tiistai 2. helmikuuta 2016

Visegrad ja me



Visegrad

Vuonna 1991 muodostivat Puola, Unkari ja Tshekkoslovakia niin sanotun Visegradin ryhmän. Sen jälkeen kun Tshekkoslovakia hajosi kahtia, on ryhmään kuuluvien valtioiden määrä kohonnut neljäksi. Valtioiden yhteistyön perinteen ulottuvat peräti vuoteen 1335, jolloin Puolan, Böömin ja Unkari-Kroatian kuninkaat päättivät yhteistyöstä sen ajan politiikassa.
Politiikassa tämä 64 miljoonan asukkaan ryhmä ei ole yleensä esiintynyt korkealla profiililla, mutta nyt ajat ovat muuttuneet. Kaikki nämä valtiot ovat ryhtyneet vastustamaan EU:n pakolaispolitiikkaa ja joutuneet sen  takia kahnauksiin Brysselin kanssa, vaikka hallitusten suosio omassa maassa on noussut sitäkin enemmän. Paitsi keskiajalta juontuva yhteistyö, Visegrad-maita yhdistää sosialistinen menneisyys ja niiden asukkailla on tuoreessa muistissa se demokratiavaje, jonka kätkeytyi imperiumin makeilevien iskulauseiden alle.
Tämä kapinakeskus ei ole aivan vähäinen merkitykseltään. ”Big, bad Visegrad” otsikoi The Economist tammikuussa. EU etsii painostuskeinoja, joilla pahat pojat voitaisiin ajaa takaisin ruotuun. Puheet ”epädemokraattisuudesta” tai edes taloussanktiot eivät kuitenkaan välttämättä tehoa niihin, jotka puhuvat EU:n ”rituaali-itsemurhasta”, kuten Slovakian pääministeri Robert Fico. Kun vaakakupissa ovat kansakunnan kunnia ja itsemääräämisoikeus, on niitä vaikea kumota millään muulla. Tämä ei ehkä päde esimerkiksi Suomessa, mutta kaikki on toisin, kun kyseessä ovat nuo taannoiset Itä-Euroopan maat, jotka tiesivät kuuluvansa länteen, mutta oli pakotettu itäisyyteen.
Ei Moskovakaan ”itäisyys” niin tavattoman kauheaa ja takapajuista ole, kuten on tullut tavaksi yhä uudelleen tarpeettomasti todistella. Kauheaa lienee ennen muuta ajatus siitä, että oman kansakunnan olisi pakko alistua esimerkiksi Saksan käskyvaltaan asioissa, jotka koskevat suoraan ja nimenomaisesti noiden V4 maiden omaa, kansallista tulevaisuutta. Entäpä, jos niille olisi aikoinaan kerrottu, että jokaisen on otettava vastaan muutaman prosentin verran venäläistä väestöä, muussa tapauksessa kauppaneuvotteluissa Moskovan kanssa tulee vaikeuksia?
Seurauksena olisi ollut avoin konflikti ja veriset yhteenotot, joita olisivat säestäneet myötätunnon ilmaukset lännestä ja kansainvälinen paheksunta Moskovan barbarian johdosta. Sopivat henkilöt kauppaneuvotteluihin olisi luultavasti löydetty, mutta kansojen kyräily tyrannimaista Moskovan valtaa kohtaan olisi jäänyt pinnan alla kytemään ja purkautunut ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Niinpä Moskova ei edes yrittänyt vakiinnuttaa imperiumiaan näissä maissa noin karkeilla keinoilla. Baltian maita ei otettu yhtä vakavasti ja tiedämme, mitä siellä tapahtui.
Jonkin mielestä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta, että nuo, usein takapajuisina pidetyt maat uskaltavat nousta läntisen Euroopan korkeita käskyjä vastaan. Eihän vastaavaa ole nähty täällä pohjolassa, tai ainakaan Ruotsissa ja Suomessa.
Erityisesti Puolan kohdalla vilkaisu menneisyyteen auttaa ymmärtämään asioita. Kun Puolan naapurit, Preussi, Venäjä ja Itävalta hävittivät vuosien 1772-1795 kolmessa jaossa kokonaan Euroopan  kartalta Puolan, oli kyseessä Euroopan uudemman historian ehkä kyynisin rikos, jota perusteltiin reaalipolitiikan vaatimuksilla. Puolalaista kansallistuntoa ei kyetty hävittämään. Puolalaisten kuuluisa isänmaallisuus nousi huippuunsa niissä taisteluissa, joita he usein alivoimaisina kävivät valloittajia vastaan.
Länsi-Euroopasta saatiin myötätuntoa ja konkreettistakin apua, mutta se ei riittänyt. Vuonna 1795 ranskalaiset yrittivät auttaa kuolemaantuomittua Puolaa ja Napoleon nimitti vuoden 1812 Venäjän-retkeään ”Puolan sodaksi”. Ei ihme, että Aleksanterin palveluksessa olevat puolalaiset joukot ryntäsivät Napoleonin puolelle. Vuoden 1812 sota oli myös heille ”Isänmaallinen sota”, mutta ei Venäjän puolella.
1800-luvun Puolan kapinoiden tarina tunnetaan meilläkin. ”Puolaa rauhoittamaan” marssi Suomen kaarti vuonna 1831 ja valmistautui samaan myös vuonna 1863. Entäpä, jos olisimme julistaneet ylpeästi, ettei Puolan sota ole meidän sotamme? Olisiko meidän pitänyt tehdä niin? Mahdolliset seuraukset ymmärrettiin aikanaan erinomaisesti. Se politiikka, jonka ansiosta Aleksanteri II:n patsas nyt seisoo keskellä Senaatintoria ei olisi silloin ollut mahdollista. Silloin olisimme menettäneet kaiken, kuten puolalaisetkin. He tosin  eivät menettäneet kunniaansa.
Kunniaa on ollut tapana pitää tyypillisenä puolalaisena ylellisyytenä. Sorretut puolalaiset, jotka ymmärsivät olevansa syyttä sorrettuja, kantoivat taakkansa ylpeästi ja kieltäytyivät yhteistyöstä halveksimansa sortajan kanssa. Tämä ainakin on se tunnettu stereotypia, jonka mukaisia monet klassisen venäläisen kirjallisuuden kopeat puolalaishahmot ovat. Todellisuus on aina hieman monimutkaisempaa ja voidaan todeta, että esimerkiksi Venäjän armeijan upseeristosta puolalaiset muodostivat hyvin huomattavan osan. Kunnia kunniana, mutta aatelisen herrasmiehen oli myös hankittava jostakin leipänsä.
Nationalismi on Euroopassa kuulunut niihin vapausaatteisiin, joiden puolesta suuret ihmisjoukot ovat parin sadan vuoden ajan olleet valmiit uhraamaan kaikkensa. Ne maat, jotka nykyisin tunnetaan Visegrad-maina, ovat hyvä esimerkki nationalismin emansipatorisesta roolista. Saksalle ja Ranskalle nationalismi on erityisesti 1900-luvulla tullut merkitsemään joukkotuhoa ja totaalisen sodan mielettömyyttä. Juuri siellä on kunniaan nostettu se isänmaallisuuden demonisointi, joka ei ole tuntematon meilläkään.
On luonnollista, että Brysselin (en tarkoita Belgiaa) perspektiivistä katsoen Visegrad-maiden nationalismi halutaan tulkita takapajuisuudeksi, ellei pahemmaksi. Yhtä luonnollista on, että EU:n paternalismi tulkitaan noissa maissa sietämättömäksi tunkeiluksi, johon ei haluta alistua.
Konfliktia ei ole helppo ratkaista, jos osapuolten näkemykset ovat noin kaukana toisistaan. EU:ssa näköjään pyritään tulkitsemaan asia oikeuskysymykseksi, mutta Visegradin näkökulmasta tämä taitaa haista vahvemman oikeudelta. Mitä demokratiaa toteutetaan silloin, kun sen päätökset ovat vastoin oman kansakunnan etua ja tahtoa? Entä kansakunnan kunnia? Sillekö nauretaan Brysselissä? Kuinka kauan?

7 kommenttia:

  1. Kiitosta. Jälleen osui oikeaan.

    Hiukan huvitti, kun katselin EK:n puheenjohtaja Alahuhdan haastattelua. Totesi, että ellei näitä ja näitä toimenpiteitä tehdä, SUOMI LUISUU ULOS POHJOISMAIDEN VIITERYHMÄSTÄ! Eikä Alahuhta ole ainoa, joka tällaista toitottaa. Jotkut vielä lisäävät, että Suomi päätyy "kyseenalaiseen Itä-Euroopan viiteryhmään".

    Tällainen tämä yhtenäinen ja solidaarinen E-unioni näköjään on: ylemmän ja alemman luokan kasteja.

    Uutisissa kerrotaan muuten Itä-Euroopasta jopa vähemmän kuin Venäjästä. Todella yksisilmäistä on Suomen hallitsevien piirien ja median toiminta; ja se ainokainenkin on puusilmä.

    VastaaPoista
  2. Siinäpä sitä onkin ukrainalaisille nationalisteille pähkinä purtavaksi, kun Venäjää vastaan taistelun jälkeen Afrikasta aletaan lappamaan loputtomasta ihmismassasta pakolaismassoja maahan

    VastaaPoista
  3. "Visegrad ja me"

    Kaiken takana on lainsäädäntö. Jos Talvisodan mahdollisen tuloksen seurauksena ja O.W. Kuusisen hallituksen ehdotuksesta Suomi liitettäisiin Neuvostoliittoon, niin juridisesti, Neuvostoliiton lakien mukaisesti Suomella olisi ollut myös mahdollisuus erota Neuvostoliitosta. Poliittis-ideologinen seula oli kuitenkin hyvin tiukka, koska marxilais-leniniläisen ideologian mukaan yksityisomistus piti lopettaa maksimaalisesti. Tämän jälkeen ns. kansan viholliset ja porvarilliset nationalistit. Niitähän oli vaikka kuinka paljon. Apu-lehti oli aikoinaan julkaissut suomalaisten kommunistien laatiman luettelon suomalaisista, jotka oli vietävä pois Suomesta ihan ensitilassa. Kaikki muu on todennäköistä jossittelua...

    Kaiken takana on lainsäädäntö. Visegradin maat liityivät valmiseen EU:hun, ne eivät olleet mukana laatimassa EU:n lainsäädäntöä. Pakolaisia koskeva lainsäädäntö toimi hyvin muutamia tuhansia pakolaisia silmällä pitäen. Mutta nyt onkin tapahtunut atomipommin räjähdyksen tapainen pakolaispaisumus, joka jatkuu, jatkuu, jatkuu... Viimeksi mainittu asia on niin luonnoton, että se ei voi olla luonnollista, se on hybridisotaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa! Ryssä siinä on takana? No sepä olisi pitänyt arvata, jotain luonnotontahan siinä tosiaan on.

      Poista
    2. Hah ha..
      Olen minäkin sitä mieltä että hybridiä on, hypridisottaa, ne kun on kovia kulkemaan nykyään.

      Hybridin tässä kansainvaellukseen hukuttautuvassa Europessa taitaakin kyllä muodostaa idän sijasta läntinen yleinen heikkotustila, eli sentimentalisoitu keskiluokka, poliittinen arvopelkuruus ja omalakisen sananvallan makuun päässeet globalismin media-politrukit, eli aina pomottamaan ja alempiaan opettamaan valmiit nuoret naiset ja miehet piäkaupungin suunnalta, sanoisinko vielä että nuo liberalismin pioneerit.

      Puolalle ja Unkarille toivotan onnea ja menestystä valitsemallaan ladulla.

      vantaalainen

      Poista
  4. Ennustan Varsovaan suuria "ihmisoikeuksia" ja "oikeudenmukaisuutta" vaativia mielenosoituksia, joissa kannetaan huolta Puolan "demokratian" heikosta tilasta. Tulemme näkemään näissä mielenosoituksissa plakaatteja, joissa vaaditaan Puolaa kantamaan "globaali vastuunsa".

    Näitä mielenosoituksia organisoivat erilaiset kansalaisjärjestöt, jotka näyttävät ulospäin tyypillisen punavihreiltä ja yhtä tyypillisesti, jotkin näistä järjestöistä saavat rahoituksensa Soroksen kaltaisilta miljardööreiltä. Siinä lyövät kättä somasti liberalismin oikea ja vasen laita.

    Puolassakin on kommunismin kukistumisesta jo sen verran aikaa, että totalitarismin vastainen rokotus ei enää tepsi kaikkiin.

    maallikko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ennustan"

      Vuonna 2014 presidentti Putin ilmaisi näkemyksensä julkisesti ja selkeästi, että tästä lähtien kysymys on "игра без правил" -meiningistä (peli ilman sääntöjä).

      Kerran kysymys on pelistä ilman (kansainvälisen oikeuden) sääntöjä, niin se voi merkitä tsaari-Putinin poliittisen pelleilemisen absoluuttisesta vapaudesta (Что хочу, то и ворочу).

      Poista

Kirjoita nimellä.