lauantai 5. marraskuuta 2016

Kovaa peliä Koivistolla



Häirintää Pietarin porteilla

Mikko Ylikangas, Mainio pikku sota. Brittilentäjät Suomessa vuonna 1919. Atena 2016, 391.

Kuten suuri yleisö jo lienee onnellisesti unohtanut, Neuvosto-Venäjän ja sen naapurien suhteen olivat vuoteen 1920 saakka järjestämättä.
Itsenäisen Suomen laillinen hallitus kyllä oli Pietarissa tunnustettu jo vuoden 1917 viimeisenä päivänä, mutta eihän siinä monta viikkoa mennyt, ennen kuin bolševikit alkoivatkin kannattaa Suomen kapinallisia ja solmivat niiden kanssa peräti valtiosopimuksen.
Suomen heiveröisen itsenäisyyden takuumiehenä toimi sitten Saksa niin kauan kuin se oli voimissaan ja sen jälkeen pyydettiin lahden molemmin puolin apua briteiltä. Bolševikkien pelättiin muuten jyräävän maan ja oikeassahan siinä oltiinkin.
 Puna-armeijan taisteluarvo oli huono tai erittäin huono, mutta oli sillä sentään valtteja. Ensinnäkin itsenäisiksi julistautuneiden pikkuvaltioiden väestö ei ollut suinkaan yksimielistä, vaan suuri osa kannatti tai vähintäänkin sympatisoi itäistä naapuria. Sitä paitsi olivat olemassa punalaivaston ja Pietarin linnoitusten järeät tykit.
Aikansa superaseita vastaan paikallisilla patriooteilla ei ollut asettaa mitään.
Niinpä paikalle pyydettiin ja saatiin brittilaivasto, joka oli hallinnut aaltoja aina 1500-luvulta tai ainakin nyt 1700-luvulta saakka ja jonka maine oli yhä ylivertainen. Tämä tasoitti voimasuhteita olennaisesti.
Mutta kaikkien bolševikkien vihollisten tarkoitukset eivät olleet suinkaan defensiivisiä. Skandaalimainen bolševikkivalta oli venäläisten patrioottien mielestä raunioittanut Venäjän ja he halusivat tehdä siitä viimeinkin lopun. Tässä heitä halusi auttaa myös vanhan Venäjän armeijan kenraali Mannerheim.
Sotaan ymmärrettävästi lopen väsynyt Britannia ei kyennyt todelliseen interventioon Venäjällä, mutta sotavarusteita maa kyllä oli väärällään. Niinpä se toimitti niitä Venäjän valkoisille armeijoille ja samalla hoiteli omin käsin vaativimpia tehtäviä esimerkiksi laivaston ja lentoaseen osalta.
Kuten tiedetään, Suomi pysyi poissa Pietarin valtaukseen tähdänneestä liittoutumasta, mutta toki Venäjän anarkia houkutteli myös meikäläisiä piirejä pistämään lusikkansa soppaan. Kaikkien, suurten ja pienten kansanryhmien loukkaamaton oikeus valita itse ja kenenkään painostamatta se valtioyhteys, johon ne halusivat kuulua, oli julistettu jo bolševikkien ensimmäisessä julkisessa asiakirjassa, rauhandekreetissä.
Koska esimerkiksi Suomessa oli opittu ymmärtämään, että se, mitä juhlallisesti vakuutetaan, on totta ja vakavasti tarkoitettua, puuhattiin meilläkin sitten Itä-Karjalan yhdistämistä valtakuntaan ja muuta vastaavaa. Olisiko muuten voinut ollakaan?
Mutta harvat olivat ne, jotka eivät ymmärtäneet, että Venäjä bolševistisenakin saattoi olla myös Suomelle vaarallinen. Punalaivaston aluksille ei olisi mahdettu mitään ja ne jopa näyttäytyivät Helsingin edustalla, vaikka laivaston kunto oli heikko.
Niinpä myös meille oli hyvin tärkeää, että Britannian laivaston sotalippu, the White Ensign, liehui myös itärajamme tuntumassa. Ehkäpä yhteistyömme brittien kanssa voitaisiin lukea myös meille ansioksi, kunhan järjestäytyneet olot saataisiin palautettua Venäjälle?
Kuten tunnettua, bolševikit pysyivät sitten kuitenkin vallassa ja saivat jopa järjestyksen palautettua maahan, mutta sitähän ei kukaan voinut etukäteen aavistaa. Vastoin odotuksia englantilaisten tulo maahamme ei sitten lisännyt goodwilliämme Pietarissa, vaan luettiin siihen syntiluetteloon, joka Moskovassa laadittiin vuonna 1939.
Yhtäkaikki, kesällä 1919 saapui Koivistolle, nykyisinkin säilyneen kivikirkon lähettyville suuri englantilainen eskaaderi, kymmeniä laivoja ja tuhansia miehiä. Ne pysyivät siellä talven tuloon saakka näyttämässä Britannian lippua ja koettivat järjestää olonsa niin miellyttäväksi kuin olosuhteet sallivat.
Kysymys ei kuitenkaan ollut mistään lomailusta. Lipun näyttämisen ohella pyrkimyksenä oli lamauttaa se hyvin merkittävä voima, jonka Venäjän Itämeren laivasto ja linnoitukset yhä muodostivat.
Koska Kronstadt oli miinojen suojaama ja tulivoimaltaan englantilaisia risteilijöitä verrattomasti vahvempi, oli käytettävä lentokoneita, jotka tekivätkin puolisen tuhatta lentoa Kronstadtia vastaan.
Lisäksi keksittiin käyttää moottoritorpedoveneitä, jotka yhdessä lentoaseen kanssa saivatkin aikaan uskomattoman menestyksellisen operaation. Kaksi valtavaa taistelulaivaa ja tukialus upotettiin satama-altaassa. Yksi risteilijä upotettiin toisessa yhteydessä.
Nämä tuhot saatiin aikaan moottoritorpedoveneillä, lentokoneet eivät täällä kyenneet käyttämään torpedoja, mutta lentoase on kyllä operaatioissa mukana korvaamattomana apuna.
Kaikkiaan vihollisen laivasto menetti näissä taisteluissa toistakymmentä alusta, mukana siis pari kaikkein suurinta yksikköä. Kuninkaallinen laivasto puolestaan menetti peräti 17 alusta ja 61 vaurioitui.
Mutta olipa paikalla joukkoakin: marraskuun alusta joulukuun loppuun kuninkaallisella laivastolla oli Itämerellä 1 lentotukialus, 23 kevyttä risteilijää, 85 hävittäjää, yksi monitori, 20 sukellusvenettä ja paljon muuta, yhteensä 238 alusta.
Ylikankaan kirja keskittyy laivaston ilmavoimien toimintaan ja elämään Koivistolla, mutta ei unohda kertoa myös kokonaistilanteesta ja sen muuttumisesta.
Torpedoveneiden operaatiosta ja muustakin on kyllä kirjoja ja sangen kiinnostaviakin, mutta Ylikankaan opus on kyllä ylivertainen.
Yleensä kirjoittajat, toisin kuin Ylikangas, eivät ole hallinneet kaikkien osapuolten lähteitä. Hän sen sijaan on tunnollisesti vertaillut sekä englantilaisten että venäläisten raportteja ja vielä suomalaisiakin asiakirjoja. Tulokset ovat imponoivia. Lisäksi kirjoittajaa on aivan ilmeisesti ohjannut suoranainen intohimo asiaan hänen kuvatessaan elävästi kaikkia niitä asioita, jotka aikoinaan kuuluivat englantilaisen sotilaslentäjän maailmaan Suomessa ja suomalaisen punaisen lentäjän maailmaan rajan toisella puolella.
Kirjoittaja on pyrkinyt menemään niin kauas alkuperäislähteille kuin mahdollista, kuten hyvä tapa edellyttääkin ja vielä paljon suuremmassa määrin kuin pelkkä tapahtumahistorian selvittäminen vaatisi. Myös kirjan enimmäkseen yksityisiltä koottu kuva-aineisto on uskomattoman monipuolinen.
Nuo mainiot miehet lentävissä koneissaan olivat todellisia aikansa hurjimuksia. Vihollisen kohtaaminen kysyi rautaisia hermoja, mutta jo pelkkä lentäminen tuon ajan avoimilla koneilla oli erittäin vaarallista ja pakkasten tultua jo yhtä helvettiä. Pelkkä koneen pitäminen suorassa saattoi olla vaativaa, kun pyörivän tähtimoottorin sivuttaisveto vänkäsi sitä omaan suuntaansa.
Sankarivainajia tällä saralla sitten riittikin. Lentäjät menettivät Koivistolla tosin vain neljä upseeria ja yhden miehen, kun taas kuninkaallinen laivasto menetti 16 upseeria ja 97 miestä kaatuneina ja 7 upseeria ja 35 miestä haavoittuneina. Kadonneiksi jäi laivaston puolella 3 upseeria ja 6 miestä.
Nämä luvut eivät kuitenkaan vielä kerro sitä, miten paljon oli erilaisia vaaratilanteita. Koko maailmansodassahan onnettomuudet tappoivat paljon enemmän lentäjiä kuin taistelut.
Yhteenlasketut tappiot Koiviston operaatiossa olivat siis englantilaisilla kaatuneina ja haavoittuneina puolentoistasataa miestä. Seivästöllä ja Koivistolla on brittejä haudattuna kuten niin monessa muussakin kolkassa, muun muassa Hanössä Ruotsin rannikolla sijaitsee suuremi hautausmaa.
Huolimatta viikatemiehen vierailuista ja ajoittain surkeasta ruoasta, aika Koisivtolla oli parhaimmillaan paratiisillista Suomen kesää, joka sai erään sotilaan lausumaan nuo otsikon sanat ”mainiosta pikku sodasta”. Siinähän verrattiin tätä tilannetta Flanderin mutavellin ja tolkuttomien kulutushyökkäysten maailmaan. Ylikangas kuvailee elämää suorastaan mestarillisesti, hajuja ja ääniä myöten.
Kun kirja on niin hyvin ja kunnianhimoisesti tehty kuin se on, on paikallaan tehdä ne pikku huomautukset, joihin mielestäni on aihetta.
Tekijä on käyttänyt laajasti alkuperäislähteitä kekustelemattan kuitenkaan riittävästi olemassaolevien tulkintojen kanssa. Täm,ä koskee ajankohdan yleistä poliittisia kehyksiaä ja kaipaisin kirjallisuusluettelosta esimerkiksi Nick Baronin Karjalan historiaa, Olavi Hovin ja Eino Lyyytisen Suomea ja Englannin politiikkaa käsitteleviä tutkimuksia, Jouko Vahtolan Aunuksen retkeä käsittelevää kirjaa, Pertti Luntisen ja Mirko Harjulan kirjoja ja aivan erityisesti Tuomo Polvisen vanhaa, mutta kunnianarvoisaa järkälettä, joka on yhä perusteos.
Toki muutakin kirjallisuutta voisi tarjota, esimerkiksi Mawdsleyn ja Saulin kirjoja Venäjän laivastosta ja Kalevi J. Holstin teosta Suomen ulkopolitiikan alkutaipaleesta.
Niin, ja sitten britit eivät suinkaan upottaneet Saksan laivastoa Scapa Flowssa, vaan sen tekivät saksalaiset itse voittajien suureksi harmiksi. Ja Seraja Loštšad on oikeastaan Seraja Lošad -harmaa hevonen.
Mutta pientähän tämä on ja onhan niitä maailmassa kirjoja. Joka tapauksessa tämä kirja on joka suhteessa niin tasokas ja sitä paitsi niin vetävästi kirjoitettu, että sen soisi tulle käännetyksi muillekin kielille, englanniksi ja venäjäksi nyt ainakin. Onnittelut saavutuksesta!

18 kommenttia:

  1. Minä kyllä arvostan enemmän ensikäden lähteitä kuin se että käydään tutkimuksellisesti vähämerkityksetöntä toisten tutkijoiden häntien haistelua (ellei näillä itsellään ole oleellista kiinnostavaa primary source-tietoa).

    Kiinnostavaa on miettiä kirjan tietoja tämän hetken natohihhuloinnin suhteen. Veikkaako eliittimme aina väärää hevosta?

    VastaaPoista
  2. Taitaa olla sisäänlämpiävää porukkaa, Ylikangas, Tuomioja, Wuolijoki, ja vaikka ketä isien jalan jäljillä. Keksipä siinä uutta. Perustettiin yhdistys estämään uusia tulkintoja, sitten luin että se on Putinin politiikkaa estää uusia tulkintoja!

    VastaaPoista
  3. Nyt mä olen kauhian hämmästynyt. Mihin asia liittyy?

    VastaaPoista
  4. Mää hämmästyin luettuani BBC:n sivulta pitkän jutun miten Putin katsoo telkkarista päälliköiden kanssa ainoaa oikeaa tulkintaa suuresta isänmaallisesta sodasta. Ja juurihan Tuomioja perusti saamaan työhön Historioitsijat ilman rajoja- yhdistyksen, onneksi olen vain diletantti.

    Aiemmin nauratti katsoa vaali-analyytikko Sami Borgia, jonka isä Olavi istui tv-studiossa vuodesta toiseen samalla asialla, hupaisia veikkoja myös Reijo ja Markku Wilenius, isä ja poika kumpikin vuorollaan mm. Rooman klubissa.

    VastaaPoista
  5. Nämä ovat toki pienen paikan juttuja täältä Ison Omenan kahvilasta. Samassa pöydässä tunnettu Siilinjärven poika katseli ympärilleen mihin päänsä työntäisi minut nähdessään. Siihen aikaan hän toimi tasavallan pääministerinä.

    VastaaPoista
  6. Äijällä oli kaupalliset yhteydet Denisoffin kauppakomppania kanssa,joka toi Englantilaisten ja muiden läntisen kauppahuoneiden kanssa.Hän toimi kauppahuoneen luotsina ja laivurina pietariin,niinpä Englantilaiset vahtivat omia intrestejä.Äijän toteaminen vallankumouksesta antoivat kiväärin käsikivät mäelle josta piti vahtia ympäristöä,eipä tullut yhtään laukastua.
    Krostandin Matruusit polhsevikit pettiin ihanteenlisuudestaan.
    Koiviston pelastus olivat Englesmannit,ehkäpä myöskin Suomen.
    Polhsehevikkien hyökkäys halut suomea kohti menivät ohi.
    Kronhstadin matruusien henki oli halpaa Leninille.Vallankumous
    alkoi syömään omia ihanteitaan Lennin Tasaarvoisuus katosi
    polhsevikien kitaan.Eikä sitä muuksi saa,yrityksistä huolimatta.

    VastaaPoista
  7. Heikki Rönkkö, historia eikä myöskään taloustiede ole mikään totuuteen perustuva tieteenala,vaan polittinen historia ja polittinen taloustiede.
    Aikakausien vaihtuessa ja hegemonisten valtasuhteiden vaihdelessa löytyy aina uusia näkökulmia, kuten esimerkiksi meilläkin puhutaan nyt syvällä rintaäänellä suomettumisesta omana aikakautenaan, vaikka tuona tapahtuneena ajankohtana se oli vain eräs marginaalinen saksalainen puskastahuutelu,
    Venäläisten tulkinta ns vallankumouksen ajasta on nyt muuttumassa, se ilmeisesti tulkitaan nyt yhdeksi ensimäisistä värivallankumouksista,siis yritykseksi ulkoapäin tuhota venäjä valtiona ja kansalisena yksikkönä,sekä ennenkaikkea rosvota sen mittavat taloudelliset resurssit.
    Trotski oli yhdysvaltalaisen rahamaailman asiamies,sekä Lenin saksalaisten täsmäohjus torbetoimaan venäjän silloiset valtarakenteet.
    Smasta historian uudeleen arvioinnista on tapaus Mannerheim, nyt venäläiset ovat ryöväämässä meiltä erästä kultturillista ja polittis sotilallista ikonia,saattavat jopa saada aikaan elokuvan nuoren Mannerheimin seikkailuista.

    Vastavuoroisesti voisimme me suomalaiset omia osan generalissimus Suvarovista, muuten mainio kansanomainen hahmo historiasta, meillä vähemmän tunnettu, miksiköhän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin tutulta Venäjä tuntuu. päämajan miesten on kuultu mumisevan että ne tulevat vielä yllättymään jotka luulevat etteivät suomen miehet osaisi enää käydä sotia. Stubb arveli venäläisten osaavan syödä kaalia jota tullaan tarjoamaan heille runsain määrin.

      Poista
  8. Joskus reilu vuosikymmen sitten HS julkaisi näyttävän jutun Olli Rehniltä jossa auottiin uusia uria idänsuhteille hahmotellen moottoriväylää Pietariin.

    Sittemmin Päämajakaupungin poika on opetettu puhumaan Rahasta isänmaan synonyyminä. Pitkälle se uudestisyntyneen Ollin on vienytkin, kuten Kataisenkin oppi turvata aina päältä ruotsalaisten saatavat.

    Sillä välin Pietarin tielle on tullut mutkia uusien väylien avatutuessa Turun kautta Vapauden maahan.

    VastaaPoista
  9. Kiinnostava aihe!

    Minulle on jäänyt hieman hämäräksi, millainen sopimus Suomen ja Britannian välillä tuolloin oli, oliko kyse Suomen pyynnöstä vai saiko Suomi jotain vastiketta salliessaan ulkovallan toimia alueeltaan?

    Samoihin aikoihin taisi olla käynnissä Aunuksen valtaus ja inkeriläisten kansannousu. Oliko näillä ja englantilaisten toimilla mitään strategista yhteyttä?

    Neukkujen puolella taisteli Eino Rahja, joka ainakin vielä Suomessa muistaakseni taisteli toisinaan lentokoneen puikoissa. Mahtoivatko engelsmannit kohdata Rahjaa Kotlinin yllä vai napottiko Rahja turvallisesti puolueapparaatissa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eglantilaisten roolista, joka on aika kiintoisa ja mutkallinen kysymys, kannattaa lukea lisää Tuomo Polvisen kirjasta Venähjän vallankumous ja Suomi ja sitten Eino Lyytisen ja Olavi Hovin väitöskirjoista.
      Rahjaa ei tuossa mainita, hänestä ks. esim. Mirko Harjulan kirjat ja Ylikankaan artikkeli, joka löytynee Arto-tietokannasta, muistaakseni.

      Poista
    2. Jonkun Englantilaisen tiedustelu-upseerin kirjan olen aiheesta lukenut, koskien lähinnä torpedoveneiden operaatioita, en kylläkään nyt muista kirjan enkä kirjoittajan nimeä, suomeksi kuitenkin käännetty eikä kovin vanha. Oliko Suomi Neuvostoliiton kanssa tuolloin sotatilassa olisi mukava tietää ?

      Poista
  10. Täytyy lukea tuo kirja. Tämä englantilaisten osuus Suomen historiassa oli ainakin minun aikanani jätetty pois lukion historian opetuksesta.

    Heikki Rönkkö,

    Tämä oli sitten hienosti muotoiltu virke :

    "Sittemmin Päämajakaupungin poika on opetettu puhumaan Rahasta isänmaan synonyyminä.2.

    VastaaPoista
  11. Onhan siitä kirjoja ollut, sekä koskien Agarin mt-hyökkäyksiä, että tuota koko opetaatiota Cowan's War ilmestyi jo 60-luvulla ja nythän on tullut tuore englantilainen kirja, joka on minulla maalla. Nimeä en muista.

    VastaaPoista
  12. Ei britit olleet Suomenlahdella vain Suomen vuoksi, vaan heillä oli muutakin agendaa. Saksan joukot piti saada pois Baltiasta, jonne niitä oli jäänyt osin omapäisen komentajansa vuoksi, toisaalta kotiensa suojelemiseksi. Jälkimäinen on ihan luonnollinen reaktio.

    Bolsevikit oli suurin kauhistus Briteille. He pelkäsi näiden levittävän levottomuuksia koko maailmaan, myös Brittein saarille. Esimerkkinä oli Irlantilaisten riehuminen, johon he sai tukea Saksasta I maailmansodassa.

    Valkoisten joukkojen määrällisen ja laadullisen ylivoiman uskottiin ratkaisevan Venäjän sisällissodan, kunhan heillä riittäisi aseita ja niihin ammuksia. Se ei yksin toiminut. Venäjä toisti saman virheen Raatteen tiellä.

    Laivastoa Valkoisilla ei ollut, joten Royal Navyn lähettämistä Baltiaan ja Suomeen ei katsottu voivan välttää. Brittien tappiot operaatioissaan johtui lähinnä rämäpäisyydestä.

    Jos Britit olisi olleet luovia eli fiksuja, he olisi heti vallanneet Saksan sotalaivat Scapa Flowssa ja antaneet niitä Suomelle. Samalla Itävalta-Unkarin hajottaminen olisi voitu jättää väliin. Natsien keinot hankkia kansansuosiota olisi heikentyneet olennaisesti.

    Sun Tzu huomautti 2500 vuotta sitten, että heikot valtakunnat ovat houkuttelevaa saalista, joka vetää kimppuunsa valloitushaluisia. Tästä voi seurata sotien kierre, joka maksaa verta ihan kaikille.


    Terveisin,

    Nikke

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.