sunnuntai 30. toukokuuta 2021

 

Iivana symbolina

 

Kesällä 1937 omistettiin muuan Pravdan pääkirjoitus sisäasiain kansankomissaari Nikolai Ježoville. Siinä oli mies, jolla sana ei koskaan eronnut teosta, oli tämän sankarinpalvonta-artikkelin keskeinen sanoma.

Käytännössä tämän pikkumiehen nollatoleranssiajattelu tarkoitti sitä, että mikäli kerran valtava määrä kaikkein korkeimpiakin upseereita ja muita potentaatteja oli tulkittava puolueen yleislinjan (generalnaja linija) vastustajiksi, niin heidän kohtalonaan oli sitten likvidointi. Mitäpä asiassa saivartelemaan.

Niinpä niskalaukaukset paukkuivat Venäjän eristämöissä (izoljator, vankiloistahan oli jo päästy eroon) hurjaa tahtia ja sadat tuhannet ”kaksinaamaisiksi” luokitellut ihmiset päätyivät joukkohautoihin.

Suuri terrori muistutti sekä idealtaan että monilta yksityiskodiltaan elävästi Iivana Julman opritšninaa. Opritšnikit ratsastivat mustiin pukeutuneina ympäri Venäjää lakaistakseen sieltä petoksen. Tehtävänsä merkkinä he kantoivat rautaista harjaa, johon oli kiinnitetty koiran pää: koiran tavoin he nuuskivat selville petoksen ja rautaisella luudalla lakaisivat sen pois.

Juuri petos, jopa petos sydämessä oli myös Stalinin kohteena, kun hän laukaisi suuren terrorin. Heti terrorin jälkeen julkaistussa virallisessa historiakirjassa palattiin yhä uudelleen kaksinaamaisuuteen (dvurušnitšestvo), joka oli juuri tällä hetkellä vihollisen tunnus: oli paljon niitä, jotka suullaan tunnustivat, mutta todellisuudessa vastustivat. Heidät oli etsittävä kaikkialta ja hävitettävä armottomasti.

Sattumoisin Ježov, verenhimoinen kääpiö, kuten häntä on nimitetty, muistutti ulkoiseltakin olemukseltaan pienikasvuista Maljuta Skuratovia, Opritšninan johtajaa ja Iivanan pääpyöveliä. Samantyyppinen psykologiakin heillä näyttää olleen.

Vladimir Sorokin, äskettäisessä kirjassaan Den opritšnika (Opritšnikin päivä) on siirtänyt tämän instituution nykypäivään ja kuvaa, miten nämä nykyajan aristokraatit (Patrušev)tuhoavat heille osoitetun, ilmeisesti kaksinaamaisen miehen kaikkine omistuksineen.

Heidän tunnuksenaan on sana ja teko -slovo i delo, jota tosiaan käytettiin vanhalla Venäjällä pantaessa vireille valtiopetokseen liittyviä juttuja. Sanat ilmaisivat valmiutta antaa ilmi tällaisia vehkeilyjä.

Itse asiassa Iivanan opritšnikit eivät vielä liene käyttäneet tätä tunnusta, josta tuli yleinen hieman myöhemmin, mutta mainiostihan se kuvaa tietynlaista psykologiaa: sana ei saa erota teosta, itse asiassa sana (käsitteet) on se varsinainen todellisuus, jota meidän vajavaisessa maailmassa asuvien on pyrittävä toteuttamaan. Monet syllogismit saattavat johtaa hirmuisiin johtopäätöksiin, mutta entä sitten? Ne on vietävä myös konkreettisen todellisuuden alueelle.

On kiinnostava kysymys, missä määrin Iivana Julman psykologia koki renessanssin Stalinin aikana. Iivana eli joka tapauksessa ennen muuta uskonnollisessa maailmassa, jossa tuonpuoleisella oli olennainen painoarvo myös tämän maailman asioita punnittaessa.

Miten kirjoittikaan Iivana ruhtinas Andrei Kurbskille, joka oli syyllistynyt synneistä pahimpaan eli petokseen ja paennut herransa valtakunnasta Liettuaan: Jos olet niin vanhurskas ja oikeudenmukainen…miksi olet pelännyt viattoman kuolemaa?...se on Jumalan tahto- tekee hyvää kärsiä. Jos olet niin hurskas… miksi et anna itsellesi lupaa ottaa kärsimystä minulta, vastahakoiselta mestariltasi ja siten periä elämän kruunu?

Nykyaikaiselle ihmiselle vastaaminen tähän kysymykseen on helppoa ja tulee ajatelleeksi, että Kurbski kaikkine vapausideoineen oli juuri nykyaikainen verrattuna Iivanan keskiaikaiseen ja ilmeisesti myös sairaalloiseen persoonallisuuteen.

Olennainen ero nykyaikaisen ja keskiaikaisen ajattelun välillä on maallisen, tämänpuoleisen todellisuuden nostaminen modernin maailman hallitsevaksi ja jopa ainoaksi viitekehykseksi.

Kuitenkin myös Stalinin aikana tapaamme psykologian, joka itse asiassa muistuttaa elävästi keskiaikaista. Siinä ei uskota tuonpuoleiseen taivaaseen, mutta kyllä tämänpuoleiseen. Maailman lainomainen siirtyminen uuteen, korkeampaan yhteiskuntajärjestykseen ja lopulta ikuisen onnen maahan, sijoittuu kyllä tulevaisuuteen, mutta on ehdottomasti nykyisyyttä hallitseva asia. Sen näkökulmasta kaikki tehdään ja ajatellaan.

Molemmissa tapauksissa perustetaan sellaisille arvoille, jotka ovat mittaamattomasti yksilöä ja hänen elämäänsä suurempia. Yksilön velvollisuus on ymmärtää tämä ja laskea aseensa puolueen edessä myös silloin, kun tulee väärin syytetyksi ja tuomituksi. Oleellista on asian elämää suurempi etu. Tämän psykologian tapaamme monilla terrorin uhreilla, joista mainittakoon erityisesti Nikolai Buharin. Mahdollisesti samanlaista psykologiaa esiintyi myös Iivanan aikana, ainakin hän sitä kaipasi.

Entäpä kuinka on nyt? Voimmeko ymmärtää, mitä voisi merkitä Iivana Julman kaltaisen hahmon nouseminen sankarinpalvonnan kohteeksi?

Kuten de Madariaga kirjassaan kertoo, Iivanan hallituskauden tase oli äärimmäisen masentava. Hän oli tuhonnut maansa talouden ja hävittänyt omaa kansaansa uskomattomassa määrin. Hänen maaninen pyrkimyksensä suvereniteettinsa tunnustamiseen ei sekään itse asiassa menestynyt, Moskovan Venäjästä ei todellakaan tullut yhtä eurooppalaista valtiota muiden joukossa. Pelätty tyrannia siitä kyllä tuli.

Millaiseksi esikuvaksi ja sankariksi Iivana siis sopii ja kenelle?

Olisi anakronistista puhua Iivanan ideologiasta etatismina, sillä hän ei erottanut omaa persoonaansa ja valtiota toisistaan ja muistutti siinä ilmeisesti enemmän tai vähemmän aikalaistaan Kustaa Vaasaa. Vaatimus ehdottomasta uskollisuudesta taisi kuitenkin Iivanalla mennä pitemmälle.

Myös Kustaa käyttäytyi joskus omaa kansaansa kohtaan tavalla, jota voisi nimittää terroriksi ja Iivanan käytöstä onkin tarkasteltava aikakautensa laajemmassa yhteydessä. Sen muuten de Madariaga on tehnytkin ja nostaa esille niitä samankaltaisuuksia, joita oli 1500-luvun Ruotsin ja Englannin välillä ja niitä oli paljon.

Mutta erojakin oli. Sitä paitsi: missä määrin esimerkiksi Henrik VIII:ä tai Kustaa Vaasaa on nostettu sankareiksi nykypäivän Englannille tai Ruotsille? Totta kyllä, Nordiska Museetissa on niin komea Kustaa Vaasan patsas, että sitä voi pitää jo sankarinpalvontana, mutta ei se tämän päivän henkeä vastaakaan.

Ruotsi ja Englanti voivat nykyään ottaa aivan rauhallisesti kysymykset, jotka koskevat niiden suvereenisuutta. Myös Brexit tehtiin normaalien proseduurien puitteissa, vaikka erilaiset fanaatikot myös ulkomailla pitivätkin tämän Englannin kansan päätöksen johdosta pahaa louskutusta, ikään kuin asia kuuluisi heidän ratkaistaviinsa.

Ruotsi on taas sitten unionimaa, vaikka onkin Tanskan ikeestä vapautunut. Mikäli suhde koetaan sietämättömäksi, kuten kaikissa unioneissa yleensä jossakin vaiheessa käy, saatetaan Kustaa Vaasaa ja taalailaisia kenties taas tarvita symbolisina historian sankareina ja nykyajan tiennäyttäjinä.

Vain Venäjällä, joka kipuilee suvereniteettinsa kanssa, on ollut tarvetta nostaa 1500-luvun suvereniteettikiistaan liittyvä asia taas suureksi ja valtakunnallisesti jopa keskeiseksi, Iivanan nostaminen esille historian pimennoista sopii hyvin tähän päiväjärjestykseen.

Venäjällä on omat perinteensä ja ne ovat aika erilaiset kuin vaikkapa Ruotsin ja siis myös Suomen. Andrei Kurbskin kaltaisille kansalaishahmoille ei nytkään näytä löytyvän tilaa laajalla Venäjän maalla, meillä niille taas ei ole tarvetta.

9 kommenttia:

  1. Ah miten pieteetillä, kuin pastoraalinäytelmänä vihjaat kaikille rivienvälistälukijoille:
    "Iivanan hallituskauden tase oli äärimmäisen masentava. Hän oli tuhonnut maansa talouden ja hävittänyt omaa kansaansa uskomattomassa määrin. Hänen maaninen pyrkimyksensä suvereniteettinsa tunnustamiseen ei sekään itse asiassa menestynyt, Moskovan Venäjästä ei todellakaan tullut yhtä eurooppalaista valtiota muiden joukossa."

    Olenpa omalla tavalla huomaavinani jopa kipenen romanttista runollisuutta tuossa sanojen jonossa, tuossa jossa niin hereästi tulee mieleen suomilaisen heimon tämän päivän kohtalo ja odotettavissa oleva tulevaisuus.

    Niin mieluusti, niin mieluusti mielessäni vaihdan Iivanan paikalle toisen omasta mielestään suuren MI-ihmisen joka kerta kun istahdan temppelini pytylle Suomen heimon nykyistä tolaa pohtimaan.

    Ikävä kyllä kainaloni kastuvat yhä useammin tuossa jo mainitussa työssä ja joudun laittamaan pikkuhousun suojat estämään paidan tahriintumista.

    VastaaPoista
  2. "Moskovan Venäjästä ei todellakaan tullut yhtä eurooppalaista valtiota muiden joukossa."

    Voisiko ajatella, että Iivana oli osa sitä valtion vahvistumisen kehitystä, joka johti tätä paremmin menestyneen Pietari I:n kautta Venäjän (suhteelliseen) lännettymiseen. Sen vuoksi ei ole ihme, että kolmaas valtion vahvistaja Stalin ihaili molempia.

    VastaaPoista
  3. "nykyaikaisen ja keskiaikaisen ajattelun välillä on maallisen, tämänpuoleisen todellisuuden nostaminen modernin maailman hallitsevaksi ja jopa ainoaksi viitekehykseksi.

    Kuitenkin myös Stalinin aikana tapaamme psykologian, joka itse asiassa muistuttaa elävästi keskiaikaista. Siinä ei uskota tuonpuoleiseen taivaaseen, mutta kyllä tämänpuoleiseen."

    En näkisi eroa niin dramaattisena: ensiksi mainittu keskiaikainen (pro: myös uudemman ajan alun, aina valistukseen saakka) maailmankuva koko kuolemanjälkeisen elämän niin kiinteänä osana kokonaiselämäää, että sitä voidaan pitää tämänpuoleisena ts raja ei ole niin selvä, kun taas kommunismin utopia oli niin kaukainen, että sitä voidaan hyvin pitää tuonpuoleisena.

     
    "hän ei erottanut omaa persoonaansa ja valtiota toisistaan"

    Kuten blogissa on todettu, esimodernissa valtiossa hallitsin henkilön (kuninkaan persoona) ja valtion (kruunu) välillä ei tehty niin tarkkaa eroa kuin myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liekkö sitä tehty vieläkään? Tai ehkä se henkilöihannointi on osin saanut uusia piirteitä kaupallisuuden johdosta?
      Suomessa kun ole monarkiaa niin tiedä sitten millaista sellaisessa yhteiskunnassa kasvamisessa ajattelu olisi. Olettaisin että suht hierarkiamainen. (Muistan kun selailin yhtä mummin vanhaa kirjaa 70-luvulta Ruotsin kuninkaallisista. Toimittaja oli suomalainen ja haastatteli rouvaa linnan edessä. Rouva innoissaan oli vilkutellut ja itselle tuli tulkinta tekstistä että osin säälien haastattelijaa kun Suomessa ole näin hienoa perinnettä. Muuta voidaan ihailla heidän kuninkaallisia.)
      Saati sitten niille kruuunupäille ajatteluna et ois vastuussa jostain kuin valtio syntymästään lähtien, jonka johdosta saisi pohtia mitä muut ajattelee tekemisistä. Käytös ynnä muu suht korrektia, kun esimerkkinä muille. (Jokseenkin itse pidän sitä luonnottomana, mut tietty jos siihen on kasvanut niin se tulee todennäköisesti luonnollisesti). Miehiän tietty samalla tavalla kosketa kun miettii Kaarlen toilailuja. Tiedä sitten onko totta vai vain iltalehtien juttuja. Hullun hommalta koko järjestelmä kuulostaa, teoriassa siinä tietty on puolensa. Mutta jokseenkin joku vetänee ain herneen nenään ja saanee pelätä henkensä puolesta.

      Poista
    2. Ei se kovin etäinen ollut. Hrushtshovilla se oli vuosi 1980. Stalinilla oli juuri vuonna 1937 päästy kommunismi alempaan vaiheeseen, minkä jälkeen sota sitten sotki asioita.

      Poista
    3. Kyllä se aika etäinen oli, jos vertaa niin "pyhiä kirjoja" kuin esim Osmo Jussilan Neuvostoliiton tragedia teoksen kuvauksia. Ehkä sitä parhaiten kuvaa vanhan vanhan neuvostovitsin määritelmä jo "horisontissa".

      Totta kyllä, että monet puolueen jäsenet kuvittelivat sen tulevan heidän elinaikanaa, vähän niinkuin alkukirkko Jeesuksen toista tulemusta. Puoluekaan ei tätä käsitystä aktiivisesti torjunut: aktivisteja olisi ollut huomattavasti vaikeampi motivoida, jos olisi sanottu, että oikea kommunismi tulee aikaisintaan 300-400 vuoden päästä (kuten feodalismi oli korvannut orjayhteiskunnan tai kapitalismi feodalismin marxilaisen historiankäsityksen mukaan). Ihmistä taitaa todellakin olla vaikeaa motivoida sellaisen hyvän asian puolesta, jota hän itse tai vähintään hänen lapsensa tai lapsenlapsensa eivät koe.

      Poista
    4. No, minä nyt viittaan vain Leniniin, Staliniin ja Hrushtshoviin. Brezhnev oli sitten jo erikseen.

      Poista
  4. Loistavaa käsitteellistämistä. Toisiko spiral dynamics tähän ajatteluun vielä lisää selkeyttävää kehystä?

    VastaaPoista
  5. "Millaiseksi esikuvaksi ja sankariksi Iivana siis sopii ja kenelle?"

    Voisiko ajatella, että Iivanassa - ja hänen vastaavissa edeltäjissään - toteutui vallan tyylipuhdas kolminaisuus:

    - väkivalta tai ainakin sen käytön monopoli

    - vallan oikeuttaminen (uskonto, ideologia, verenperintä, vaalit j ne), joka saa yhteisön enemmistön pitämään valtaa oikeutettuna

    - propakanda (mukaanluettuna sensuuri), joka ylistää vallankäyttäjää ja tämän henkilön ja tekojen erinomaisuutta.

    Noilla kolmella välineellä valta on hankittu ja pidetty ihmiskunnan historiassa, jopa moderneissa demokratioissa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.