Oligarkkien aika

Julius Caesar ja oligarkkien aika

Joku anekdoottihenkilö tokaisi joskus anekdoottiaikana, ettei Caesar voinut mikään suuri mies olla, kun hänen kirjansa kerran kuuluvat alkeisopintojen tasolle.

Gallia omnis divisa est in partes tres, quarum unam incolunt Belgae, aliam Aquitani, tertiam, quae ipsorum lingua Celtae, nostra Galli appellantur…

Nämä rivit ovat kautta vuosisatojen kuuluneet yhä uusien koulupoikasukupolvien lukemistoon ja ulkoahan ne on opittu, minäkin, epäilemättä hyödykseni ja ehkä myös ansaitsemakseni rangaistukseksi: Opin sauna, autuas aina, koska vitsoin vihdotaan. Ett’ on lyöty, siit’ on hyöty. Seuraa taito, toimikin…

Pidän mahdollisena ja todennäköisenä, että nuo riimit kuvastavat vääristynyttä, ellei suorastaan tuhoisaa ajattelua, mutta kaikesta huolimatta on Eurooppamme vuosituhantinen kehitys päässyt uskomattomaan kukoistukseensa juuri näillä traditioilla tai niistä huolimatta. Latinakoulujen pennalismi ja koirakoulumainen idiotismi raivostuttivat aina myös erityislahjakkaita oppilaita, joista Nietzsche on yksi esimerkki.

Mutta Caesarin suuruudesta ei yleensä ole ollut erityisiä epäilyksiä huolimatta siitä, että myös De bello Gallico paljastaa hänen julmat sodankäyntitapansa. Joka tapauksessa hänen hieno retoriikkansa, jolla hän kuuluu voittaneen sotilaat puolelleen, on lajissaan esimerkillistä.

Caesarin tapaus lienee joka tapauksessa ajankohtainen nykyään, kun jälleen elämme aikaa, jolloin oligarkit näyttelevät suurta roolia tässä maailmassa. Tosin Caesarin Roomassa triumviraatti toimi käytännössä korkeimpana auktoriteettina myös politiikassa ja oikeudenkäytössä, kun sitä ylempää mahtia ei ollut olemassa.

 Putinin Venäjällä ja Obaman Amerikassa valtiovalta ei sentään ole suoranaisesti, siis virallisesti oligarkkien käsissä. Demokraattisesti valitut, etten sanoisi demokraattiset instituutiot ja siis henkilöt ovat sentään niitä, joilla on käytettävissään väkivaltakoneisto ja jotka varovat ainakin paljastamasta liikaa, että kansa ja jopa valtio on heille pikemmin väline kuin palveltava kohde, jonka kukoistus olisi itsetarkoitus.

Plutarkhos, joka toki oli suuri moralisti, kuten jokaisen hyvän elämäkerturin tulee ollakin, ei peittele Caesarin raadollisuutta. Hillitön tuhlaavaisuus oli tämän suurmiehen pahe, jonka hän yhdisti ryöstelyyn. Politiikassa Caesarin aseena oli kansan suora lahjonta. Sirkushuvien lisäksi rahvaalle jaettiin suorastaan rahaa ja viljaa. Vihollista taas kohdeltiin täysin säälimättömästi ja sama käsittely saattoi tulla muidenkin osaksi ilman erityistä syytä. En tiedä, lukiko Stalin nuorena Caesaria, mutta saattoipa lukeakin. Pidän sitä jopa todennäköisenä.

Roomalaisten niin sanotut kansalaishyveet, joista he kovin ylpeilivät, eivät Plutarkhoksen armottomassa valaistuksessa tee kovin suurta vaikutusta. Yleinen järjestys kaupungissa oli lähinnä olematon ja ailahteleva kansajoukko teki tuon tuostakin mitä sattui mieleen juolahtamaan. Kansan rakkauden osoituksena saattoi olla ruumiin ryöstäminen ja polttaminen jo Forumilla häthätää kasattujen penkkien, pöytien ja muun puutavaran avulla tehdyssä nuotiossa. Se oli Caesarinkin maallisen vaelluksen päätepisteenä.

Sen ohella, että Caesar oli täysin häikäilemätön pyrkyri ja julmuri, hän samaan aikaan hankki kansansuosiota julkisella surunilmauksella kuolleen puolisonsa johdosta. Kunnioitusta herätti myös ruumiiltaan hieman heiveröisen ja kaatumatautisen Caesarin henkilökohtainen urhoollisuus sodassa ja hänen uskomattomat taitonsa: hän pystyi ratsastaessaan sanelemaan kirjeitä, jopa useampia kerrallaan. Ilmeisesti joku vielä taitavampi kirjoitti ne sanelusta.

Kansalaissodassa Caesarin joukot murhasivat armottomasti toisia roomalaisia ja vastoin säädyllisyyttä ja hyviä tapoja hän antoi jopa pitää tällaisen tragedian johdosta triumfin. Selityksenä tosin oli, ettei silloin tarkoitettu Scipiosta, vaan tämän liittolaisesta, numidialaisten kuninkaasta Jubasta saavutettua voittoa.

Kun Caesarin moniin valtaoikeuksiin lisättiin vielä elinikäiset diktaattorin valtuudet, oli Rooman tasavalta tosiasiallisesti kukistettu häikäilemättömän usurpaattorin toimesta. Kansa, joka oli kyllästynyt kansalaissodan loputtomaan kurjuuteen, oli valmis hyväksymään tämän ja oligarkin arkkivihollinen Cicero oli jopa ensimmäinen, joka senaatissa ryhtyi ajamaan Caesarille erityisiä kunnianosoituksia, jollaiset kuuluivat vain jumalille.

Tasavaltalaiset muodot säilytettiin, mutta tosiasiassa perustettiin tyrannivalta. Itse asiassa luultiin tuon tunkeilijan pyrkivän kuninkaaksi, vaikka hän komeasti torjui tarjotun diadeemin. Kun ylenpalttiset kunnianosoitukset joka tapauksessa ärsyttivät ylimystöä, vaikka Caesar saavutti kiistattomia menestyksiä, kypsyi suunnitelma murhasta, jonka etummaisia toteuttajia oli Brutus (oikeastaan tyhmyri, brutaali), jonka Caesar oli armahtanut ja nostamut suosioonsa.

Ennen kohtalokasta maaliskuun idus-päivää nähtiin moninaisia enteitä: taivaalla oli tulenloimuja ja kuultiin kovia ääniä. Myös erämaan linnut ilmestyivät kaupunkeihin ja erään sotilaan kädestä oli leimahtanut liekki ilmoille. Myöskään eräältä Caesarin uhraamalta eläimeltä ei löytynyt sydäntä, mikä oli valtava ihme.

Murhatyö oli kaamea rituaali ja ennen sistä myös Cassius, yksi salaliittolaisista, joka oikeastaan oli epikurolainen eikä uskonut jumaliin, katsoi Pompeiuksen patsasta ja rukoili.

Murhan jälkeen Brutusta ei ilman muuta leimattu rikolliseksi, vaan hänelle myönnettiin käskynhaltijanvirka ja sopivat kunnianosoitukset. Vasta kun Caesarin testamentti avattiin ja todettiin, miten paljon hän oli määrännyt annettavaksi kansalle lahjoja, alkoi roskajoukko polttaa murhaajien taloja ja repiä heitä kappaleiksi. Loppujen  lopuksi Caesarin suuri suojelushenki vaelsi halki maiden ja merien ja huolehti siitä, että murhaajille kostettiin. Sen, että jumalat eivät hyvöksyneet murhaa, osoittivat myös useat taivaan merkit, kukaan lukien auringon pimeneminen ja suuri pystötähti.

Mutta Caesarin poistuminen näyttämöltä ei merkinnyt vanhan roomalaisen tasavallan paluuta, vaan uusien oligarkkien tuloa, kunnes tavaksi tuli, että uudet hallitsijat hankkivat tyrannivallan, vaikkakin tasavallan tunnusten alla ja sen laitoksia lakkauttamatta. Keisareiksi ne itseään nimittivät, millä oli prestiisiä ainakin verrattuna Tarquinius Superbukseen kuninkuuteen. Mutta kenelle valta kuului kun sanottiin, että sitä käyttää senaatti ja Rooman kansa, S.P.Q.R.?

Venäjä on tänään demokratia ja samoin USA, EU on jotakin, mistä ei saa tolkkua kukaan. Mutta kansa saattaa taas väsyä tolkuttomuuteen ja painaa päänsä ikeen alle, jos esille nousee henkilö, joka ei vain lupaa, vaan antaa jotakin? Globaalitalouden tuottamat ryöstösaaliit ovat taas valtavia ja oligarkeilla olisi mitä antaa. Mutta ehkäpä politiikka ei heitä kiinnosta, koska se joka tapauksessa jo on  alistettu heidän eduilleen?