa poikkeuksellisen paljon juuri venäläisten keskuudessa. Kukapa lienee asiaa tarkoin tutkinut. Asian toinen puoli oli, että ei-ortodokseja pidettiin pakanoina, ranskalaisetkin olivat vuonna 1812 ja vielä ensimmäisessäkin maailmansodassa talonpojille "basurmaaneja" eli muhamettilaisia, ei siis kristittyjä veljiä.

Sotilaselämä ankarine marsseineen ja alituisesta puutteesta ja nälästä kärsivinä teki varmasti kuitenkin kaikkialla, eli siis muuallakin kuin Venäjällä tehtävänsä. Sotilas ei enää ollut talonpoika vaan eli uudessa todellisuudessa.

 Siviilit ja viholliset olivat sotilaalle mahdollisia kohteita, kun omaa surkeaa tilaa haluttiin parantaa tai kostaa sen takia. Ryöstöt ja raiskaukset olivat sotilaan taivas. Mitä tulee erityisesti kasakoihin, joille sodankäynti ja sotarosvous olivat perinnöllisenä ammattina, heitä käytettiin yleisesti tuhoamistehtäviin, kuten omasta historiastammekin muistamme.

Kirjallisuus on täynnä myös julmuuskuvauksia, joita Dostojevskikin olisi löytänyt, jos olisi viitsinyt nähdä vaivaa. Kuvaukset vanhoilta ajoilta, kuten Taras Bulba, olivat silkan, päättömän julmuuden kuvausta. Myöhemmiltä ajoilta mieleen tulee erityisesti Isaac Babelin Punainen ratsuväki, jossa helliä tunteita saavat osakseen vain hevoset. Babel oli itsekin palvellut tuossa punaisessa ratsuväessä.

Toki muinaisaikojen kuvauksissa lapsenomaisen raakuuden olettaminen oli normaalia, näin esimerkiksi Frans Bengtssonin Orm Punaisessa. Normaaliahan se onkin myös kaikissa arkaaisissa eepoksissa, lukuun ottamatta Kalevalaa.

1800-luvulla venäläiset kansatieteilijät uskoivatkin suomalaisten olevan erityisen väkivallatonta kansaa. Historiansa sankarikertomuksissaankin he kun näet turvautuivat loitsuihin eivätkä väkivaltaan.

Kun tieto Viipurin venäläismurhista sitten vuonna 1918 levisi, olivat venäläiset aivan hämmästyksissään. Mitään tällaista ei ollut odotettu. Eihän sitä paitsi vastaavaa tapahtunut edes Venäjällä -vielä.

Mitä nyt tämän tai tuon kansan erityiseen julmuuteen tulee, uskon, että eroja niiden välillä kyllä on ja on ollut. Ajatelkaamme vaikkapa japanilaisten toimintaa Kiinassa 1930-luvulla, saksalaisten tunnettuja toimia idässä ja omassa maassaankin ja vaikkapa ruotsalaisten toimintaa Fraustadtin taistelun jälkeen (ks. Vihavainen: Haun fraustadtin taistelu tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nykyiset ruotsalaiset ovat kuitenkin kovin lauhkeaa porukkaa ja sama koskee saksalaisiakin. Joskus asia vallan tuskastuttaa. Mutta olosuhteet ne pedon tekevät ja se kulttuuri, joka elähdyttää laumaa. Uskon, että olemme yksinkertaisesti typeriä, jos etsimme selityksiä julmuuteen perintötekijöistä tai edes tuhatvuotisesta kulttuurista, tataari-mongolien perinnöstä ja niin edelleen.

Ihminen on laumaeläin ja oppii nopeasti uusille tavoille, mikäli se kulttuuri, jossa hän elää, muuttuu. Näin on tapahtunut useimmissa Euroopan maissa. Olisi typerää kuvitella, että kyseessä ovat ikuiset, vaikkapa geneettiset erot. Mutta oinhan se kulttuurinkin syvien rakenteiden muutos melkoinen tehtävä.