keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Länteen päin nyt vaunut!



Lähde länteen!

Hannu Himanen, Länttä vai itää. Suomi ja geopolitiikan paluu. Docendo 2017, 238 s.

Navigaattoria maaliikenteessä hyödyntävät ovat monta kertaa kuulleet kehotuksia siirtyä johonkin tiettyyn ilmansuuntaan, esimerkiksi länteen.
Moni on valittanut, ettei kehotuksesta ole ollut hyötyä pimeällä tai pilvisellä säällä ja ilman kompassia. Luulen, että yleinen käsitys meillä joka tapauksessa nykyään on, että länsi on aina siellä, mistä valokin tulee.
Tässä on kuitenkin kyseessä harha, jonka syitä en ryhdy enemmältä pohdiskelemaan. Riittäköön, kun sanon, että maana ja valtiona olisimme viimeiset sata vuotta mielellämme halunneet sijaita jossakin muualla kuin täällä idässä. Se ei kuitenkaan ole ollut mahdollista eikä ole vieläkään.
Suurlähettiläs Hannu Himanen on otsikoinut kirjansa raflaavasti: ”länttä vai itää”? Mikäli asia tuntuu epäselvältä, siihen voidaan etsiä sekä kognitiivisia että normatiivisia ratkaisuja. Jälkimmäisiä ei kuitenkaan voi johtaa edellisistä, kuten Humen giljotiini edellyttää.
Maantieteellisesti olemme toki idässä, vaikka esimerkiksi Venäjällä ei pidetä meitä läntisenä, vaan pohjoisena naapurina, he kun panevat karttansa keskipisteen toiseen paikkaan kuin me.
Kulttuurisesti olemme joka tapauksessa selvästi länttä, ainakin niin kauan kuin itämaisuus meillä pysyy marginaalisissa lukemissa, mikä tällä vauhdilla kestänee vielä muutaman vuosikymmenen.
Tosiasiat viittaavat siis siihen, että meidän pitäisi pikemminkin ymmärtää olevamme sekä itää että länttä. Maantieteellisesti olemme idässä emmekä sieltä minnekään pääse, kulttuurisesti taas länttä, mikä on yleensä tuntunut hyvältä idealta verrattuna itäiseen vaihtoehtoon.
Poliittisesti asemaamme kuitenkin on mahdollista muuttaa. Se, että emme kuulu läntiseen sotilasliittoon on pahoittanut monen mielen ja jo pari vuosikymmentä on saanut kuulla puhuttavan ”harmaasta vyöhykkeestä”, joka on jollakin tavalla vastenmielinen sijaintipaikka ja tuntuisi viittaavan jonkinlaiseen masokismiin tai sitten suoranaiseen tyhmyyteen.
Geopolitiikka on kvasitiede, joka kymmenien vuosien tauon jälkeen kaivettiin naftaliinista ensin venäläisten friikkien toimesta ja on sen jälkeen tullut laajaan käyttöön myös muualla. Tässä kirjassa siitä ei puhuta oikeastaan mitään.
Tieteen laakereita havittelevaksi opiksi geopolitiikalla lienee yhtä paljon edellytyksiä kuin fysionomialla tai kiromantialla. Nämäkin olivat aikoinaan Saksassa suuressa kunniassa, kaikki eksentrinenhän siellä kelpasi.
On kuitenkin mahdollista puhua geopolitiikasta myös kuvailevana käsitteenä, joka yksinkertaisesti viittaa siihen, että maantieteelliset seikat on ruvettu ottamaan politiikassa vakavasti ja että ne esimerkiksi ovat saattaneet syrjäyttää juridisia ja jopa taloudellisia näkökohtia. Sitähän paluu suvereenien valtioiden politiikkaan tarkoittaa. Politiikka on silloin tahdon asia.
Tällä tavoin ymmärretyn geopolitiikan vaihtoehtona on globalismi, joka käytännössä merkitsee vallan siirtämistä ylikansallisille korporaatioille, joiden käsivartena suurta nuijaa heiluttelemassa on ihannetapauksessa vain yksi ja yhtenäinen voima, Yhdysvallat, maailman napa.
Himanen toteaa ”yksinapaisuuden hetken” kestäneen vain tuokion verran, mutta aivan ilmeisesti kaipaa sen turvallisia arvoja ja vankkaa järjestystä. Samaan aikaan hän ihmettelee ja paheksuu niitä aineksia, jotka ovat asioista eri mieltä ja suorastaan kannattavat nationalismia ja puhuvat vihapuhetta.
Tämä on kuitenkin menneisyyden haikailua. Yhdysvallat ei enää ole se kaikkivaltias maailmanpoliisi, joka se kerran halusi olla. Sen rinnalle ja ohi ovat menossa sekä Kiina että Intia. ”Geopolitiikka” palaa väistämättä, mikäli maailmassa on suvereeneja valtioita.
Suvereenisuus on kuitenkin aina suhteellista. Kuten tunnettua, Venäjä on pitänyt sitä tunnuksenaan jo pian kaksikymmentä vuotta, mutta sen kyvyt ovat paljon rajoittuneempia kuin sen halut.
Himanen ei vaivaudu erittelemään Venäjän voimavaroja ja suhteuttamaan niitä muuhun maailmaan. Käytännössähän se on jo pelkästään Euroopan unioniin verrattuna pikkutekijä. Valtavaa siinä on vain koko, joka viime kädessä saattaa olla hyvinkin suuri haitta. Suuria ovat toki luonnonvarat, mutta niiden merkitys on hiipumassa kovaa vauhtia.
Mutta eihän tämä sitä muuksi muuta, että Suomen kannalta Venäjä on valtavasti suurempi ja että vaikka geopolitiikka niin sanottuna tieteenä lienee tällä hetkellä vain Izborskin friikkien aivokummitus, on aivan mahdollista olla tarpeeksi hullu ottaakseen sen johtopäätökset velvoittavina normeina. Näinhän teki myös Hitler.
Klassisen geopolitiikan kannalta Venäjän rajojen pitäisi olla Pohjanlahdella tai Atlantilla elleivät ne nyt sitten olisi ns. kolmen kannaksen kohdalla, mikä voisi olla vastaava läntinen johtopäätös.
Tämä johtopäätös saattaisi ainakin periaatteessa syntyä, mikäli uskottaisiin sotilaalliseen vastakkainasetteluun ja mikäli vaihtoehtona olisi Pietarin porteilla kyttäävä vihamielinen länsiliittoutuma.
Tosin jo marsalkka Žukov piti tuollaista geopolitiikkaa vanhentuneena vuonna 1955 ja suostui Porkkalan palauttamiseen. Mutta kysymyshän on ihmisaivoista eikä tosiasioista. Mikäli vallankäyttäjät saisivat päähänsä, että tällainenkin sotilaallinen ongelma on olemassa, ei heidän näkemyksiään voisi välttämättä terveellä järjellä muuttaa.
Himanen selostaa Naton siunauksia ja sen ihmeellistä monimuotoisuutta: toisaalta se ei velvoita itsenäistä maata mihinkään ja toisaalta se taas takaa kollektiivisen tuen vaaran uhatessa. Mainio laitos, jota ilmeisen tahallisesti parjataan jännityksen aiheuttajaksi. Eihän sellainen ole edes mahdollista.
Tokihan se dilemma on ja pysyy, että sotilaallinen varustelu jossakin päin maailmaa synnyttää tarpeen vastata samalla mitalla. Mikäli tämä tapahtuu meillä ja rajamme toisella puolella, syntyy vakautta, arvelee tekijä, mutta asiasta voi perustellusti olla eri mieltä.
Kirjassa esitetään muutamia hyviä näkökohtia Venäjästä ja yksi niistä on ns. syvän valtion käsite. Itse asiassa tämä on ikivanha venäläinen perinne ja se selittää paljolti sen, että tuo demokraattinen ja ihmisoikeuksia kunnioittava valtio usein polkee tunnustamiaan ihanteita.
Vastaavia tapauksia maailmassa toki on muitakin, mutta niitä lienee turha luetella. Venäjä nyt sattuu olemaan meidän naapurimme.
Kaikesta huolimatta meillä on yleensä ollut harvinainen kyky toimia Venäjän kanssa varsin harmonisessa ja jopa luottamuksellisessa yhteistyössä. Tätä asiaa ei kannata banalisoida millään ylimielisillä tölväisyillä suomettumisesta.
Toki meillä niin sanotun suomettumisen aikaan oli myös omat änkyrämme, joiden johdolla maamme olisi syöksynyt varmaan turmioon. Onneksi satulassa olivat sellaiset miehet, joilla oli kykyä ja näkemystä hoitaa asiat Venäjän kanssa niin hyvin, että sen työn hedelmistä voimme yhä nauttia.
Samaan aikaan tuo hyvän ja pahan tiedon puu tuotti myös mätiä hedelmiä, mutta pelkkä tuijottaminen niihin olisi pinnallisuutta tai pahempaa.
Kirja on mielestäni lukemisen väärtti, vaikka uutta siinä näitä asioita harrastaneelle on varsin vähän. Kun se nyt tapoihin kuuluu, sanottakoon vielä, että venäläisten sanojen kirjoittamisessa pitäisi aina olla tarkkana. Hyvin se tässä yleensä on tehty, mutta venäjäläinen venäjäksi ei ole rossijan, vaan rossijanin ja vaalit monikossa ei ole vybori vaan vybory.
Sitä paitsi puhuttaessa ns. suuren terrorin aikana teurastetuista suomalaisista on syytä aina mainita myös se eniten kärsinyt ja suurin ryhmä, jos kerran muutkin mainitaan. Tämän ryhmän muodostivat niin sanotut loikkarit.




24 kommenttia:

  1. Ydinasia on tämä: Venäjä heikentyneenä on kuitenkin alueellinen suurvalta jonka doktriini on (pakonsanelemana) nyt puolustuksellinen. Sen sotilasdoktriini lähtee siitä että se pystyy ohjusaseistuksellaan tuhoamaan rajansa ulkopuolelta 500-1000 km säteeltä KAIKKI Naton ja USA:n eteentyönnetyt pesäkkeet.

    Tässä kontekstissa Venäjän tavoite on looginen: monenkeskisyys. Koska se(kin) hyötyy siitä.

    VastaaPoista
  2. "Kaikesta huolimatta meillä on yleensä ollut harvinainen kyky toimia Venäjän kanssa varsin harmonisessa ja jopa luottamuksellisessa yhteistyössä. Tätä asiaa ei kannata banalisoida millään ylimielisillä tölväisyillä suomettumisesta."

    Suomettuminen lähtee Heikki Ylikankaan mukaan suurvallan eduista. Ylikangas otti vertailukohdiksi fennomaanit. Kehitystä ei suinkaan sanellut fennomaanien toiminta ensisijaisesti vaan Venäjä. Venäjä suomalaisti Suomen. Aluksi keisarivalta tosin tuki Suomessa aristokratiaa ja korkeaa byrokratiaa, koska se pelkäsi Ranskan vallankumoksen aatteiden leviävän Ruotsin kautta Suomeen ja villitsevän alaluokan. Suomi oli tässä katsannossa alaluokan kieli ja siksi vaarallinen. Vuoden 1850 kielireskripti edusti huipentumaa.
    Suuri käänne tapahtui Aleksanteri II:n astuttua valtaan. Muiden valistushallitsijoiden tavoin hänkin tuki valtansa nousevaan keskiluokkaan.
    Mikä selittää venäläisen hallitusvallan suopeuden suomen kielelle ja suomalaisuusliikkeen päämäärille? Fennomaanien imartelu ja liehakointi? Sitä todellakin esiintyi ja se muistutti todellakin myöhemmin Suomessa harjoitettua Neuvostoliiton liehakointia. Mutta tsaarin virkavalta osasi lukea fennomaanien mielestelyn merkkikieltä. Selkokielellä se tarkoitti VARAUKSETTOMAMPAA ALTIUTTA YHTEISTYÖHÖN kuin mihin ruotsinmieliset olivat valmiit. Ruotsinmieliset edustivat autonomisen Suomen ylintä virkaporrasta ja korkeinta koulutustasoa ja korostamalla autonomian laajuutta, lujuutta ja laillisuutta aina virkoihin vaadittavia pätevyysvaatimuksia myöten he pyrkivät takaamaan vaikutusvaltansa jatkumisen niin Suomen viroissa kuin muussakin kulttuurielämässä. Suomenmieliset sitä vastoin olivat lähtöisin alemmasta, useimmiten maaseudulla toimivasta virkamiehistöstä ja he ylsivät vaikutusvaltaisiin virkoihin usein vain vahvan poliittisen virkanimityksen kautta. Sen vuoksi he olivat notkeampi ja käyttökelpoisempi työkalu keisarikunnan johdon käsissä kuin itsetietoiset laillisuutta tähdentävät ruotsinkieliset.

    VastaaPoista
  3. "Suuria ovat toki luonnonvarat, mutta niiden merkitys on hiipumassa kovaa vauhtia."

    Olisihan se hauska nähdä miten tuotantoprosesseja pyöritetään ilman ainevarantoja. Hetkinen. Nyt muistinkin että sähkö tulee pistorasian kautta ja ruoka marketista. Eli ei hätää.

    VastaaPoista
  4. Nih. Onhan meillä myös suurvalta Nigeria, joka on Venäjään suurempi asukasluvultaan ja sen kuin kasvaa. Eikä puutu luonnonvaroja.
    Hetkinen. Ja onhan meillä Suomessakin niitä luonnonvaroja nykyiselle porukalle. Japani ja Saksa taas ovat rupusakkia, ne joutuvat ottamaan sähköt pistorasiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mihin perustui USA:n nousu suurvallaksi? Siis nyt puhutaan tilanteesta 2. ms:n loppuun ja sen jälkeen. Se perustui siihen, että sen taloudella oli helposti saatavilla (=omasta maasta) raaka-aineet ja energia. Jos USA olisi ollut yhtä riippuvainen tuonnista kuin Japani, ei siitä olisi ikinä tullut supervaltaa.

      Pelkkiä talouslukuja tuijottavat iskevät harhaan, sillä taloudellinen mahti ilman sotavoimat on kvasimahtia. Asiaa on helpoin valaista esimerkillä: Jorma on velkaa 10 000 €. Nyt seuraa kysymys: Kumpi on Jorman kannalta pahempi, A. hän on velkaa naapurin 80-vuotiaalle mummolle vai B. hän on velkaa verottajalle? Jokainen valinnee B:n. Miksi? Koska B:n takana seisova voima on vahvempi kuin A:n. Sama pätee valtioihin: jos velkoja on heikompi kuin velallinen, voivat saatavat jäädä luottotappioiksi.

      Poista
  5. Jos sivuutetaan nuo kansainväliset uhat, niin keskeisiä Venäjän ongelmia ovat liikaa öljyn tuotantoon keskittynyt energiatalous ja ikärakenteen kehitys. Energialähteitä olisi monipuolistettava, eläkejärjestelmää uudistettava, työn tuottavuutta on parannettava. On ennustettu, että vuosisadan puolivälissä työtätekevän väestön ja huollettavan väestönosan keskinäinen suhde on yhden suhde yhteen. Näihin olisi maassa keskityttävä politikoinnin ja kaikenlaisen uhoilun sijaan. Käsittääkseni Putinin kannattajatkin myöntävät, että yksipuolisesti öljyn tuotantoon ei voi tulevaisuutta rakentaa.

    VastaaPoista
  6. Suomen vankkureita ohjaa maailman merillä 1/2105 alkaen Valtioneuvoston kanslian turvallisuusluotsi, koska kansalaisten kompassissa on venäläisen pohjoisnavan neulapoikkeama. Suomen Kuvalehti on koonnut sen, millä keinoin Puolustusvoimien turvallisuuskomitean ennakointiverkosto ennakoi Venäjän vaikuttavan Suomen vaaleihin. Mielikuvituksella ei ole rajoja, mutta aivoilla on. Valvooko parlamentti lainkaan tätä toimintaa? Sihteerin työpaperiksi väittämästä keinovalikoimasta puuttuu Putinin vaikutus vaalipäivän säähän. Himasen kirja on vain linjassa nykypäivän kanssa. Valittu kaaos oikeuttaa orwellimaisen toiminnan vahvistamisen ja vihapuheen asianmukaisen tuomitsemisen. Uutta tuntematonta kirjoitetaan jo ja sen taistelijat ovat saapuneet muslimimaista suomalaiseen arkipäivään. Koska tämä on totta, sitä ei enää ennakoida. Tosiasia ei ole siis vaara.

    VastaaPoista
  7. "maana ja valtiona olisimme viimeiset sata vuotta mielellämme halunneet sijaita jossakin muualla kuin täällä idässä."

    Tässä on oikeastaan tiivistetty koko Suomen historian dilema.

    VastaaPoista
  8. Toki meillä niin sanotun suomettumisen aikaan oli myös omat änkyrämme, joiden johdolla maamme olisi syöksynyt varmaan turmioon. Onneksi satulassa olivat sellaiset miehet, joilla oli kykyä ja näkemystä hoitaa asiat Venäjän kanssa niin hyvin, että sen työn hedelmistä voimme yhä nauttia.

    Oliko joku muukin kuin Kekkonen satulassa?

    VastaaPoista
  9. "Tokihan se dilemma on ja pysyy, että sotilaallinen varustelu jossakin päin maailmaa synnyttää tarpeen vastata samalla mitalla. Mikäli tämä tapahtuu meillä ja rajamme toisella puolella, syntyy vakautta, arvelee tekijä, mutta asiasta voi perustellusti olla eri mieltä."

    Tämä dilemmahan poistuu sillä, että "Itäraja häviää" ja "Kansakunnan Rähmällään" tarvitse edes muodostaa sotilasliittoa Venäjän kanssa kuten professori taannoin esitti Aamulehden palstoilla.

    VastaaPoista
  10. Vai sellaisia on ollut, no jopas on hauskaa!

    VastaaPoista
  11. Venäjän kansantulosta energia (öljy ja kaasu muodostaa) 12-14%. Siis tässä suhteessa sukupolven takainen Suomi oli metsäteollisuudesta enemmän konsanaan riippuvainen kuin Venäjä energiatuotannosta.

    Huvittavalla tavalla täällä kannetaan huolta (lue:irvaillaan) Venäjän pärjäämisestä. Tosiasiassa Venäjän talous osin pakotteiden takia oli pakotettu monipuolistumaan. Tämä onkin alkanut reaalisoitumaan elintarviketuotannossa, kalastuksessa ja konetuotannossa.

    Mitä kahteen sodassa selkäänsä saaneeseen (Saksa ja Japani) tulee niin fakta on se että niiltä puuttuu resursseista osa nousta todella isojen joukkoon. Venäjän vahvuus nyt vuonna 2017 on resurssit ja eteenkin se että Venäjä tajuaa rajallisuutensa. Syyria on äärimmäisin paikka jossa se (hyvin rajallisin voimin) käänsi väännön edukseen. Sen salaisuus oli poliittinen yhteistyö ja poliittisella shakilla Usan pelaaminen nurkkaan.

    VastaaPoista
  12. Tuntekoon Venäjä ajoissa rajallisuutensa. Tottukoon myös uuteen geopolitiikkaan. Sen länsirajoilla ei ole enää puskurivaltioita, vaan itsenäisiä länteen kääntyneitä maita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina on ollut tällaisia lyhyitä jaksoja jolloin nämä Venäjän rajanaapurit, pikkuvaltiot ovat kuvitelleet liikoja itsestään mutta lopulta reaaliteetit ovat kävelleet niitä vastaan. Ja niin siinä tulee nytkin käymään. Elokuun 1991 harhaluulo ei kauas kanna.

      Poista
  13. Kuvitellanpa tilannetta, että naapurissa sijaitsisi maa nimeltään Amerikan Yhdysvallat. Suomea ei maailmalla tänään tunnettaisi ns. itsenäisenä valtiona. On Suomen onni, että meillä on Venäjä naapurina.

    VastaaPoista
  14. "Yhdysvallat ei enää ole se kaikkivaltias maailmanpoliisi, joka se kerran halusi olla. Sen rinnalle ja ohi ovat menossa sekä Kiina että Intia."

    Intiaan tässä yhteydessä ihmettelen: se on toki alueellinen suurvalta, mutta ei sillä ole mitään kykyä toimia koko maailman puitteissa (vrt Venäjä/USA Syyriassa).

    VastaaPoista
  15. "mikäli vaihtoehtona olisi Pietarin porteilla kyttäävä vihamielinen länsiliittoutuma."

    Tämähän se on Suomen ongelma nykyisin: kun NATO:n ja Varsovan liiton arvioidun konfliktin painopiste oli Tanskan salmissa, me olimme täällä lähes herran kukkarossa. Nyt taas Venäjän ja NATO:n konfliktin painopiste on kapean lahden takana Baltiassa sekä Itämerellä, erityisesti Gotlannissa ja Ahvenanmaalla olemme sanoisinko kusessa ts eturintaman läheisyydessä.

    Jos haluaa ymmärtää asemamme kannattaisi kääntää kartta väärinpäin ja kuvitella itsensä Venäjän yleisesikunnan upseeriksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvitteellinen uhka. Tosiasiassa tämä "sota" on 80%:sti informatiivista, 15%:sti taloudellista ja vain 5%:sti sotilaallista.

      Poista
    2. Tämä on taas niitä "kauniita valheita vainen": Venäjällä on sotilaallinen kyky ja häikäilemättömyys käyttää sitä tärkeiksi kokemiensa kansallisten intressiensä, ennen muuta "turvallisuutensa" takaamiseksi. Paha vain, että Venäjä kokee olevansa turvassa vain kun sen omat joukot ovat molemmin puolin rajaa.

      Poista
  16. "vaikka geopolitiikka niin sanottuna tieteenä lienee tällä hetkellä vain Izborskin friikkien aivokummitus, on aivan mahdollista olla tarpeeksi hullu ottaakseen sen johtopäätökset velvoittavina normeina." 

    Suomen kannalta ratkaiseva kysymys on se, miten luonteensa muokkautumisen kannalta KGB:ssa tärkeimmät vuodet viettänyt eversti sen mahtaa ottaa. Tietyt lausuvat, esimerkiksi NL:n hajoamisesta viittavat minusta siihen, että vakavasti.

    Toinen seikka on se, että kun ei ole rahaa ostaa ystäviä kuten USA, on sitten pakko pelotella alamaisia naapurivaltioista.

    VastaaPoista
  17. "vaikka geopolitiikka niin sanottuna tieteenä lienee tällä hetkellä vain Izborskin friikkien aivokummitus, on aivan mahdollista olla tarpeeksi hullu ottaakseen sen johtopäätökset velvoittavina normeina." 

    Suomen kannalta ratkaiseva kysymys on se, miten luonteensa muokkautumisen kannalta KGB:ssa tärkeimmät vuodet viettänyt eversti sen mahtaa ottaa. Tietyt lausuvat, esimerkiksi NL:n hajoamisesta viittavat minusta siihen, että vakavasti.

    Toinen seikka on se, että kun ei ole rahaa ostaa ystäviä kuten USA, on sitten pakko pelotella alamaisia naapurivaltioista.

    VastaaPoista
  18. vaikka geopolitiikka niin sanottuna tieteenä lienee tällä hetkellä vain Izborskin friikkien aivokummitus, on aivan mahdollista olla tarpeeksi hullu ottaakseen sen johtopäätökset velvoittavina normeina." 

    Suomen kannalta ratkaiseva kysymys on se, miten luonteensa muokkautumisen kannalta KGB:ssa tärkeimmät vuodet viettänyt eversti sen mahtaa ottaa. Tietyt lausuvat, esimerkiksi NL:n hajoamisesta viittavat minusta siihen, että vakavasti.

    Toinen seikka on se, että kun ei ole rahaa ostaa ystäviä kuten USA, on sitten pakko pelotella alamaisia naapurivaltioista.

    VastaaPoista
  19. Vaikea on Venäjää ymmärtää kun väitettä ja valetta tiedon kaavussa tulee joka puolelta. Tasavallan Presidenttihän se vain oli, joka närkästyi, kun murhamieheksikin sopi naapuria arvella, pohjimmiltaan. Käytöstapoja ei ole mitään, mutta omat sylttytehtaat saavat vain kiitosta. Sodassa tässä jo taidetaan olla, totuushan on ensimmäinen uhri. Kovasti on hybridiä koko meno. Nouseeko aurinko jo lännestä?

    VastaaPoista
  20. Onhan Naton perusajatuksessa itsessään paljonkin järkeä: kun kehitys on mennyt siihen, että ns. läntiset demokratiat tuskin missään olosuhteissa joutuvat sotaan keskenään, kannattaa tietysti miettiä voimavarojen yhdistämistä. Tästä eteenpäin ajatus voi tietysti kulkea kahta latua. Joko niin, että yhdessä ollaan paljon vahvempia ja isompi pelaaja, tai sitten yhdessä voidaan rakentaa välttämätön riittävä puolustus paljon edullisemmin kuin kukin erikseen. Ja nimen omaan jälkimmäisessä vaihtoehdossa on mieltä, sillä sivistynyt valtio pyrkii hoitamaan sotilasmenonsa niin vähällä kuin mahdollista, siis pyrkimään uskottavaan puolustukseen, niin kuin me Suomessa asia ilmaistaan, mutta ei yhtään enempään.

    Tällä tavallahan Nato on pitkälti länsieurooppalaisten näkökulmasta toiminut. Ei armeija rasita paljoa kukkaroa eikä asevelvollisuuttakaan juuri tunneta. Vanhat siirtomaavallat Iso-Britannia ja Ranska ovat toki oma lukunsa, mutta eipä näiden tai edes Yhdysvaltojen omat seikkailut tai sodat ole vieneet liittolaisia mukaansa.

    Kun Euroopan naapurina on nyt supervallan sijaan heikohko Venäjä, saattaisi jo olla aika potkaista jenkit ulos tästä kuviosta ja rakentaa puhtaasti Eurooppalainen puolustusliitto.

    Suomen tapaus on tietysti vähän oma lukunsa. Suurin ongelma meidän kannalta on siinä, että koko Euroopan mitassa Suomi ei ole puolustamisen arvoinen, vaan puolustuksen kannattaisi nojata Itämereen ja Pohjanlahteen. Siksi Suomi olisi puolustusliitolle lähinnä hankala rasite, mikä panee epäilemään, otettaisiinko meitä edes mukaan, ja jos otetaan, niin minkälaisia palveluksia meiltä vastineeksi odotetaan. Sisällepääsy saattaa edellyttää tiivistyvää yhteistyötä nimen omaan Yhdysvaltain kanssa, mikä olisi jo ongelma, sillä toisin kuin Nato, Yhdysvallat kyllä harjoittaa aktiivista ulkopolitiikkaa myös sotilaallisin keinoin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.