maanantai 24. toukokuuta 2021

Haamukipuja?

 

Loppuiko Venäjän vallankumous jo?

 

Orlando Figes, Vallankumouksen Venäjä 1891-1991. Suomentanut Kalevi Suomela. Siltala 2021, 377.

 

Isaac Deutscherin kirja Venäjän vallankumous jatkuu yhä (The Unfinished Revolution) julkaistiin postuumisti vuonna 1967, kun puoli vuosisataa itse tapahtumasta oli kulunut.

Kirja haastoi ajattelemaan. Ranskan vallankumous pysyi hengissä tuskin vuosikymmentä. Toki se jätti pitkän perinnön, mutta itse kumouksellisuus hupeni jo Wienin kongressiin mennessä hyvin vähiin. Siitä oli yksinkertaisesti saatu tarpeeksi.

Toki Venäjän vallankumouskin oli muuntautumiskykyinen kuin koronavirus, käyttääkseni anakronistista vertausta. Sen nimeen oli Deutscherin kirjan ilmestyessä kuitenkin vannottu jo puoli vuosisataa ja se oli yhä kokonaisen maailmanjärjestelmän alkupiste. Loppua ei ollut näkyvissä, lupauksia kyllä riitti.

Neuvostoliiton kommunistinen puolue vannoi loppuun saakka kommunismin rakentamisen nimiin ja korosti ehdotonta uskollisuuttaan Marxin sadan vuoden takaisille kirjoituksille. Se oli ennen muuta utopia, joka lupasi lunastaa nykyisyyden ja menneisyyden kärsimykset tulevalla onnen ajalla, eikä kukaan voinut ehdottoman varmasti osoittaa, ettei mitään sellaista ollut eikä voinutkaan olla.

Nyt voimme jo suhtautua Venäjän vallankumoukseen tarinana, jolla oli sekä alku että loppu. Enää ei ole valtioita, jotka julistaisivat uskoa tuon vallankumouksen lupauksiin. Klassista luokittelua käyttäen tällaista tarinaa lienee pidettävä ennen muuta tragediana. Kukapa kehtaisi suhtautua kymmeniä miljoonia ihmisuhreja vaativaan näytelmään komediana?

Orlando Figes kirjoitti pari vuosikymmentä sitten kirjan A People’s Tragedy, jossa kuvattiin Venäjän vallankumousta hieman tavallista pitemmällä aikavälillä -vuodesta 1891 vuoteen 1924.

Pidin kirjaa mestariteoksena. Siinä yhdistettiin poliittisen historian jännitteet sosiaalihistoriaan ja katseltiin prosesseja ja tapahtumia monelta tasolta, sekä intellektuellien että poroporvarien ja työläisten ja vieläpä talonpoikienkin -tuon suuren enemmistön- näkökulmasta. Kirjoittaja oli onnistunut valitsemaan käyttöönsä verratonta materiaalia, etenkin päiväkirjoja.

Tuloksena oli tiiliskivi, jota sen paksuudesta huolimatta oli suuri ilo lukea. Yllytinkin suomalaisia kustantamoita tarttumaan tilaisuuteen ja korjaamaan sen vuosikymenien aukon, joka meikäläisessä historiallisessa kirjallisuudessa tällä kohtaa oli. Mutta siinähän kävi kuten aina.

Tartuin tähän uuteenkin Figesin kirjaan myös suurin odotuksin ja arvelin siitä löytyvän jotakin vastaavaa. Kirjoittajahan tuntee hyvin myös ne kaikki viime vuosikymenien intohimoiset oppiriidat, joita Neuvostoliiton ja Venäjän historian tulkinnat olivat synnyttäneet. Toki se, joka hallitsi menneisyyttä, omisti myös poliittiseen elämään sopivan avaimen myös silloin.

Valitettavasti tämä kirja, niin People’s Tragedy -teoksen päälle kuin se kirjoittajan mukaan rakentaakin, on jättänyt pois juuri sen aineksen, joka teki tuosta edellisestä opuksesta niin mainion.

Tämä on niin sanoakseni retrospektiivinen katsaus menneisyyteen, jossa Neuvostoliiton historiallisia vaiheita koskevan tutkimuksen tuloksia selostetaan, mutta ei sen sijaan tutkimus, jossa historian draama olisi läsnä ja jossa huominen olisi aina vielä lukijan silmissä avoinna kaikkine vaihtoehtoineen.

Meikäläiseen historialliseen kirjallisuuteen, joka etenkin vallankumousvuoden osalta on yhä tietyistä syistä hyvin heiveröistä, tämä kirja kyllä antaa tervetulleen lisän. Neuvostoliiton historiaa kokonaisuutena se käsittelee asiallisesti ja sopii maallikon oppikirjaksi, joka ei vie harhaan, vaikka ei nyt erityisesti innostakaan.

Isaac Deutscherin Stalin-kirjan julkaisu oli aikoinaan suomalaisen kustantajan kannalta aika uskallettu teko. Kyseessä ei tosin ollut mikään porvarillinen paskilli, vaan päin vastoin, uskovan trotskilaisen tour de force, jossa sen ajan vajavaisen lähdemateriaalin pohjalta saatiin aikaan poikkeuksellisen kiinnostava ja uskottava kokonaisuus.

 Kirja joutui sittemmin ammattipiirien epäsuosioon sen myötäsukaisuuden takia, jota se osoitti tutkimuskohteelleen. Toisaalta trotskilaisuus oli Neuvostoliitossa synneistä kaikkein pahin. Vain äärimäisen puiseva ja lahjaton kronikka, joka oli alusta loppuun väärennetty, olikin Kremlin gerontokratian mielestä ainoa hyväksyttävä neuvostojen maan historian esitys.

Tämä kirja on mielestäni yllättävän tylsä, mikä ainakin minun näkökulmastani liittyy myös siihen, ettei siinä paneuduta eri koulukuntien tulkintaerojen kriittisiin tekijöihin. Lopullista totuutta historian tulkintakysymyksistä voivat toki kuvitella vain niin sanotut faktantarkistajat, jotka nykyään vartioivat vallitsevaa ideologiaamme kuin hanhet Capitoliumia.

Muut kuin triviaalit väitteet historiasta ovat kuitenkin aina viime kädessä alttiita tulkinnoille, joiden esittäminen saattaa olla hyvin kiinnostavaa, vaikka ne eivät tietenkään tapahtunutta voi muuksi muuttaa.

Arvostettu kollegani ja opettajani Osmo Jussila hallitsi aikoinaan kärjistämisen taidon ja esitti joskus väitteen, ettei Venäjän vallankumous itse asiassa ollut kummoinenkaan katkos maan historiassa. Poliisivaltion perusta oli näet laskettu jo hyvissä ajoin ja kommunistien sopi vain rakentaa valmiin sokkelin päälle valmiista tarpeista. Venäjän historian syvät rakenteet pysyivät, vaikka vallankumoukset tulivat ja menivät.

Jokainen tietenkin ymmärtää, että kyseessä oli kärjistys, mutta sen takana oli joka tapauksessa huomattava määrä tärkeitä seikkoja. Eihän niin sanotun tieteellisen sosialismin mukaan tehty vallankumous Venäjällä mitään muuta tuottanut kuin uuden venäläisen järjestyksen. Tyhjän päälle on paha rakentaa.

Toki kommunismi pyrki muuttamaan kaiken. Vallankumouksen eli revoluution ideana on kuitenkin ympäri pyörähtäminen ja se, mikä ilmaantui pohjalta pinnalle, ei tullut tyhjästä, vaan oli jo valmiina odottamassa.

Olen aika hämmästynyt siitä, että Figes on laiminlyönyt katsoa, mihin Venäjän vallankumous eri vaiheissa pyrki ja milloin ja miten se muutti näkemyksiään. Kyllä tämäkin seikka kirjasta yleensä ilmi tulee ainakin jossakin muodossa, mutta jättää pois sen dramatiikan, mikä juuri oli Neuvostoliiton historialle erityisen ominaista.

Nyt lukijalle ei itse asiassa kerrota edes sitä, mitä kommunismi merkitsee ja miksi koko puolue omaksui tuon uuden nimen. Kommuunin aate hylättiin kuitenkin aikoinaan hyvin äkillisesti ja dramaattisesti.

Sama koskee sosialismin ja kommunismin rakentamista. Kyllä niiden saavuttamisesta oli aivan tarkat suunnitelmat ja myös niin sanotun kypsän sosialismin nimikkeen omaksumisen takana on niin tärkeä pala historiaa, että se olisi ansainnut tulla käsitellyksi.

On ilmeistä, ettei kirjoittaja anna ideologialle kummoistakaan merkitystä. Tämä tuskin on oikein ja kohtuullista, sillä kyllä sen kautta ja avulla perusteltiin totalitaarisessa valtiossa kaikki asiat. Missä määrin ideologiaan uskottiin, on kiinnostava kysymys sinänsä, mutta sen huomattavaa virallista asemaa ei kannata kieltää.

Kuten lienee käynyt selväksi, olen monessa suhteessa tyytymätön tähän Figesin kirjaan ja asia korostuu sen ihailun takia, jota tunnen People’s Tragedy teosta kohtaan. Kirjoittaja olisi selvästi pystynyt parempaankin.

Toki jo itse kirjailijan haukkaama pala, sadan vuoden periodi, on liikaa, jos halutaan kirjoittaa jotakin sellaista kuin oli vaikkapa Englundin Poltava tai Tuchmanin Elokuun tykit. Figes itse kertoo koettaneensa tavoittaa tässä pitkän keston ilmiöt, longue duréen. Minusta se on kyllä jäänyt tavoittamatta, mutta onhan tässä nyt ainakin suomen kielellä kerrankin pätevää ns. faktaa naapurimaan historiasta. Ei meillä sitä todellakaan liikaa ole.

Ja kyllähän tämäkin antaa aineksia sen loppukaneetin arviointiin, jonka mukaan Venäjän vallankumouksella on itse asiassa myös kuolemanjälkeinen elämä sen satavuotiseen, väkivaltaiseen elinkaareen temmattujen ihmisten mentaliteeteissa.  Eihän historiaa nytkään pakoon pääse.

32 kommenttia:

  1. Toinen on tehnyt ajattelu työtä (mikä monesti näyttää ulkoapäin tyhjältä mutta on hyvin oleellista kaikkien kannalta) ja jakaa ymmärryksensä muillekkin. Toisin sanoen pitää nykyhetkessä.
    Mitä taas toiset sillä jaetulla tiedolla tekevät on heidän valinta.

    VastaaPoista
  2. Noin se mennee. Korkeasti oppineet kehitelleet teorioita ja jakavat aseet tietämättömälle. Ne tyytyisivät omakieliseen rauhaneloon.

    VastaaPoista
  3. Taitaa tässäkin toteutua se suomalaisten kustantajien suomennospolitiikka: todelliset helmet jäävät kääntämättä, keskinkertaisuudet juhlivat. Miksei esimerkiksi Bogdan Musialia tai Mark Soloninia Suomen eta? Jotain Roska-Beevoria kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisintä lienee kielitaidon puute. Historioitsijatki puhuvat ja käyttävän sitää yksinkertaisttua amerikkaa kirjoituksissaan.

      Poista
    2. Älä nyt liikaa Beevoria hauku: hyviä yleisteoksia, jossa faktat ovat yleensä kunnossa ja niin sujuvasti kirjoitettuja, että niitä jaksaa lukea. Cognosentin erikoisteokset ovat sitten asia erikseen. Raaka tosiasia kuitenkin on, että suomennetun teoksen täytyy myydä suurelle harrastajakunnalle, millä ei ole ostajakuntaa erikoiskustantamoille (esim UK:n Pen and Sword) tai edes syvällisille erikoisteoksille.

      Poista
    3. Nimetön klo 2003: Valitettavasti Beevorilla faktat eivät ole kunnossa. Kannattaa lukea Sampo Ahdon kirjoittama arvio Beevorin Normandia-kirjan "faktoista". Ahto on ehkä Suomen johtava Normandian taistelujen tuntija.

      Itsekin muistan ko. tekeleen logiikan. Hän esimerkiksi nielee koukkuineen Speidelin muistelmien väitteet Hitlerin johtamisesta Normandian osalta. Hän kivenkovaan väittää, että Hitler ei uskonut Normandian olevan pää maihinnousu, vaikka paremmat lähteet (esimerkiksi Hubert Meyerin HJ-historia) kertovat toisin. Beevorin lähdekritiikin logiikka on aika yksitotista: joka ei luota Speidelin versioon, on uusnatsi. Ja Beevorilla on myös varma sapluuna: jos saksalainen ampuu sotavangin, on kyseessä "natsi-indoktrinaation aivopesun tulos", mutta jos liittoutuneitten edustaja ampuu sotavangin, johtuu se kaverin kuolemasta, hetkellisestä järkytyksestä tms. Ja sitten sopivasti vaietaan etenkin amerikkalaisten maahanlaskujoukkojen erittäin raa'asta indoktrinaatiosta.

      Jos Normandiasta suomentaisi yhden teoksen, se on ruotsalaisen Niklas Zetterlingin kirja, joka perustuu arkistotutkimuksiin ja tiukkaan sotatieteelliseen analyysiin. Siis päinvastoin kuin Korkeajännitys-Beevor. Jos katsoo Beevorin lähdeluetteloa, on se karmean yksipuolinen.

      Poista
    4. Soloninia tuntematta hämmästelen tätä:

      "His works have been translated into Polish, German, Czech, Estonian, Lithuanian and Romanian."

      On siis olemassa sellainenkin historiankirjoituksen maailma, jossa kirja käännetään saksaksi mutta ei englanniksi. Tavallaan ilahduttavaa, silti ihmetyttää.

      Poista
    5. Kaappiänkyrät tietysti pilkkaavat juntiksi jos väittää kokonaisen kielenkääntäjien ammattikunnan käyneen Googlen myötä reliikiksi, esim. "The translation policy of Finnish publishers seems to be realized here too: the real gems remain untranslated, the mediocrity celebrates. Why not, for example, Bogdan Musial or Mark Solonin in Finland? Something Garbage-Beevor yes."

      Kari Hotakaisen isoja kirjoituspalkkioita käytettiin erään "maailmanluokan romaanin" suomentamiseen. Miksikö, jotta kääntäjä sai silavaa leipänsä päälle. Eduskunnassa lienee yhä muutama kymmenen kielenkääntäjää jarruttamassa lakien valmistelua.

      Poista
    6. Hotakaisen meheviä kirjoituspalkkiota Matti "juntti" Nykänen- kirjasta siirrettiin suomalaisen kulttuuripolitiikan linjojen mukaisesti sivistystöhön.

      Poista
    7. "Ja Beevorilla on myös varma sapluuna..."

      Tätä kutsutaan kirjoittajan näkökulmaksi, siitä joko pitää tai ei. Kustannuspolitiikkaan emme kuitenkaan voi vaikuttaa.

      Itse ratkaisen asian niin, että jos lukee rinnakkain/peräkkäin vanhan kuusiosaisen Toinen maailmansota teoksen, Paul Carellin Ne tulevat, Cornelius Ryanin Atlantin valli murtuu sekä Beevorin saa harrastelijalle RIITTÄVÄN tarkan kuvan, semminkin kun tietää, että historiassa lopullista totuutta ei ole, esim siitä, olisiko Saksan panssaridivisioonat pitänyt siirtää lähemmäs Normandian rannikkoa ja olisiko silläkään ollut ratkaisevaa vaikutusta lopputulokseen - vai olisiko vaikutus ollut se, että Neuvostoliitto olisi vallannut koko Euroopan.

      Poista
    8. Paul Carell, oik. Paul Karl Schmidt, nyt vain sattui itse olemaan natsi, SS-upseeri ja Ribbentropin propagandapällikkö.

      Kuulen jo kuoron liikehtivät levottomana orkhestralla ja aloittavan skandeerauksen: "Tekeekö se muka hänen kirjoistaan epäluotettavampia!"

      Kyllä, minun mielestäni - ja tuskin olen ainoa. Vai kävisikö myös Venäjän vallankumouksen historia Stalinin ajan NKVD-miehen kertomana?

      Toisaalta: nykyäänhän kyllä on jo pitkään ollut havaittavissa tietynlainen "revisio", mikä ei tämänkään palstan kommenteissa ole jäänyt ns. mopen osalle.

      Poista
    9. "'Tekeekö se muka hänen kirjoistaan epäluotettavampia!'Kyllä, minun mielestäni - ja tuskin olen ainoa."

      Tuokin on yksi näkökulma, sen voi hyväksyä - tai sitten heittää vesilintua antaen vain argumenttien ratkaista. Luulen, että yhdistämällä em eri kirjoittajan näkökulmat pääsee lähemmäksi (saavuttamatonta) totuutta.

      Toinen tapa, nykyisin varsinkin somessa yleisempi, on antaa sanojan taustan ratkaista ennakolta. Se tekee maailmasta helpomman. Ja voihan siinä - hui kauhistus - niin, että jos aukaisee väärän ajattelun kirjan voi langeta ja sitten sitä marssitaankin torilla hakaristilippujen perässä; kyllä se on vain parempi pysyä oikeinajattelevien turvallisessa kuplassa, niin ei tule ajatusrikoksia...

      "Vai kävisikö myös Venäjän vallankumouksen historia Stalinin ajan NKVD-miehen kertomana?"

      Mikä ettei, sopivan taustakirjallisuuden höystämänä (esim Conquestin, Rayfieldin Stalin and his hangmen ja Hlevjukin).

      Poista
    10. No luepa nyt ensin Carellin teokset Marssi Venäjälle ja Poltettu maa. Siinä sinulle "argumentteja", joilla "ratkaista". Tässä mitään "oikeinajattelevien kuplia" tarvita sen tajuamiseksi.

      Poista
    11. Olen lukenut ja sitä juuri ovat, pätevää SOTAhistoriaa, ts sodan tekniikan analysointia ja niiden miesten tarinoiden kertomista, jotka mielestään toimivat kansansa puolesta! (Se on sitten toinen juttu olisiko maailma parempi tai huonompi jos toisin olisi käynyt.) Miksi Saksan pitäisi olla ikuisuuden "porossa polvin" sotamenneisyytensä takia? Enpä ole huomannut mongolienkaan nykyisin tekevän tiliä Tsingis Kaanin teoista, jotka perustellun, mutta anakronistisen käsityksen mukaan olivat selviä kansanmurhia.

      Poista
  4. "Aave kummittelee Euroopan yllä -- kommunismin aave", kirjoittivat Marx ja Engels manifestissaan. Marx oli oikeammassa kuin itse ymmärsikään. Kommunismi oli todellinen aave. Kun historiassa siirryttiin valtiosubjektiharhoista nykyisiin harhoihin, joissa ideologiat otetaan toimijasubjekteina, kyllähän siinä tietty tajunnallinen murros tapahtui.

    Suuria joukkoja puhuttelevat eskatologiat ovat metamorfoituneet koko maailmaa uhkaavasta ydinsodasta koko maailmaa uhkaaviin "ekologisiin" tuhoihin, viimeisimpänä siinä sarjassa tämä "ilmastonmuutos". Siitä ei toistaiseksi tiedetä edes sen vertaa, että miten monimuuttujaisesta asiasta ilmastoilmiöissä on kysymys, mutta "ilmastonmuutos" on todistettu kehittämällä sitä todistavia laskennallisia indeksejä. Onhan yksi plus yksi kaksi, mitä, eikö olekin.

    Ja ajatelkaas, meillä omassa maassamme on siis hallitus, jonka ohjelmallisia tavoitteita hallitsee kaksi kattotason ideologiaa. Toinen on "ilmastonmuutos", toinen "intersektionaalinen feminismi". Ei täältä enää ole muuta pakopaikkaa kuin takaisin uneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Matematiikka tarjoaa joidenkin mielestä vastauksen kaikkeen.

      Toinen vaihtoehto on että kolme pientä kysymystä jää senkin avulla selvittämättä; keitä me olemme, mistä me tulemme ja minne olemme menossa.

      Poista
    2. "Toinen on "ilmastonmuutos", toinen "intersektionaalinen feminismi"."
      Jotain toistetaan tarpeeksi niin osa kyllä uskoo sen. (Ja jokseenkin tulee jenkeistä, tosin feminismi taitaa olla pysyvä ismi. Beuvoirin kohdalla tosin ymmärtänyt että äitinsä oli harraskatolinen mikä selittäisi niitä näkökantoja). Koululaitoksen jokseenkin pitäisi torpata uskon asiat osin ja jakaa tietoa, mutta jos poistaa uskon niin mitä jää jäljelle/tulee tilalle? Pelkään valtioon uskominen taas on osin hassua.

      Poista
    3. "...keitä me olemme, mistä me tulemme ja minne olemme menossa."

      Kovia peruskysymyksiä. Tuli vain mieleen, että mikäs tiede noihin sitten osaa antaa vastauksen. Ja mikä se vastaus sitten on?

      Tatkoitan, että matematiikka laajasti ymmärrettynä (ei vain pelkkä aritmetiikka) saattaa olla melkeinpä yhtä hyvä viitekehtys noidenkin asioiden pyörittelyyn kuin mikä muu tahansa.

      Lopputulosten kannalta siis.

      No, tämä taisi olla Antti K:n ajatus myös?

      Poista
    4. Niin, matematiikka hurmasi muinaisia kreikkalaisia, kun sitä keksittiin. Mutta eihän se kuulu reaalimaailmaan. Se koostuu vain keksityistä tautologioista. Hienoa, mikäli joku saa siitä ns. kiksejä.

      Poista
    5. "

      Matias K.25. toukokuuta 2021 klo 8.27
      "...keitä me olemme, mistä me tulemme ja minne olemme menossa."

      Kovia peruskysymyksiä. Tuli vain mieleen, että mikäs tiede noihin sitten osaa antaa vastauksen. Ja mikä se vastaus sitten on?

      Tatkoitan, että matematiikka laajasti ymmärrettynä (ei vain pelkkä aritmetiikka) saattaa olla melkeinpä yhtä hyvä viitekehtys noidenkin asioiden pyörittelyyn kuin mikä muu tahansa.

      Lopputulosten kannalta siis.

      No, tämä taisi olla Antti K:n ajatus myös?

      "

      Kiitos kommentista.

      Vastausta...

      Hain ajatusta että matematiikan avulla voidaan esittää tai luoda jotakin tarpeellista, mutta elämä ja vaikkapa luonto ovat monimutkaisempia kuin matemattikka.

      Se on eräänlainen työkalu, mutta sen kautta ei voi selittää kuin pienen osan siitä mitä voi nähdä ja kokea.

      Poista
    6. "Hain ajatusta että matematiikan avulla voidaan esittää tai luoda jotakin tarpeellista, mutta elämä ja vaikkapa luonto ovat monimutkaisempia kuin matemattikka."

      Näinkin on.

      Mutta toisaalta kokolailla kaikki se, mitä luonnosta pystymme suhteellisen kiistattomasti ja pitävästi selittämään, käyttää nimenomaan matematiikkaa selittämisen kielenä ja työkaluna. Kannattaa nyt vilkaista vaikka (kvantti)fysiikkaa, biologiaa, kemiaa, "ilmastotiedettä" ja vaikkapa jopa "taloustiedettä".

      Luonto puhuu nimenomaan matematiikan kielellä.

      Matematiikka siis on se kieli, jolla tieteen löytämät luonnon, ym. rakenteet kuvataan ja jonka kautta niiden lainalaisuudet voidaan ymmärtää.

      Tunnetusti meillä on myös ns. pehmeitä tieteitä, joilla pyritään selittämään "pehmeitä asioita" - lähinnä ihmisen erilaisia toilailuja. Tässä tullaan sitten jo ihmisen päänsisäisten seikkailujen alueille, missä mielipiteiden, ideologoiden, tulkintojen, oppisuuntien, jne. kirjo on loputon. Ja kiistely niistä on myös loputon.

      Pehmeissä tieteissä matematiikan ja logiikankin merkitys on pienempi tai olematon. Valitettavasti - tekisi mieli sanoa.

      Mutta kova matematiikkaa, positivisimi tai looginen empirismi eivät riitä kaiken sen selittämiseen ja pähkäilyyn, minkä selittämiseen ja pähkäilyyn ihmiskunta tuntee tarvetta.

      Jos tässä nyt jokin pointti on, niin se on se, että ilman ymmärrystä ja perusosaamista matematiikan ja logiikan kielestä, ihminen on todella pahasti kielitaidoton. Vähän kuin umpikuuro musiikkikriitikko.

      Ja hurjaa on se, että esim. juuri nyt meillä ao. umpikuurot johtavat koko orkesteria. ;)

      Poista
  5. Lukekaapa Kommunistinen Manifesti uudelleen aikamme avaamin ymmärtämisen mahdollisuuksin,jos uskallatte.
    Vasta nyt alkaa hahmottua maailma , mitä Marx visioi puolitoista vuosisataa aiemmin,eli hän oli näkijä, visionääri.
    Sosialismi Marxille tarkoitti kaiken ja kaikkialla tulemista kauttaaltaan säädellyksi, mieluiten markknoilla toimimivien itsensä toimesta,ei missään tapauksessa valtiovallan, minkä tuli ja tulee kuihtua pois,aikansaeläneenä instituutiona.
    Kommunismi myös toteutuu, kun tuottavuuden kasvun seurauksena ja ansiosta, kaiken tuotettavan rajakustannus muuttuu miltei olemattomaksi,silloin materiaalisista tuotteista tulee, lähes ilmaisia, varsinkin kun kaiken tuotetun roinan jälkimarkkina arvo on lähes olematon.
    Marxin kuolemanjälkeen tapahtui kaksi suurta virhettä,etten sanoisi onnetomuutta, Saksan Sosialidemokrattisen uolueen Erfurtin ohjelma, jolla itseasiassa sosialismin kansaallinen ominaisuus vahvistettiin.
    Toinen onnettomuus ja vääristymä oli sitten Venäjän vallankaappaus bolshevikkien toimesta, joka tapahtui väärässä maassa ja väärään aikaan.
    Stalin sitten toteutti,vallankumousta,tai kaappausta aina seuraavan vastavallankumouksen,eli kaappauksen.
    On oikeastaan loogista että moderni Venäjä on palannut lähtöruutuun rakentaessaan uutta valtiokapitalismia,ehkäpä se tästä viellä johonkin suuntaan muuttuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa on pari muttaa. Jonkin arvo riippuu kulttuurista. (Ja osin kans yksilöistä, tyyliin toisen roska on toisen aarre, mutta teollistuneessa yhteiskunnassa teoriassahan ei pitäisi olla pulaa perusjutuista. Jäänyt miettimään että onko se osin niin kuin aikanaan niissä tulppaanisipuleissa että pystyi talonkin ostamaan ja yks kaks loppu.) Sit kans on tuo uskontojen opetetut arvot, missä taas kirjallisella puolella on oma merkityksensä. Ja siinäkin osin kuka tulkkaa ja miten.

      Poista
  6. "Toki Venäjän vallankumouskin oli muuntautumiskykyinen kuin koronavirus..." 

    Luulen, että tämän selitys oli se, että varsinainen vallankumouksellinen vaihe päättyi jo 1921 ja sen jälkeen alettiin luoda vahvaa valtiota Puolueen ja turvallisuuselinten varaan. Puoluevaltion nerokkuus oli siinä, että sen avulla vallanvahdokset pystyttiin toteuttamaan vallan heikentymättä,mikä on ollut yleensä yhden henkilön diktatuurin tai monarkian achilleenkantapää: seuraaja ei ollut edeltäjänsä veroinen vallankäyttäjänä.

    VastaaPoista
  7. "kirjailijan haukkaama pala, sadan vuoden periodi, on liikaa"

    Tästä rohkenen olla eri mieltä: juuri valittu pitkä aikakausi paljastaa nuo pitkän keston ilmiöt. Itse olisin aloittanut jo 1870-luvun narodnaja voljasta - taikka 1905 tai 1917 alkaen.

    Ajattelen nimittäin, että Aleksanteri II kausi oli viime hetki, jolloin Venäjän kehitys olisi vielä voinut kääntyä rauhanomaiseen evolutioon revoluution sijasta. Sen jälkeen keisarivallan jähmettyminen esti rauhanomaisen muutoksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sieltähän se muuan Kochan (teos on suomennettukin) aloitti. Mutta siitä nyt syntyy pitkän periodin takia pakostakin yleiskatsaus, joka on miltei väistämättä ns. juosten huitaistu. Itse vallankumouksen syvempää käsittelyä ei silloin annata odottaa, ei edes Figesiultä, joka todella tuntee asiat.

      Poista
    2. Tarkoitan tätä kirjaa. Siinä on pointtinsa, vaikka hän selvästi innostuu liikaa taloudellisista seikoista, kaiketi kommunistien innoittamana. https://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=2645401

      Poista
    3. Pitääpä tutustua, outoa, että moinen on voitu julkaista 1967

      Poista
    4. Ei suinkaan sattumaa, että teoksen suomalainen laitos julkaistiin 1967. 50 vuotta, medianäkyvyyttä juuri sopivasti ja kustantajalla (Tammi) tuote kysyntään. Alkuteos taisi olla hieman vanhempi. WSOY taisi olla myös apajalla. Isaac Deutscherin kompakti essee (Venäjän vallankumous jatkuu yhä) tuli Taskutieto-sarjassa samana vuonna, muistelen.

      Poista
    5. Samana 50-vuotisvuonna, 1967, WSOY julkaisi myös Roger Pethybridgen toimittaman kirjan Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana, jota voisi luonnehtia jonkinlaiseksi populaariksi lähdejulkaisuksi. Kansipaperiin oli painettu värikuva V. A. Serovin maalauksesta "V. I. Lenin julistaa Neuvostovallan". Lueskelin tuota kirjaa silloin vielä koululaisena. Mieleenjäävimpiä kuvauksia oli se, kun myrkytetty (ja ammuttukin?) Rasputin kerta toisensa jälkeen siellä ruhtinas Jusupovin talossa "kävi päälle kuin rasputiini". Kirjan kuvista jäi mieleen erityisesti vartioitu Nikolai II istumassa helmikuun vallankumouksen jälkeen valtavalla kannolla Tsarskoje Selon puistossa. - Paljon myöhemmin, 2010-luvulla, näin museon seinällä Ahmatova-sitaatin, jossa mainittiin "Tsarskoje Selon pyhä kanto". Liekö tarkoittanut samaa?

      Poista
  8. ”Loppuiko Venäjän vallankumous jo?”

    Vuonna 1848 julkaistu Kommunistisen puolueen manifesti tiesi kertoa, että koko maailma tulee kuulumaan proletariaatille. Kyllä sokea Reetakin ymmärtää, että tällainen ei voi toteutua heti, kerta heitolla.

    Kommunistisen puolueen manifestin päämäärät ovat selkeät:
    -- yksityisomistuksen lopettaminen maksimaalisesti, sillä pientalonpojan omaisuus on porvarillisen omaisuuden lähde;
    -- yhteiskunnallisten luokkien hävittäminen;
    -- uskonnon lopettaminen hävittämiseen asti;
    -- kansojen kansallisuuserojen hävittäminen;
    -- vastavallankumouksellisten elementtien tuhoaminen lopullisesti;
    -- jne. Näin syntyi teoria permanenttisesta vallankumouksesta. Vallankumoksen tuli olla jatkuva, keskeytyksetön. Bolshevikkien eräässä laulussa väitetään: ”В коммуне остановка.” Toisin sanoen, veturin ensimmäinen pysähdyspaikka on kommunismi.

    Kuten tunnettua Tshekissä kommunismi oli aikoinaan julistettu rikolliseksi. Venäjällä taas Stalinin kultti on yhä vahva. Vastavallankumouksellinen nimeltään Aleksei Navalnyi sai turpiinsa. Valko-Venäjälläkin vastavallankumouksellinen nimeltään Roman Protasevitsh on tyrmässä. Miksi? Koska he ovat diktatuurin marttyyrejä.


    VastaaPoista
  9. Kommunistisen puolueen manifesti, joka julkaistiin vuonna 1848 olikin itse asiassa venäläisten ja Marxin yhteistyön tulos. Engelsillä ei siihen ollut osaa eikä arpaakaan, lukekaa siitä Kommunistisen puolueen manifestin kaikki esipuheet.

    ”В 1843-44 гг., в Париже, русские аристократы носили меня на руках.” (Д. Рязанов. Карл Маркс и русские люди сороковых годов. Москва, 1919, С. 4.; К. Маркс, Ф. Энгельс. Сочинения, Том 32, Москва, 1964, С. 472.)

    “In 1843-1844 in Paris, the Russian aristocrats there waited on me hand and foot.” (“Marx to Ludwig Kugelmann”. K. Marx, F. Engels. Collected Works, London, Volume 43, pp. 130-131.)

    «По какой-то иронии судьбы именно русские... всегда были моими «доброжелателями». (Д. Рязанов, Ibid.)

    “It is an irony of fate that the Russians… have always been my ´patrons´. (K. Marx, F. Engels. Collected Works, London, Volume 43, pp. 130-131.)


    Kapitalisti Friedrich Engels ei sii ollut mukana värkkäämässä manifestia. Näin hän kirjoitti marxismista:

    ”...meidän on pakko... tehdä kommunistisia kokeiluja ja hyppäyksiä, joista itse tiedämme parhaiten, miten epäajankohtaisia ne ovat. Tällöin mennään päättömyyteen ̶ toivottavasti vain ruumiillisesti ̶ taantumus valtaa alaa ja kunnes maailma kykenee tekemään sellaisesta historiallisen arvion, meitä pidettäisiin paitsi hirviöinä, mikä meille olisi yhdentekevää, myös pässeinä, ja se on jo paljon pahempaa... (Marx, Engels, 1976, 77)”

    Venäjällä tämä marxismi-leninismin päättömyys ja pässiys ymmärrettiin vasta Neuvostoliiton romahdettua, Kiinassa taas paljon aikaisemmin.




    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.