sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Ensi vuoden sota



Natokenraalin skenaario

General Sir Richard Shirreff, 2017. War with Russia. Coronet 2016, 436 s.

En erityisemmin harrasta sotakirjoja, mutta kun silmiin sattui kirja, joka ei käsittele jo käytyjä sotia, vaan vasta ensi vuonna tulevaa, kiinnostuin asiasta. Huomiotani herätti myös tekijän sotilasarvo, joka mainittiin kirjan kannessa. Aikaisemmin muistan nähneeni vastaavaa vain ”Kapteeni Leo Rainion” (Mika Waltari ja Armas J. Pulla) teoksissa.
Sitä paitsi kansiteksti kertoo, että kyseessä on ”kiireinen varoitus korkealta sotilaskomentajalta”. Ja toden totta, tekijä on eläkkeelle siirtynyt Naton Euroopan joukkojen strategisen ylipäällikön sijainen eli DSACEUR, joka ei kainostele mainostaa kirjaansa kertomalla, että sen tarina on yksi sellaisista täysin mahdollisista skenaarioista, joita Naton sotapeleissä harjoitellaan ja sitä paitsi varoitus. Sota on vielä estettävissä, jos toimitaan nyt.
Itse asiassa kirjan opetus löytyy jo johdannosta ja se on lyhyt: on oltava tarpeeksi voimaa venäläisten pysäyttämiseksi, muuten ne tekevät mitä haluavat. Tämä saarna kertautuu sitten yhä uudelleen, kun arvostellaan eritoten Englannin armeijan ja laivaston leikkauksia, niistä joudutaan maksamaan kova hinta.
Sankareita ja konnia ei sotakirjoissa yleensäkään tarvitse arvailla. Tässä tapauksessa pari huipputekijää suorastaan ratkaisee koko pelin, mikä suututtaa Venäjän presidenttiä siinä määrin, että hän antaa tehtäväksi näiden henkilökohtaisen rankaisemisen.
Katala ja absoluuttisen kyyninen presidentti, jonka nimi on Vladimir Vladimirovitš lavastaa provokaation, jonka varjolla Ukrainan koko eteläosa liitetään Venäjään. Hyökkäys oikeutetaan sillä, että ukrainalaiset muka ovat syyllistyneet koulun tulittamiseen, mikä tappaa suuren määrän lapsia. Myös pari amerikkalaista kouluttajaa kidnapataan ja heitä syytetään tunkeutumisesta Venäjälle.
Kirjan henkilögalleria on kiinnostava. Yhdysvaltain uusi presidentti Lynn Turner Dillon on toista maata kuin aiempi presidentti. Hän oli nahjus, joka kannatti ”kädet irti Venäjästä” -politiikkaa.
Dillon sen sijaan alkoi oitis aseistaa Ukrainaa, mikä kyllä paradoksaalisesti johti Venäjän hyökkäykseen, miltä länsi ei sitä suojannut, eihän se ollut edes Naton jäsen.
Muista merkittävistä hahmoista mainittakoon spetsnaz-majuri Vronski, joka johtaa likaisia operaatioita niin Ukrainassa kuin Baltiassa, hänen apurinsa Anna Brežneva ja näiden ohella muun muassa kenraali Kirkorov. Huumorintajuni saattaa olla kieroonkasvanut, mutta tämä nimigalleria sai minut jotenkin hyväntuuliseksi.
Lisäksi huomiota kiinnittää henkilöiden poliittinen korrektius. Naiset ovat kaikilla tasoilla avainasemissa ja hyvin meneekin. Myös jokunen kehitysmaista saapunut maahanmuuttaja osallistuu urotöihin. En kuitenkaan havainnut, että sankarien sukupuolinen suuntautuminen olisi pyrkinyt noudattamaan sen koko tosiasiallista kirjoa ja tätä on epäilemättä pidettävä puutteena.
Joka tapauksessa, Venäjän ruokahalu on tämän kirjan mukaan suuri, mutta alueellisesti tuskin ulottuu Ukrainan, Baltian ja ehkä läntisen Puolan ulkopuolelle, mutta onhan sitä siinäkin. Venäjä siis valloittaa myös Baltian ja tämä oikeutetaan lavastamalla Riiassa venäläisväestön mellakoita, joiden yhteydessä tarkka-ampujat tappavat muutamia nuoria naisia.
Naton jäsenyydestä ei Baltian maille näytä olevan oikeastaan mitään hyötyä, sillä itse asiassa kaikki maat kieltäytyvät sotatoimista Venäjää vastaan, vaikka se röyhkeästi hyökkää Baltiaan ja muun muassa tuhoaa Riian kansainvälisen lentokentän.
Vasta siinä vaiheessa, kun riittävä määrä kunkin maan omia kansalaisia on tapettu, aletaan tuo kuuluisa viides pykälä ottaa vakavasti. Tämä on siis uskottava skenaario, kun sen kerran asioita läheltä tunteva henkilö esittää. Eivät ne ulkomaat hevin ole pommerilaisen krenatöörin luiden arvoisia.
Jostakin syystä Naton joukkojen kokoon haaliminen ja tuominen Itämerelle on valtava urakka, jossa lisäksi möhlitään oikein kunnolla. Britit lähettävät paikalle upouuden lentotukialuksensa, joka ei edes ole valmis taisteluun. Se upotetaan kolmella torpedolla, vaikka oli laskettu, etteivät venäläiset mitään niin röyhkeätä uskaltaisi. Falklandin sodan ja Amiraali Belgranon muisto ei siis tullut jostakin syystä mieleen.
Koko sodan ratkaisee uskomattoman uhkarohkea ja riskialtis hyökkäys erikoisjoukoilla Kaliningradin Iskander-patterien kimppuun. Sitä valmistellaan aluksi kyberoperaatiolla, jossa Rasputin-niminen mato ensin lamauttaa vihollisen elektroniset toiminnot.
Viimeisen silauksen asialle antaa sankarilentäjä, joka vaientaa raketilla raskaan konekiväärin. Tätä operaatiota täytyy pitää riskialttiina, koska mikään ei takaisi, etteivät Iskanderit jostakin syystä vaurioiduttuaan lähtisi liikkeelle, mikä aloittaisi koko maailman tuhoavan ydinsodan.
Itse asiassa jo moisen riskin ottamista kai on pakko pitää rikollisena toimintana. Onko olemassa mitään asiaa, jolla sen toteutuminen voitaisiin kompensoida?
Kenraali ei tällaisia kysele. Itse asiassa tällaisia momentteja ei jännitysromaanissa kai pidäkään kartella ja ehkä sentään voidaan ajatella, ettei myöskään Naton sotapeleissä ole saatu aikaan ihan näin hurjia tilanteita tai ainakaan tällä tavoin niitä ratkaistu.
Suurin kiinnostukseni tässä kirjassa kohdistui Suomen rooliin. Sikäli, kuin havaitsin, se mainitaan vain kaksi kertaa, toisen kerran jopa Ruotsin kanssa ”liittolaisena”, joka ei kuitenkaan tule peliin mukaan.
Mikäli kirjan pohjalta voisi tehdä johtopäätöksiä, olisi Naton jäsenyys hulluinta, mitä Suomi voisi tehdä. Mitään turvaa mokomasta turinatuvasta olisi tiukan tullen turha odottaa. Se, että Baltian maat saivat lopulta tuekseen suuren Nato-armadan oli lähinnä pieni ihme.
Joka tapauksessa, Suomen alueen valloittaminen ja siis asevoiman käyttäminen sitä vastaan ei ainakaan tässä skenaariossa näytä kiinnostaneen sotaista Venäjää pennin vertaa. Miksi kiinnostaisikaan? Naton jäsenmaata sen sijaan kohdeltaisiin tietysti aivan toisin.
Tilanne Euroopassa ja maailmassa on valitettavasti mennyt sellaiseksi, että ydinaseiden käyttöä pidetään mahdollisena molemmin puolin. Kirjoittajan suuresti ihailema Yhdysvaltain uusi presidentti on tässä suhteessa yhtä tiukka kuin Venäjän presidentti.
Näinhän ne asiat ratkeavat, tuntuu kirjoittaja hyväksyvästi nyökkäilevän. Lallusten johtama länsi olisi tuomittu jäämään itäisen hirmuvallan riepoteltavaksi eikä sellainen elämä ole minkään arvoista.
Mutta toki asiat olisi parempi hoitaa ilman ydinuhkaa ja silloin keinona on konventionaalisen sotilaallisen valmiuden kohottaminen niin suureksi, ettei hyökkääjän tee mieli kokeilla onneaan.
No, skeptinen lukija saattaa epäillä, että tie onneen mahtanee olla näin simppeli vain ammattisotilaalle. Ja todellakin, kirjoittaja on tarkastellut politiikkaa vain sotilasvarustelun ja tarkemmin sanoen sen puutteiden kannalta ja voitetun sodankin jälkeen hän jättää Venäjä-suhteet politiikan ammattilaisille.
Sivumennen sanottuna: kasvonsa menettäneen Vladimir Vladimirovitšin jälkeen Venäjän presidentiksi tulee kova venäläinen nationalisti. Lukija saattaa saada käsityksen, ettei onnea eikä yleensäkään juuri tavoittelemisen arvoisia päämääriä saavuteta pelkillä aseilla. Mitä mahtaneekaan tulevaisuus vielä tarjota?
Tämä opetus ainakin näyttää ilmeiseltä. Mitä muuten tulee kirjan opetuksiin, kannattaa muistaa, ettei se ole tarkoitettu vain thrilleriksi, jollaisena se kohtalaisesti toimii, vaan myös poliittiseksi puheenvuoroksi. Senhän kirjoittaja painokkaasti sanoo.
Tulkitsen, että ainakin Suomen kannalta kirjan tarina varoittaa Nato-jäsenyydestä. Muuten se näyttää kannattavan varustelutason voimakasta nostamista myös Itämeren piirissä. Enpä taida ostaa tätäkään mielipidettä.

18 kommenttia:

  1. Meillä eläköityneet kenraalit oppivat suuryhtiöiden hallituksissa käsittelemään rahaa isänmaan synonyyminä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komentajat pääsevät hallituksissa osallisiksi positiivisesta syrjinnästä.

      Poista
  2. "Tulkitsen, että ainakin Suomen kannalta kirjan tarina varoittaa Nato-jäsenyydestä."

    Toden totta! Suomessa on niin monta puskaa joihin pää voi pistää piiloon kun jokin kansainvälinen pieru säikäyttää.

    VastaaPoista
  3. Niitä pierun säikkyjiä näytttää olevanvähän joka paikassa. Naurattaisi, ellei asia olisi vakava.

    VastaaPoista
  4. Ikävintä on ettei tuollaiselle sotaherran tarinalle voi nykyään paljon naureskella, koska maailma on muuttumassa totisemmaksi ja totisemmaksi. Neukkulassa Radio Jerevan toimi vielä mainiona varaventtiilinä. Onko siellä enää mitään vastaavaa? Suomen varaventtiili on Mitä Vittua, jossa ei vitseillä juhlita. Charlie Hebdonkin hymy alkaa hyytymään. Siis tosiasia on, että mikä tahansa näistä kauhuskenaarioista voi olla huomisen totuus. Toinen tosiasia on, että jos Nato lepsuilee vastuistaan, niin idän sotaherrat kyllä sen hyödyntävät. Siis taas ollaan siinä, että jos haluat rauhaa, vakmistaudu sotaan. Rautaa rajalle ja naama peruslukemille.

    VastaaPoista
  5. Kyllähän tässä alkaa hymy hyytyä.

    VastaaPoista
  6. Nato on pelkkä paperitiikeri. Sen eurooppalaisilla jäsenmailla ei ole kykyä puolustaa edes itseään Venäjän täysimittaista hyökkäystä vastaan saati sitten lähettää joukkoja itäisten jäsenmaiden tuoksi. Eihän Hollanilla ole edes enää edes panssarivaunuja eikä muuta raskasta aseistusta.

    Britannia sekä Ranska ovat sotilaallisia kääpiöitä joiden voimavarat ovat riittäneet vain vähäisiin operaatioihin Yhdysvaltojen tuella. Ja epäilen onko eurooppailaisilla taistelutahtoa puolustaa edes omia kotimaitaan.

    Länsi-Euroopalla ei ole riittävästi reservejä eikä kalustoa edes pelotteeksi hyökkääjälle tulevista tappiosta. Ikävä kyllä natokiimaisten harmiksi Venäjä ei ole luopunut asevelvollisuudesta eivätkä länsimaiden ammattiarmeijat jotka ovat pelkkä leikkakulu riitä pysäyttämään panssarikiiloja. Venäjän erikoisjoukkojen jotka ovat lisäksi luultavasti isommat kuin Nato mailla yhteensä päätehtävä on tukea maavoimien hyökkäystä.

    Kylmästäsodasta on vasta parikymmentä vuotta ja jo uskotellaan että konventionaalisilla aseilla käytävä suursota ei ole mahdollinen.

    Huvittavaa tuossa kirjassa on miksi lentotukialaus ylipäätän pitäisi tuoda Itämerelle kun lentokenttiä on maallakin. Mitään hyötyö tuosta kalliista lelusta siellä ei ole. Emeritus eversti Erkki Nordberkin on muuten kirjoittanut samasta aiheesta.

    VastaaPoista
  7. Naton 5 artikla ei anna mitään konkreettista turvaa. Sen perusteella saattaa saada anjovista Portugalista tai lusikkahaarukoita Saksasta.

    Pieni korjaus Hollannin panssareista, niitä on vielä 20 luokkaa mutta ne on siirretty Saksan panssarijoukkojen yhteyteen.

    Muutenkin maavoimien tilanne euroopassa on surkea, Ruotsilla on enemmän kenraaleja kuin kenttätykkejä.

    Ari

    VastaaPoista
  8. Nato-maiden sotilasbudjeteista loistavan sarkastisessa nettikirjoituksessa suomalainen sotilasasiantuntija mainitsi että peräti 80-90% menee henkilöstökuluihin.Muutenkin arvio Natosta oli hyytävä. Ilman Usaa sen taistearvo oli lattiatasolla.

    VastaaPoista
  9. Olen minä taipuvainen olemaan samalla kannalla kuin Kekkonen ja De Gaulle että USA:n demokraattisesta puolueesta tulee maailmanrauhan kannalta huonompia presidenttejä kuin republikaaneista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komppaan. Cliton olisi todella iso riski.

      Poista
  10. Nato luultavasti voittaisi Venäjän, mutta puolalaiset voivat kertoa, kannattiko olla voittajien puolella toisessa maailmansodassa. Unkari oli häviäjien puolella, samoin lännen pettämä Tsekkoslovakia, molemmat päätyivät kuitenkin itäblokkiin. Parasta olisi yrittää pysyä sodan ulkopuolella keinoja kaihtamatta, kuten naapurimme Ruotsi tai Sveitsi.

    VastaaPoista
  11. Olemmeko valmiit,pakatkaa laukkunne ja lähtekää vaikka karibialle,siellä ovat jo useimpien rahat.

    VastaaPoista
  12. Luulin, että trollikoita ei enää ole, kunnes eksyin tänne kommenttiosastolle. Niinkö se on, että kaivetaan sinipaidat naftaliinista ja Kekkosen Tamminiemi roskalavalta?...Ei pojat, eihän sotaa näin käydä.

    VastaaPoista
  13. Millä Nato voittaa jos Venäläiset sotilaat pesevät saappaansa Välimeressä ja maihinnousu saarivaltakuntaan on vain ajankysymys? Naton sotilaallinen suorituskyky on yhtä kuin Yhdysvallat ja se on kaukana meren takana.

    VastaaPoista
  14. Dosentti Markku Ruotsilan näkemys on kiinnostava - ja uskottava. Esim Venäjän kannalta Trumpin voitto on lyhyellä tähtäimellä hyvä. Mutta entä jos Venäjä haluaa USA:n heikkenevän? Silloin sen etu olisi Clinton presidenttiys ja suuret sisäpoliittiset kuohunnan vuodet USA:ssa sekä USA:n heikkeneminen. Mutta toisaalta, haluaako Putin välttämättä heikon, epävakaan USA:n vaan sittenkin mieluummin vahvemman mutta vakaamman ja yhteistyökykyisemmän, ennustettavamman. Neuovostoliiton johtajat näyttivät tulevan paremmin toimeen republikaanien kuin demokraattien kanssa. Viimeksimainitut kuten vaikkapa Kennedy, Carter, Clinton ja Obama ovat varmaan myös vahvistaneet venäläistä kuvaa. Demokraatit sotkevat vakavalla tavalla moraalikysymyksiä äärimmäisen tärkeisiin turvallisuuskysymyksiin. Kai te muistatte tapauksen Suezin kriisi 1956 ja se miten Neuvostoliitto ja USA (Eisenhower, republikaani) vetivät Britannian pääministeriä kölin alta?

    https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/207934-trump-parempi-vaihtoehto-suomalaisasiantuntija-hillary-clinton-olisi-taysin-kadeton

    VastaaPoista
  15. Tosiaan, herra kenraali evp on ilmeisesti pettynyt NATO:n itaraan lähestymistapaan Venäjän varustautumisen suhteen. Kauhun tasapaino se tarvitaan takaisin, ettei täällä toiset mellasta miten huvittaa!

    Ottaisivat, perkeleet, sen Ukrainan tilanteen haltuun ja unohtaisivat Syyrian hiekkalaatikot vähäksi aikaa. Ukrainahan se kauppasodan ja suhteiden pilaantumisen juurisyy on (vai onko?).

    Minskissä laadittiin sopimus; miksei sitä noudateta? Miksei Kiovan hallitus vie läpi perustuslakiuudistuksia? Miksei kapinallishallinto luovuta rajavalvontaa viranomaisille? Miksei meidän kelvoton mediamme pukahda mitään Ukrainan tilanteesta? Loppujen lopuksi juuri sillähän ovat Venäjä, Baltian maat ja NATO perustelleet viimeaikaiset toimenpiteensä.

    Aleppon siviileistä media kyllä jaksaa vinkua ja joka päivä.

    VastaaPoista
  16. "Ottaisivat, perkeleet, sen Ukrainan tilanteen haltuun ja unohtaisivat Syyrian hiekkalaatikot vähäksi aikaa. Ukrainahan se kauppasodan ja suhteiden pilaantumisen juurisyy on (vai onko?)." Mistä sen voi tietää. Tuo kaasuputkien rakentelu ja energian toimittaminen Saksaan ja vastavuoroisesti saksalaisten teollisuustuotteiden vienti Venäjälle ei varmaan näyttänyt jenkkien vinkkelistä hyvältä ja Ukraina tuli, jos ei tilattuna niin ainakin sopivasti.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.