maanantai 14. marraskuuta 2016

Juuremme muinaisuudessa



Juuret muinaisuudessa

Jukka Korpela, Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Gaudeamus 2015. 366 s.

Jukka Korpela on antiikista väitellyt keskiajan spesialisti ja kuten voi odottaa, hänen lähtökohtansa on, että noilla kaukaisilla ajoilla on hyvinkin paljon merkitystä myös meidän ajallemme. Kun käsitellään sellaisia asioita kuin moraali, totuus ja oikeus, on tarkasteluun otettava mieluummin vuosituhansia kuin vuosikymmeniä, hän arvioi.
Sinänsä Korpela tällä kirjalla liittyy siihen yhä laajenevaan joukkoon, joka juuri nyt etsii historiasta hyvin pitkiä linjoja ja viime vuosisadan jälkipuoliskolla päätään nostaneen positivismin ja, neuvostokäsitettä käyttääkseni, ”vulgaarin sosiologismin” vastapainoksi korostaa historian ainutkertaisia ja laskemattomia kehityskulkuja, joiden merkitys jatkuu vuosisadasta toiseen.
Niinpä myös poliitikkojen olisi tunnettava historiaa ja kunnioitettava sen luomaa todellisuutta.
Korpela tarkastelee länsimaisen yhteiskunnan perusteiden syntyä hamasta muinaisuudesta lähtien ja korostaa sitä, että nimenomaan vanhempi historia on viime vuosikymmeninä mullistunut, vaikka tätä ei ole useinkaan huomioitu vaan se on kuitattu yksinkertaistuksilla, jotka palvelevat esipuheena varsinaiselle asialle.
Kirjoittaja itse on tehnyt valtavasti töitä juuri tämän vanhemman historian parissa, kuten hän itsekin korostaa ja tämä myös näkyy asian käsittelyssä. Kaikki olisi aina tai lähes aina voinut mennä toisin ja nykyaikaiseen länsimaiseen yhteiskuntakäsitykseen johtava polku on mutkikas ja vaarallinen.
Itäinen, kollektivistinen ja Jumalan totuuteen perustuva maailmankäsitys ei tarkemmassa tarkastelussa ole ollut hamasta antiikista länsimaisen vastakohta, jollaiseksi se yleensä on projisioitu. Itse asiassa juuret ovat yhteiset eikä selvää itäistä ja läntistä jatkumoa löydy muuta kuin rakentamalla.
Ratkaisevia taitekohtia on ollut useita, mutta sellaisina Korpela ei nosta esille persialaissotia tai islamin ekspansion pysäyttämistä, vaan pikemminkin paavinvallan ja kuninkaanvallan kasvuun vaikuttaneet ratkaisut.
Itse roomalainen oikeus oli sekä idälle että lännelle yhteistä antiikin perintöä. Se ei siis ollut keksintö, joka sellaisenaan olisi ollut länsimaisen yksilön synnyn perustana. Sitä oli vielä kehitettävä tietyllä tarkoituksenmukaisuudella, joka palveli syntymässä olevaa läntistä, yksilöiden yhteiskuntaa, jossa valta oli ihmisellä eikä Jumalalla.
Idässä, mikä tarkoittaa sekä islamin maailmaa, että Itä-Eurooppaa, lähdettiin toiselle tielle ja kohtalokkaat tienristeyksetkin ovat löydettävissä. Totuus, oikeus ja yhteiskunta mielletään siellä tänäkin päivänä toisella tavalla ja asia koskee niin Saudi-Arabiaa kuin Venäjää.
Kirjoittajan oppineisuus on laajaa ja ilmeisesti syvällistäkin, mikä tulee kirjan sivuilta hyvin esille. Lähestymistapa on varsin tuore ja asettaa kohteensa virkistävästi uuteen valaistukseen. Esimerkiksi Venäjän historiassa Korpela korostaa voimakkaasti tataarilaista ja jopa islamilaista vaikutusta. Tässä hän noudattelee Venäjällä nykyään hyvin muodikasta eurasianismia, joka ei enää halua nähdä Venäjää ”tataarien ikeen” alaisena marttyyrina, vaan osana tuota valtakuntaa.
Korpela on pitkän keston historian ystävä ja ilmeisesti arvostaa annalistien, Le Goffin ja Braudelin otetta. Huntington ja Spengler saavat osakseen myös varauksellista tunnustusta. Ian Morris ja Michael Mann sopivat paremmin kirjoittajalle.
Suurimpia innoittajia kirjan lähestymistavalle näyttävät kuitenkin olleen Acemoglu&Robinson sekä Fukuyama, jotka näyttävät myöskin sopivan yhteen ainakin tämän kirjan kannalta. Tämä tarkoittaa, että kirja keskittyy hyvin pitkälti instituutioiden ja hallinnon historiaan. Taloudesta tuskin edes puhutaan.
Sellaisesta, joka ei koskaan ole ollut hallintovirkamies, tuntuu joidenkin tutkijoiden tavaton mielenkiinto hallintoa kohtaan joskus ylimitoitetulta. Kyse saattaa kuitenkin olla lähinnä siitä, että kuten terve organismi, myös toimiva hallinto on asia, jota ei huomaa. Kun ongelmia tulee, niiden todellinen merkitys paljastuu.
Toden totta, tänäkin päivänä hyvä hallinto näyttää useimmiten olevan se, mikä ratkaisee, kuuluuko jokin maa epäonnistuneisiin valtioihin vai pääseekö se kehitysuralle, joka johtaa yleiseen hyvinvointiin.
Kollektiivisen ajattelun ja jumalallisen oikeuden maissa ei tunneta yksilöiden tasa-arvoa, vaan klaanien edut. Kun ”vahvat miehet” valitaan siellä valtaan, on heidän tehtävänään hoitaa asemaansa klaaninsa hyödyksi eikä joidenkin abstraktien periaatteiden mukaan. Jumalan totuuden kunnioittaminen on toinen velvollisuus, siitä eivät voi päättää parlamentit.
Korpelan yritys selittää myös nykypäivän tilannetta kunnianhimoisella vanhan ajan historian synteesillään, ansaitsee arvostusta. Kuten kaikki ihmisjärjen aikaansaannokset, sekin tietysti on rajoitusten alainen.
Se johtopäätös, ettei samanlainen ”demokratia” ole kaikkialla mahdollista tai edes toivottavaa, on perusteltu ja on harmillista, etteivät islamilaisen maailman asioita mestaroineet poliitikot ole lukeneet enempää Korpelaa kuin kaiketi Huntingtoniakaan.
Sen sijaan on hieman problemaattisempaa, miksi jopa läntisessä Euroopassa asiat ovat kehittyneet niin eri tavoin.
Pohjoismaissa on ollut omat perinteensä, joiden merkitystä voisi pitää suurempana kuin Korpela näyttää tekevän. Verrattuna vaikkapa Saksaan (ja sen kuuluisaan Sonderwegiin) pohjoismainen yhteiskunta taitaa sittenkin olla omaa luokkaansa yksilön arvon tunnustajana.
Toki Englanti, ”läntisen” kehityksen yksi avainvaltio, saattaa olla välttämätön lenkki myös pohjoismaisen vapauden synnyssä, mutta ehkäpä kyse on lähinnä rinnakkaisesta samansuuntaisesta kehityksestä?
Ja mitäpä oikeastaan olisi sanottava Kiinasta ja Itä-Aasiasta yleensä? En tunne japanilaista demokratiaa enkä edes kiinalaista yhteiskuntaa, jonka nimittäminen kommunistiseksi on huikea esimerkki käsitteiden muuttumisesta vastakohdikseen.
Joka tapauksessa niiden piirissä vallitsevat käsitykset oikeudesta, totuudesta ja moraalista ovat ilmeisesti ainakin vanhemmassa historiassa kehittyneet läntisistä ja myös Korpelan tarkoittamista ”itäisistä” malleista enemmän tai vähemmän riippumattomasti. Millainen on niiden suhde länsimaisiin vastineisiinsa ja mikä tulee olemaan sen merkitys tulevaisuudessa?
Siinä saattaa olla kysymys, johon vielä kannattaa palata ja kirjoittaa siitä vaikkapa yhtä perusteellinen ja oppinut kirja kuin tämä tässä.

8 kommenttia:

  1. Kiitos tästä arviosta - houkutteli jatkamaan omaa lukutaivalta saman teoksen parissa. Pohjoismaisen ja Englannin systeemin eroista tuli mieleen perinteinen brittien erikoislaatuisten yksilöiden sietokyky. Sehän ei ainakaan Suomessa ole erityisen kehittynyt piirre.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Brittien kirjallisuus ja kansallinen eetos on liioitellut heidän sankarillisuuttaan. Aavikkorottienkin sitkeys oli alusmaiden kansalaisten harteilla ja USA:n teollisuuden ansiota. Sitä auttoi natsien yltiopäisyys ja Royal Navy, joka kontrolloi Välimerta.

      Diktaattorien elämänkerrat keskittyy heidän persoonaansa, mutta stalinin, hitlerin ja maon valtaannousu oli pienestä kiinni. Kaikkien tarinasta käy ilmi, että Jukka Korpela on oikeilla jäljillä. Maantiede luo kansanluonteen, joka suotuisissa oloissa on pahuuden kasvualusta.

      Kaupungit oli tapahtumien alku- ja päätepisteinä. Niissä mielialat keinui vasemmiston ja ääriliberalismin välillä. Kaikkien kolmen diktaattorin voitto riippui kannatuksen hankkimisesta maaseudulta. Se voitti, joka aloitti ensin.

      Weimarin Saksassa asian hoiti pikkukaupungeista ja maalaiskylistä käsin NSDAP:n alaosastot. Niiden muokattua henkisen maaperän teki adolf hitler puhekiertueita maaseudulle. Hän piti sitä niin tärkeänä, että käytti lääkkeitä voittaakseen lentopelkonsa.

      Venäjällä maaseudun agitaatiosta vastasi lev trotski, joka henkilökohtaisen työn lisäksi järjesti propagandajunia. Niiden määräasemilta lähti hevosilla ja polkupyörillä pieniä propaganda-osastoja syrjäisiin paikkoihin. Jokainen savimajakin pyrittiin tavoittamaan.

      Maaseudun ummikoiden narutus meni niin hyvin, ettei stalinin itsensä tarvinnut vaivautua maaseudulle. Maalaisia toki pakotettiin kaupunkeihin seuraamaan paraateja, lavastettua kansansuosiota ja henkilöpalvontaa. Samalla felix drerzinskin tseka terrorisoi todellisia ja kuviteltuja vihollisia, kulakkeja. Pelon ja propagandan keitos alisti mielet.

      Kiinassa maon punaiset toimivat kuin moottoripyöräjengi, ja he myös noudatti jengikuria. Ryöstettyään alueen tyhjäksi maon jengi siirtyi eteenpäin. Mukaan värvättiin nuoria miehiä ja naisia.

      Sen mahdollisti propagandan ja pelon yhdistelmä, sekä ajatus mahdollisuudesta nousta ravintoketjussa paremmalle sijalle. Toisaalta vihollisten karu kohtalo toimi erityisen pelottavana esimerkkinä.

      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  2. Toivottavasti tämä sivuaa aihetta riittävästi: BBC:n tiedeohjelmista tuli kerran ohjelma Englannin kanaalin synnystä, kuinka valtava veden purkautuma erotti Iso-Britannian mannereuroopasta. Jäin miettimään, millaisessa maailmassa eläisimme, jos tätä ei olisi tapahtunut.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kirja-arvioista! Jospa vielä Kimmo Rentolan "Stalin" ja Richard Sakwan "Taistelu Ukrainasta".

    VastaaPoista
  4. "Toivottavasti tämä sivuaa aihetta riittävästi: BBC:n tiedeohjelmista tuli kerran ohjelma Englannin kanaalin synnystä, kuinka valtava veden purkautuma erotti Iso-Britannian mannereuroopasta. Jäin miettimään, millaisessa maailmassa eläisimme, jos tätä ei olisi tapahtunut."

    Ja samalla tavalla on jäätävä miettimään mitä tapahtuu kun Euroopan ja Aasian, Afrikan välissä ollut kulttuurinen, taloudellinen ja uskonnollinen kanaali täyttyy lopullisesti ja muuttuu tuosta vain ylimentäväksi pohjaksi kansainvaellusten tulossa oleville tsunameille.

    t. demografi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Afrikkalainen siirtolaisuus Eurooppaan päin on kestämätöntä. Sieltä tulevilla ei ole mitään annettavaa Euroopalle.

      EU:n komissiokin on jo älynnyt, että pelastaakseen vähäisen uskottavuutensa EU:n on lopetetettava laiton siirtolaisuus. Samasta syystä asedirektiivi ja TTIP on jäädytetty, eikä ilmastosopimuksista pidetä meteliä.

      Venäjän tilanne on sama kuin Afrikan: Aivovuodot jo vuodettu, jäljelle jääneet on kielimuurin taakse jämähtäneitä ummikoita tai duginisteja. Vielä virtaa mafian rahaa idästä länteen, mutta sekin voi hyytyä koska tahansa.

      P.s.

      Ei. Ei ole putin iloinen trumpin voitosta: öljy (WTI) lähti laskuun, vaikka pörssikurssit ei niin tehneet. Etenkin ohjustehtaiden osakkeet on nousemassa.


      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  5. "Se johtopäätös, ettei samanlainen ”demokratia” ole kaikkialla mahdollista tai edes toivottavaa, on perusteltu..."

    Vielä selvemmin voitaneen sanoa, ettei samanlainen demokratia ole kaikkien ihmisten keskuudessa mahdollista tai edes toivottavaa. Kuinka siis kohdella klaanikulttuureista tänne tulevia?

    Toivottavasti kirja ei niputa venäläistä perinnettä ja arabi-islamilaista perinnettä liian tiukasti yhteen. Venäjän kulttuurissahan on pitkälle sovellettu esim. nationalismia ja sosialismia. Arabikulttuuri ei tunnu tajuavan kummastakaan mitään.

    Yhteistä niille tosin taitaa olla, ettei aiempaa kehitysastetta liberalismia ole kummassakaan sovellettu onnistuneesti.

    Meidän liberalismimme juuret taitavat olla uskonpuhdistuksissa. Kenties ne ovat avain eurooppalaisen kulttuurin menestykseen. Se selittäisi myös latinalaisamerikkalaisen kulttuuripiirin jälkeenjääneisyyttä nykyisiin eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin kulttuureihin nähden.

    VastaaPoista
  6. Muinaisessa Ateenassa filsofofi Aristarkhos (muistankohna nimen oikein) tuomittiin kuolemana jumalanpilkasta, koska hän väitti Auringon - eli Helios -jumalan - olevan ain kasa hehkuvaa kiveä. Hän lähti hyvissä ajoin maanpakoon todeten vain, että luonto on jo tuominnut kaikki atenalaiset kuolemaan.

    Meillä oli vielä vuoden 1734 laissa kuolemanrangaistus Jumalan pilkkaamisesta. Ja tietojjeni mukaan arkkipiispa Johanson vaati sen säilytämistä raskaimmissa tapaukissa vielä vuoden 1889 Rikoslakiin.

    MafH

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.