torstai 23. marraskuuta 2017

Itsenäisyys tuli kerran ja oli kerran



Itsenäisyys silloin kerran ja sen jälkeen

Suomen itsenäisyysjulistuksessa todettiin, että asia oli vallitsevissa oloissa oikeutettu ja välttämätönkin sekä tarpeellinen sen kannalta, että maa voisi täyttää kansallisen ja kansainvälisen tehtävänsä. Sitä paitsi vapaudenkaipuu, jota tämäkin asia ilmensi, oli jo vuosisatainen unelma.
Siinäpä oli harvinaisen karu ja asiallinen julistus, suomalaisempaa ei voisi keksiäkään. Sen rinnalla Mannerheimin päiväkäskyt ovat korkealentoista venäläistä juhlaproosaa. Vain eduskunnan julkilausuma, jonka hyväksymistä on sitten ruvettu juhlimaan itsenäisyyden symbolisena merkkipäivänä, oli vielä karumpi, aivan pelkkä rutiinimaininta.
Kyseessä olikin ennen muuta vallitsevan asiaintilan toteaminen. Se todella velvoitti Suomen senaatin ja eduskunnan ottamaan ohjakset omiin käsiinsä, kuten senaatti totesi. Ei siinä kyllä enää mitään muuta voinut, vaikka olisi halunnutkin.
Vai miltä kuulostaisi ajatus, että ignoroidun bolševikkihallituksen kanssa olisikin ruvettu neuvottelemaan eli tunnustettu sillä sittenkin olevan oikeudet Suomen korkeimman vallan haltijana?
Sitähän sosialidemokraatit ehdottivat, mutta jäivät äänestyksessä tappiolle, ei tosin kovin reilusti: 100-88. Moisella äänten enemmistöllä ei koskaan ole tapana ratkaista tärkeitä asioita, mutta asiahan oli jo ratkaistu käytännössä.
Voidaan joka tapauksessa sanoa, että suomen itsenäisyysjulistus hyväksyttiin kyllä äänten enemmistöllä, mutta ei saanut yli puolta kansanedustajien äänistä. Vain täsmälleen puolet.
On ymmärrettävää, että 1920-luvulla vaadittiin itsenäisyyspäiväksi Helsingissä pidetyn Vapaussodan voitonparaatin päivää, 16.5. eikä yhden riitaisan äänestyksen muistopäivää. Ståhlberg kuitenkin näki asiat laajemmin ja piti pintansa.
Tokihan Suomen senaatti sitten tunnusti bolševikkivallan ja se puolestaan Suomen hallituksen, mutta silloin oltiin jo eri tilanteessa. Saksalla ja bolševikeilla oli molemmilla omat tarpeensa, jota tämä sirkus palveli ja Suomen oli tehtävä, kuin sanottiin.
Ei meilläkään ollut asiasta sitten suurempaa valittamista ja myös sosialidemokraatit olivat lähettäneet oman kirjeensä kansankomissaarien neuvostolle, jossa pyysivät porvarillisen hallituksen tunnustamista.
Sen jälkeen olisi sitten paremmat asemat lyödä lahtarit yhdessä. Nationalistit menettäisivät yhden valttikortin.
Mutta tämä kuului itsenäisyyttä julistettaessa vielä tulevaisuuteen. Nyt oli olennaista, ettei kukaan kyennyt Suomen itsenäisyyttä estämäänkään. Se nyt oli vain hyväksyttävä tai sitten taisteltava sitä vastaan.
Bolševikkien kannalta tämä ei ollut realistista, sillä ei heillä ollut millä taistella. Amerikkalainen Allan Wildman on kaksisosaisessa vankassa teoksessaan The End of the Russian Imperial Army tutkinut yksityiskohtaisesti Venäjän armeijan hajoamista. Hänen johtopäätöksensä on: lokakuun kaappaus oli Pietarissa epäilemättä Putsch, mutta rintamalla se oli vallankumous.
Kysymys oli siitä, että bolševikkien koko politiikka oli suuntautunut vanhan valtiokoneiston –armeijan, poliisin ja virkamiehistön-  hajottamiseen. Väliaikaisen hallituksen asema pyrittiin tekemään mahdottomaksi myös rohkaisemalla kaikkia kansallisia vähemmistöjä eroamaan Venäjästä. Oikeuden kaikille poikkeuksetta lupasi kuuluisa kansankomissaarien neuvoston dekreetti numero 1 (Rauhasta http://www.krugosvet.ru/enc/istoriya/OKTYABRSKAYA_REVOLYUTSIYA_1917.html.)
Olihan maassa vielä paljonkin miehiä, joilla oli armeijan asepuku ja asekin, mutta tämän aineksen nimittäminen armeijaksi olisi ollut mustaa huumoria. Tosin pari latvialaisrykmenttiä säilytti yhä taistelukelpoisuutensa, mutta muuten entisiä sotilaita oli kenenkään turha mennä komentelemaan ja Venäjä oli laaja.
Jääkärimarssissa sanotaan: Kun painui päät muun kansan, maan, me jääkärit uskoimme yhä.
Tämä ei ollut pelkkää korusanailua. Monet 1910-luvun dokumentit ja muistelmat todistavat, että Suomen aate oli kriisissä. Kansallisvaltiota, sen autonomiaa oli yritetty pelastaa monin keinoin, myöntyvyydestä passiiviseen vastarintaan ja jopa terroriin..
Vanhasuomalaisen senaatin eroaminen vuonna 1909 oli jo merkki siitä, että se tie oli loppuun kuljettu. Samaa voitiin sanoa myös passiivisesta vastarinnasta eikä aktivismikaan enää herättänyt toiveita.
Venäläiset Suomi-syöjät nauttivat ylivoimastaan ja pilkkasivat tšuhnia. Oli parasta ottaa lusikka kauniiseen käteen, Venäjä saattaisi joskus heikentyäkin, kuten Japanin-sodan aikaan, mutta se olisi aina kyllin vahva Suomelle. Itsenäisyydestä ei kannattanut vakavasti haaveillakaan.
Se oli järkipuhetta ja Ståhlbergin kaltaiset järki-ihmiset uskoivat. Kun Stolypinin aloittama sortokausi sitten siirtyi Helmikuun vallankumouksen tuloksena historiaan, pyrittiin saamaan aikaan uusi liittosopimus Suomen ja Venäjän välillä ja saatiinkin.
Se ei merkinnyt itsenäisyyttä, mutta kuka sitä oikeastaan tarvitsikaan? Oliko Suomi muka ollut sorrettu 1800-luvulla? Oliko meillä silloin ollut tai tarvittu vastarintaliikettä tai itsenäisyysliikettä. Tosiasia on, ettei sellaisia ollut.
Kuitenkin oli myös joukko, jolla oli toiset tuumat. Vuonna 1914 näytti avautuvan mahdollinen ikkuna Suomen vapautumiselle. Helmikuun vallankumouksesta ei silloin tietenkään osattu uneksia, mutta muutamat hurjapäät lähtivät siitä, että Jumalan ja Hindenburgin avulla voitaisiin vapaus saavuttaa.
Vähintäänkin voitaisiin vaihtaa venäläissorto saksalaisten herruuteen, joka ei mitenkään voisi muodostaa samanlaista kansallista vaaraa.
Sitten tuli yllätys. Helmikuun vallankumous oli Suomessa juhlittu suurtapahtuma ja Kerenski hyvän venäläisen esivallan ruumiillistuma.
Kun Suomen radikaalistunut osa ei kuitenkaan enää tyytynyt oikeuksien palauttamiseen, syntyi uusi konflikti. Siitä selvittiin lopulta sovittelemalla, kun uusi hallitus oli astunut remmiin Suomessa.
Eiköhän sentään pärjättäisi ilman itsenäisyyttä? Olihan sitä pärjätty sata vuotta mahtavan Venäjän ja sen jalojen hallitsijoiden suojeluksessa oikein mainiosti. Lojalismi oli meidän traditiomme.
Siinä sitten kävi kuten kävi. Itsenäistyminen oli Suomelle kohtalo eikä siinä muu enää auttanut kuin julistaa, miten asiat ovat.
Bolševikeille eroaminen imperiumista oli, kuten tunnettua, vain väline uuden yhdistymisen hyväksi. Se tapahtuisi proletaarisen internationalismin pohjalta ja kansallisvaltioiden kirjava joukko yhdistyisi lopulta maailmanlaajuiseksi, proletariaatin johtamaksi yhteisöksi. Ei siellä mitään porvarillisia pikkuvaltioita tarvittaisi.
Sotahan siitä ennen pitkää tuli, kansalaissota, jollaista Lenin oli hartaasti halunnut koko maailmaan, mutta lopputulokseksi jäi jotakin aivan muuta kuin bolševikkien visiossa loistanut kansainvälinen kommuunien liitto.
Itsenäinen Suomi rehvasteli alkuvaiheessa jonkin verran sillä suurella voitolla, jonka se oli saavuttanut suurvalta Venäjän armeijasta. Tämä asenne oli aika ontto, sillä eihän mitään sellaista armeijaa tuossa vaiheessa ollut, vain pyssymieslaumoja, jotka yleensä saivat pian taistelusta tarpeekseen.
Itsenäistymiseen projisioitiin joka tapauksessa se verenvuodatus, joka oli aikakaudenkin oloissa hirmuista. Koska Blut ist ein ganz besonderer Saft, kuten Goethen Mefistofeles aikoinaan totesi, synnyttivät veriorgiat paljon vihaa. Paradoksaalisesti myös verenvuodattajien psyyke ilmeisesti vaati vihan viljelyä asian oikeuttamiseksi.
Ryssävihan suuren nousun voimmekin sijoittaa vuosiin 1917-1918, koko teurastus oli hyvää ja hyödyllistä panna venäläisten tilille. Ei se suinkaan ihan katteeton näkemys ollut, mutta kovin yksipuolinen.
Niinpä uuden, itsenäistyneen valtion itsenäisyystaistelu sai kalpojen kärjestä arvoisensa verisen merkin sen uudessa historiassa. Oli varsin ymmärrettävää, että itsenäisyyspäiväksi ei haluttu yhden riitaisen äänestyksen muistopäivää, vaan komean voitonparaatin päivä.
Mutta edes muinaisessa Roomassa ei pidetty hyväksyttävänä triumfin viettämistä kansalaissodassa saavutettujen voittojen ansiosta. Onneksi ei sitä sitten laajasti hyväksytty meilläkään. Asiat täytyi vielä kerran purkaa ja rötökset tunnustaa.
Muuan seikka on kiinnittänyt huomiotani 1920-luvun teksteissä, joissa keisarivallan loppuaikoja muistellaan. Muistelijat Elmo Kailasta Kyösti Vilkunaan korostavat sitä lamaannusta, joka vallitsi ennen maailmansodan syttymistä.
Mikäli tilanne olisi jatkunut vielä muutamia vuosia, ei Suomen venäläistymistä olisi estänyt mikään. Niin hyvin olivat virkamiehet taas alkaneet viihtyä suuren esivallan palveluksessa ja niin vähän kiinnostivat ketään enää marttyyrin laakerit passiivisen vastarinnan toteuttajana. Joku Svinhufvud oli poikkeusihminen.
Sitä paitsi, totesi Elmo E. Kaila, eihän meillä ollut syntynyt mitään todellista ryssänvihaa. Kaikenlaista hajanaista jurnuttamista toki oli, mutta moni kuitenkin muisteli Aleksanteri-keisarien kultaisia aikoja, ihaili venäläistä kirjallisuutta ja oli kiinnostunut hyvistä kultaruplista.
Eihän tästä tällä menolla mitään tullut. Oli kehitettävä suuri kansallinen ryssäviha, joka toimisi puskurina itään päin. Ennen pitkää se naapuri yrittäisi Suomelta itsenäisyyden viedä, ja silloin vain viha antaisi voimaa, joka voisi maan pelastaa. Nuo hyvät keisarit olivat itsenäisen Suomen kannalta todella vaarallisia.
No tarina on useimmille tuttu, siinähän se oli se AKS:n ohjelman ydin kaikessa lyhykäisyydessään. Itä-Karjalan liittäminen ja kansan eheyttäminen olisivat sitten ideologisena täydennyksenä.
Totta onkin, että itsenäisyyden menettäminen oli vaakalaudalla sitten sotien aikaan. Oliko tuolla irrationaalisella ohjelmalla todella jotakin historiallista merkitystä, on vaikea sanoa. Ehkäpä olikin.
 Joka tapauksessa on ilmeistä, että itsenäisyydestä vuosikymmenten myötä kehittyi myyttinen asia, jolla oli vahvasti sotilaallinen luonne.
Eipä ihme, verta vuodatettiin asian johdosta sammioittain, niin omaa kuin vierasta ja silloinhan asia saa elämää suuremman eli pyhän luonteen. Itsenäisyyden ”lunastamisesta” puhuttiin aika lailla talvisodan aikoihin (Vrt. palkintoromaani Lunastettu maa) ja myös Tuntemattoman sotilaan eepos liittyy saumattomasti ajatukseen itsenäisyystaistelusta.
Oikeinhan se on. Mutta kyllä itsenäisyyttä uhkaavat vaarat muualtakin kuin idästä. Miltä tuntuisi ajatus bryssävihasta ja taistelusta EU-hegemoniaa vastaan?
Onko siinä oikeastaan mitään naurettavaa? Sellaista taitaa jo olla liikkeellä ja ehkäpä silläkin voisi olla historiallinen tehtävänsä.
Olemme saaneet sieltä lännestä ja etelästä (kuten aikoinaan Venäjältä) niin paljon kaikkea hyvää. Sen vuoksi uhkaakin jo vaara nieleksiä riemumielin kaikki, mitä sieltä meille suvaitaan tuputtaa??? Itsenäisyydestä olemme menettäneet jo hyvän siivun. Menköön loputkin?

16 kommenttia:

  1. Suomalaisilla on taipumus tyytyä itsenäisyyteen, jos hyvää isäntää ei löydy tai kelvolliseksi nähty isäntä muuttuu huonoksi. Kun Ruotsista oli tälle Pohjanlahden itäpuoleiselle osalle vain harmia jokseenkin koko 1700-luvun, alkoi kyteä ajatus isännän vaihtamisesta. Yhtenä puuhamiehenä silloin oli Sprengtporten. Venäjästä tuli sitten parempi isäntä, mutta venäläisyys sinänsä ei innostanut. Arwidsson sitten keksi, että ruotsalaisia emme enää ole ja venäläisiksi emme halua tulla, joten ollaan sitten suomalaisia. Systeemi toimi hyvin, kunnes panslavistit ensin keksivät, että kyllä teidän täytyy venäläisiksi tulla ja bolsevikit sitten sotkivat muutkin asiat. Ei auttanut kuin itsenäistyä. Sitä itsenäisyyttä sitten jatkui aikansa, kunnes suomettumiskaudella se venäläiseksi tekeminen alkoi taas näyttää varteenotettavalta vaaralta. EU:sta sitten etsittiin hyvää isäntää tätä uhkaa vastaan, kun tilaisuus siihen tuli. Nyt alkaa pahasti näyttää siltä, ettei tämäkään isäntä ole niitä edellisiä parempi. Pitäisiköhän taas kerran kokeilla sitä itsenäisyyttä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Pitäisiköhän taas kerran kokeilla sitä itsenäisyyttä? "

      Mutta entäs ne virat ja kultaruplat bryssän palveluksessa? Samaistuminen isompien krkonkylien parempaan herrasväkeen?

      Poista
    2. Voisihan sitä kokeilla edes sitä henkistö itsenäisyyttä niin, että on Suomen edustaja Brysselissä eikä niinkään Brysselin edustaja Suomessa.

      Poista
  2. Tulipa aikanaan käytyä pari kertaa Neuvostoliitossa. Sittemmin on tullut käytyä useimmissa EU-maissa. Kun vähän vertailee kokemuksia, ei ole kovin vaikeaa valita puolta ja pitää idiootteina niitä kutka pitävät Neuvostoliittoa ja EU:ta jotenkin verrannollisina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vain pintakiilto erottaa. Sama Brysselin/ Moskovan keskitetty valta ja periferioiden kuppaus on sisäänrakennettuna molemmissa.

      Mitä helvettiä Suomen energia- tai metsäpolitiikkaa tai mikään muukaan politiikka Saksalle ja Ranskalle kuuluu? Onko lopputulos näin parempi meidän vai Saksan ja Ranskan kannalta? (pieni vinkki: päättääkö politiikoista Suomi vai Saksa ja Ranska?)

      Vapaakauppaa voi käydä vähemmälläkin.

      Mutta näyttäisi EU:kin nyt pikkuhiljaa rapautuvan omaan mahdottomuutensa. Kuten aiemmin se Sovjetunioni. Legitimiteetti kansalaisten silmissä vain häviää. Ja siinpä se sitten.

      Poista
  3. "Olemme saaneet sieltä lännestä ja etelästä (kuten aikoinaan Venäjältä) niin paljon kaikkea hyvää. Sen vuoksi uhkaakin jo vaara nieleksiä riemumielin kaikki, mitä sieltä meille suvaitaan tuputtaa??? Itsenäisyydestä olemme menettäneet jo hyvän siivun. Menköön loputkin?"

    Tuossahan se perusongelma aika tiivistetysti onkin. On toki totta, että Suomi tarvitsee eurooppalaiset kauppa- ja kulttuuriyhteytensä (sekä ainakin tiettyä selkänojaa suhteissa Venäjään), mutta ei nyt ihan millä hinnalla hyvänsä. On myös koko joukko asioita, joiden pitäminen mahdollisimman suuressa määrin omien näppien alla on välttämätöntä, niin talous- kuin ulkopolitiikassakin. Esimerkkeinä nyt vaikkapa suhteet Venäjään sekä päätösvalta luonnonvarojen käytöstä, velkavastuut eri valtioiden kesken, maahanmuuttoon ja rajojen valvontaan liittyvät kysymykset, ja mitäpä näitä nyt onkaan.

    Pienen maan on tietysti vaikeaa ellei mahdotonta olla täydellisen suvereeni, mutta ei nyt sentään kannattaisi sitoa itseään kaikkiin mahdollisiin liekanaruihin, joiden tyrkyttäjiä kyllä riittää. Ei ainakaan omasta halusta hartaasta, kuten niin monissa asioissa on viimeisen neljännesvuosisadan aikana tapahtunut.

    VastaaPoista
  4. Luoja paratkoon minua sortumasta herran kaipuuseen puhumattakaan herran pelosta, mutta hyvä tai huono kehitys tuppaa lähtemään aina yksilön kautta, joten kaikesta huolimatta kaipaan Suomeen yhtä miestä, saa hän olla nainenkin, jos hänellä on munaa, joka pyrkisi esimerkiksi pää- tai ulkoministeriksi ellei peräti pressaksi puhumalla asioista niin kuin ne ovat, eikä niin kuin lullukkaväen mielestä niiden pitäisi olla.
    Niinistöstä siihen ei enää ole. Nuori runoilijavaimo on hivuttanut hänet lullukkaväen aisankannattajaksi. Puheet vihapuheiden miljoonien sakoista Saksan malliin paljastivat miehen lopullisen sortumisen.

    Voi Laura, Laura, sinulla on suurempi vastuu kuin uskoitkaan. Sinä olet tuon munattomien ehdokkaiden ainoa toivo, joka voisi puhaltaa eloa siihen pieneen itsetunto kipinään, jonka päälle relativistien kuseskelu ei ole vielä osunut.
    Ei kai sitä sinun voimillasi roihuun saada, mutta sekin riittää, että hiillos pysyy kuumana tämän ankean ajan yli, sillä ajat ja aatteet tuppaa muuttumaan, eikä aina huonoon suuntaan. Ps. hauku EU:ta pikkuisen vähemmän ja kritisoi Putinin hommia saman verran enemmän.

    VastaaPoista
  5. "Itsenäisyys tuli kerran ja oli kerran. Itsenäisyys silloin kerran ja sen jälkeen."

    Professori Vihavaisen mainittu essee edustaa ”vaatehistoriallista metodia”. Aatehistoriallinen metodi puuttuu tyystin.

    Kun Suomi liitettiin Venäjään verisesti vuonna 1809, Venäjä pyrki tyynnyttämään Suomen sivistyneistöä (ruotsinkielistä), ja Turun palon jälkeen Helsingin yliopistoon lähetettiin Venäjällä julkaistujen kaikkien kirjojen ja aikakauslehtien kappale. Näin syntyi maailman kuulu Helsingin Slaavilainen kirjasto, josta viime vuosina on kadonnut jäljettömiin tärkeitä kirjoja ja lehtinumeroita.

    Vuonna 1906 oli Pietarissa julkaistu eräs erittäin tärkeä aatehistoriallinen lähde:

    Dekabristi Pavel Pestelin nimellä oleva poliittinen ohjelma vuodelta 1824 ”Russkaja pravda” (Venäläinen laki): sen 16. pykälä on otsikoitu ”Vse plemena dolzhny slity byt´ v odin narod” (Kaikki heimot täytyy sulauttaa yhdeksi kansaksi). Pykälän sisältöä:

    Venäjää asuttavien kansoihin ja heimoihin kohdistuvien väliaikaisen Korkeimman hallinnon toimenpiteiden ehdottomana ja keskeytymättömänä päämääränä tulee olla yhden kansan muodostaminen ja kaikkien erojen sulauttaminen yhteiseksi massaksi niin, että koko Venäjän valtion alueella kaikki asukkaat olisivat venäläisiä.”(…pri vseh meroprijatijah vremennogo Verhovnogo pravlenija v otnoshenii k razlitshnym narodam i plemenam, Rossiju naseljajushtshih, besprestanno dolzhno nepremennuju tsel´ imet´ v vidu, tshtoby sostavit´ iz nih vseh tol´ko odin narod i vse razlitshnye ottenki v odnu obshtshuju massu slit´ tak, tshoby obitateli tselogo prostranstva rossijskago gosudarstva vse byli russkie”.) Pestel’ P.I. Russkaia Pravda. Nakaz Vremennomu Verhovnomu Pravleniiu (Venäläinen laki. Evästys Väliaikaiselle Korkeimmalle Hallinnolle). Knigoizdatel’stvo “ORION”, S.-Peterburg, 1906, ss. 55-56.

    Suomen historiaa on ehdottomasti tutkittava tämän erittäin tärkeän aatehistoriallisen lähteen näkökulmasta katsoen.

    VastaaPoista
  6. Suomi oli suurimman osan vuodesta 1918 kuin Saksan protektoraatti. Saksa määräsi kaikesta. Onneksi Saksa romahti maailmansodassa eikä keisari Wilhelmin lankomies tohtinutkaan tulla Suomen kuninkaaksi.

    Kuningasseikkailu osoitti, että porvarien tasavaltalainen ajattelu oli todella heikoissa kantimissa. Tämä oli mahdollista vain ns. tynkäeduskunnan aikana, jolloin melkein kaikki sosialidemokraatit oli suljettu pois päätöksenteosta.

    VastaaPoista
  7. Ei se tasavalta tuohon aikaan ollut vielä muodikas ja kyllähän järkevää oli etsiä jostakin tukea itsenäisyydelle. Vai eikö? Millaisia vaihtoehtoja lienee ollutkaan tarjolla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tainnut olla vaihtoehtoja, mutta jotenkin Suomi vain keplotteli itsenäisenä tasavaltana Saksan ja Neuvosto-Venäjän ollessa alamaissa.

      Poista
  8. Muistetaan nyt kuitenkin, että eduskunta oli 15. marraskuuta 1917 päättänyt ryhtyä käyttämään maassa korkeinta valtaa "toistaiseksi" mutta ilman mitään (kesäisiä) rajoituksia äänin 127 - 68. Puolesta äänestivät maalaisliiton ja sosialistien ryhmät in corpore sekä muutama ns. porvarillinen itsenäisyysmies. Enimmät porvarit äänestivät vastaan. Tämä oli itsenäiseksi julistautuminen de facto. Itse Svinhuvud totesi, että Suomi oli valtiopäivien päätöksellä 15.11.1917 itsenäistynyt ja ottanut vallan omiin käsiinsä.

    Senaatin julistus 4.12. ja eduskunnan äänestys 6.12. koski enää päätöksen toimeenpanon menettelytapaa, jossa siinäkin siis lopulta jouduttiin kääntymään Leninin hallituksen puoleen.

    VastaaPoista
  9. Siis: Svinhufvud (näppis jättää useimmiten "ähvän" lyömättä).

    VastaaPoista
  10. No totta kai muistetaan. Vinhu oli lakimies ja tunsi tarvetta kertoa, milloin uudet pykälät astuivat voimaan.
    Mutta uusi tilanne oli uusi tilanne jo heti polsujen vallanoton jälkeen ja sen muuttaminen ei ollut mahdollista, vaikka olisi mieli tehnyt.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.